keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Rööperin lapsen maailma 1880-luvulla

Uudenmaankatu 23:ssa lapsuutensa asunut sepän poika Adolf Carling (s. 22.11.1882) muisteli eteläistä Helsinkiä 1880-luvulla seuraavasti (Sininen kirja 1/1929)

Kivitaloja ei vielä ollut ehditty monia rakentaa; ne tunnettiin omistajan nimellä. Grönqvistin kivimuuri oli tietysti kuuluisin. "Baabelin torni" (nyk. puolustusmin. talo) rakennettiin ja ihmetytti korkeudellaan (6 kerrosta). Johanneksen kirkon paikalla oli Falckin paja ja harvinaisen hyvä lähde. Puutarhuri Sundstenin viljelykset ihastuttivat Ratakadun kulkijan silmää.
 
"Rööperin" (Punavuoren) puoli oli täyttä pikkukaupunkia. Puiset yksikerroksiset talot pikku puutarhoineen ja talleineen olivat sääntönä. Pidettiinpä lehmiäkin, joita käytettiin laitumella "Kaartin trekoolissa", jonka halki nykyinen Tehtaankatu kulkee ja jossa nyt raharuhtinasten pikku palatsit upeilevat. Kaartin trekoolissa viljeli kaalia "ryssä". Ryssä oli parrakas ja piti punaista paitaa housujen päällä. Kaartin trekoolissa pidettiin myös evankeliumijuhlia, joihin yhteen aikaan Ovampomaalta saapui kastettu neekerityttö. Ja kun se musta tyttö puhui kaunista suomea!
 
Mutta Kaartin trekoolin takaiset kalliot ne vasta hauskat olivat. Sinne mentiin kukkia, kissankäpäliä, sinikelloja ja orvokkeja poimimaan. Voikukat olivat liian mitättömiä. Kivien koloissa kasvoi mansikoita, vattuja, puoloja. Toisinaan sai marjoja kahvikupillisen täyteen pikku siskoille tuomisiksi. Västäräkit hyppelivät kiveltä kivelle ja panivat meidätkin samaa taitoa harjoittelemaan. Keväällä näki kottaraisia. Kiven kolossa oli joskus pesäkin, jota joka päivä pelokkaina tultiin katsomaan. Mikä suru, kun sitten näimme pesän hävitettynä!
 
Notkoissa oli runsaasti lapsia ja lätäköitä, joissa sopi uittaa omatekoisia paatteja, joissa oli paperinen purje ja sammakon poikanen "pikisöömannina". Lampien fauna sukeltavine ja luistelevine otuksineen oli tyhjentymätön huvin lähde. Lampien väliset puroset putouksilleen tekivät mahdolliseksi koskenlaskun leikkimisen pikku veneillä.
 
Vallien juuressa nyk. Hernesaarenkadun alkupään tienoilla oli "Treske". Se oli suuri, kaislaa ja rehkaa kasvava lampi, jonka pehmeä vesi kesäiseen aikaan houkutteli luokseen sadottain muijia pyykin pesulle. Kotoa tuotu pata pantiin kivien päälle tulelle, lammesta nostettiin vettä, pestiin, syötiin, juotiin kahvia, lapset kisailivat nurmikolla. Läheisessä meressä huuhdottiin. Kerran pieni tyttö putosi Treskeen ja vedettiin tukasta ylös. Huusi sitten ja ulisi märkänä. "Näkki veti", sanottiin. "Ei pidä mennä lähelle syvää vettä, näkki vetää ja hukuttaa".
 
Siihen aikaan ei vielä joka talossa ollut vesileitinkiä. Tyyrmannin kadun kulmassa oli leitinkiveden posti, sellainen rautapylväs, jonka hanasta vesi juoksi, kun nosti liikkuvaa tappia.
Poosmannin kadulla oli pahamaineinen Antipoffin talo, jossa juotiin ja tapeltiin. "Poffilainen" oli huonoin ihminen, minkä ajatusmaailma tunsi.
 
Albertinkadun katkaisi Rööperinkadun kohdalla korkea kallio, jonka huipulla kasvoi marjan varsia ja jonka liukas rinne tarjosi hyvän housumäen. Albertinkatu kiersi nöyrästi vuoren kuvetta ja johti Roopertinkadulle suoraan Frostellin puotiin. Frostellin ukko istui puodissaan puoleen yöhön, ja häneltä sai kyniä ja mustettakin, vaikka ruoka- ja sekatavara oli ukon varsinainen ala.
Tyyrmannin kadusta mereen päin oli Munkkisaari luujauhotehtaineen, jonne mentiin myymään vanhoja luita. Aina muutama kymmen penniä niistä saatiin. Sitten oli laivatokka ja Sanviikin hamina, Sanviikin tori ja Sinipoffin oluttehdas, jossa käytiin ostamassa halpaa Sanviikin kaljaa ja hiivaa. Kalja-Lumperi laski juomaa suunnattoman suuresta tiinusta. Viidellä pennillä lähti kannullinen (= 3 litraa).
 
Sanviikin torilta oli suora tie Pulevaartille ja Espenaatille, mutta siellä käytiin harvoin. Enemmän oli asiaa Kauppatorille, jonne Mäntsälän, Artjärven ja Orimattilan isännät toivat reikäleipää, voita ja palvilihaa. Voi oli kallista, jos maksoi markan naula. Mansikoista kiskottiin markka kannulta.
Siinä oli sitten Keisarin palatsikin ja ryssän kirkko. Sataman höyryveneet kuljettivat Höökholmaan karhua katsomaan. Puseropukuiset ja liehunauhalakkiset flotistit matkasivat Viaporin ja kaupungin väliä; poikia kiinnosti meriväen puinen höyryllä käyvä kaateri.
Senaatintori oli hauska markkina-aikana. Leikkijunat, torvet, ilmapallot, rinkilät houkuttelivat ja panivat lasten kärsivällisyyden, samoinkuin vanhempien kukkaron, koetukselle. [...]
 
Milloin ei menty Kaartin trekooliin tai Kaivopuistoon, leikittiin kotipihalla. Kumppaneina oli sekä suomea että ruotsia puhuvia lapsia, jälkimäisiä ehkä enemmänkin, varsinkin kun niiden lukua lisäämässä olivat juutalaiset. Mitään rotu- tai kansallisuuseroa ei vaistottu; 'suomalainen' oli suomea puhuva, 'ruotsalainen' ruotsia puhuva. Toimeen tultiin hyvin, koskapa välillä tapeltiin, ei tietenkään 'rodullisista' syistä. Lapset puhuivat rehellistä Uudenmaan rannikkoruotsia: 'tulkaa nyt' oli 'kommin nu'; nykyisen kirjakielen kom käsitettiin yksikkömuodoksi. Leppäkertun nimenä oli nykkelpiia; kun sellaisen sai kiinni, piti se istuttaa kädelle ja laulaa loitsu:
Nykkelpiia, Jungfru Mariia, 
Viis mei veegen ti Stokholm.
Ja silloin pikku elävä lähti lentoon.
Ruotsalaiset lapset käyttivät myöskin siunaamista ja vannomista. "Jessus endo", oli tuskittelu. Puheen vakuudeksi piti sanoa: "Gud på, jag må brinna i svavel och eld".

Suomalainen, ruotsalainen, juutalainen, ryssä ja saksalainen — siinä oli etnografisen tietämyksen alku. Juutalainen toveri oli Meisseli (ihmeteltiin, miksi semmoinen mitätön nimi; ei ymmärretty, että se oli sama kuin 'Mooses' saksalaisella Ze-päätteellä varustettuna : Moisele tai Meisele = pikku Mooses). 'Ryssä' oli kaalin viljelijä tai maasotilas; se erotettiin merisotilaasta, joka oli 'flotisti'. Suomen oma sotilas oli 'kaartisti', palokuntalainen oli prankoristi.
 
Saksalaiset kulkivat soittamassa torvea ihmisten pihoissa, italit väänsivät posetiiviansa. Marakatti keikkui posetiivin päällä ja soittajan hartioilla, ristinokkalintu nosti onnenlehtiä. Komeljantteja kulki pihoissa monenmoisia, nuoralla kävelijöitä, miekan nielijöitä, mutta huvittavin oli portsunellateatteri. 'Särmi' pantiin pihalle ympyräksi, sisään menivät terehtöörit; hetkisen perästä kohosivat särmin ylälaitaan portsunellat. Ne riitelivät, löivät toisiaan nuijilla pahasti vinkuen ; lopulta toinen taistelija sai surmansa. Vainaja pantiin paareille, jota toverit kantoivat yhdessä kierroksessa särmin yläreunan ympäri. Hautajaissaatto.
 
Ei ollut muita ajopelejä kuin isvosikka ja hienoilla ihmisillä umpivaunut. Pulevaartin katua kulki joskus onnipussi, ja se oli suuri nähtävyys. Hevosraitiotie oli vielä aavistamaton, saatikka sitte sähköraitiotie. Kaisaniemeen mentiin, jotta saataisiin aidan läpi nähdä junaa; sataman suuret höyrylaivat, joiden 'steeteskat' toivat äidille Stettinistä kekosokeria, täyttivät kajuttoineen mielen haavekuvilla, joiden täyttymistä ei uskaltanut itselleen luvata.
 
Keväällä ryssät kovasti huutaen alkoivat myydä "karoosia" (jäätelöä), jota kuitenkin kartettiin, kun kuultiin, että pytyn kuivausrätti oli likainen. Kun saatiin viisi penniä, ostettiin pennin korppuja, smuuloja tai rintasokeria. Tipat ja korvapuustit olivat hienointa kahvileipää. Piffi ja makeasoppa oli sunnuntairuokaa ; arkina syötiin reikäleivän lisäksi suolakalaa, palvilihaa ja ryypättiin piimää. Vähät olivat tulot, pitkät työpäivät, mutta pienet menotkin; säästäväisyys oli nykyoloihin verrattuna tavaton. Isäntä Pätiälä tuli maalta kinkkuja myymään ; hän kulki käsirattaita työntäen pihasta pihaan ja myi saunapalvakinkkuja 50 penniin naulan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti