Kuun alussa vedin viikon tauottoman työputken, mikä ei ole tavallista. Sain aikaan niin paljon, että tiesin pääseväni (melko varmasti) seuraavaan tavoitepisteeseen, joten olo oli rennompi kuin aikoihin. Lisäksi aloin työstää mahdollisesti-tulevan-väitöskirjan käsistä ekaa kertaa yhdessä yhtenäisessä tiedostossa. Eli näin konkreettisesti kirjoittaneeni sen verran tekstiä, että minimipituudesta ei enää paljoa puutu, mikä rentoutti lisää. Olen työstänyt tekstejä erillisinä tiedostoina osin siksi, että yksi suuri pelkoni on ollut, etten saisi tarpeeksi pitkää teosta aikaiseksi. Omakustanteeni kun ovat toistuvasti jämähtäneet huomattavasti lyhyemmiksi. Mutta merkillisesti väikkärin mitta näyttää täyttyvän. (Laadullisesti tavoitteet ovat vielä kaukana.)
Yhtenäisen tiedoston seuraus oli, että putosin oitis tähän astisesta "pätkä kerrallaan" -suunnitelmallisuudesta. Kun tuonne voisi tehdä tuota, ja... Jos päätin tehdä A:ta viikon loppuun ja seuraavalla viikolla B:tä, tein presiis toistepäin tai jotain ihan muuta. Onneksi kaikki tekeminen oli sentään jollain tavalla asiallista ja muistin (toisinaan) tavoitepisteenkin. Olin jopa niin itsevarma, että tarkensin tammikuussa ohjaajille viestityn "huhti-toukokuun vaihteessa" tietyksi päiväksi huhtikuussa ja lähetin tämän tiedoksi heille. Ilmeisesti toimin taas jotenkin oudosti, sillä vastausviestien perusteella he tulkitsivat minun myöhäistäneen tekstin lähetystä.
Sain myös tehtyä joulukuussa pyydetyn kirja-arvostelun, jonka vaatimaa työmäärää en tuolloin arvannut tai ymmärtänyt. Kummasti haluaa kirjoittaa jotain (jossain määrin) fiksua ja paikkansa pitävää, kun arvioi tuttujen ja arvostamiensa tutkijoiden tekstejä, joita kirja oli täynnä.
Sain hyväksynnän esitystarjoukselleni ensi kuussa järjestettävään työpajaan. Toisesta viime kuussa väsätystä kupongista ei ole vielä kuulunut mitään. Näiden kanssa olisi kiva olla pikkasen järjestelmällisempi, mutta kun tien löytäminen kuuntelijaksi on ollut onnen kauppaa viimeiset 14 vuotta, niin ei ole kai ihme, että paperipyynnöt löytyvät vastaavalla serendipiteetillä.
Asiallista tekemistä oli myös Opinahjon tutkijaseminaarissa, jonka kauden aloitin paperillani. Kyseinen sessio meni todella mukavasti ja sain joukon vinkkejä kyseisen pätkän parantamiseksi. Tämä tuntui yhtä yllättävältä kuin helmikuisen sisäisen seminaarin anti, sillä - näin jälkikäteen arvioituna - traumatisoiduin jonkun verran ekasta seminaarisessiostani viime vuonna. Yhden ihmisen aggressiiviseksi kokemani käytös jätti jälkensä. Odotan jokaisen seminaaripaperin käsittelyssä lekan lyöntiä takaraivoon ja heti, kun kirjoittaminen tuntuu ekan semmapaperin tapaan mukavalta ja helpolta, alan epäillä, että tekstissä on jotain päin helvettiä. Mutta ei sitten (ainakaan) tällä kertaa.
Ihan Oikean Väitöskirjan kirjoittaminenhan pitäisi olla vaikeaa ja tuskien taival, joten teenköhän minä duunia ollenkaan oikein? Osaksi seminaareihin ja ohjauspalavereihin syntyneet (epärationaaliset) pelkotilani selittyvät huijarisyndroomalla, joka on lukuisten YouTube-videoiden perusteella väitöskirjanteon perusoire. Siitä käytiin tässä kuussa keskustelua suomalaisessa akateemisesten FB-ryhmässä. Suuresti ihailemani tutkija totesi (vapaasti lainaten) havainneensa, että ihmiset, jotka eivät juutu miettimään oman pätevyytensä tai lahjakkuutensa puutteita verrattuna muihin vaan ryhtyvät toimeen, saavat aikaan kiinnostavimmat asiat. Tekeminen ei vaadi itsevarmuutta, vaan sen puutteen unohtamista. Tässä olen ikäni aikana useasti onnistunut, joten pitänee nyt vaan muistaa soveltaa tähänkin touhuun.
Asiallisesti, vapaaehtoisesti ja mielelläni kuuntelin kuun puolivälissä kahta kv-semmaa sanomalehtien tutkimisesta. Toinen päätti digitaalisen humanismin NewsEye-projektia, jonka lopputuotokseen en ole vieläkään ehtinyt tutustua. Toinen oli historiantutkimuksellisempi siinä määrin, että useimmat esitykset käsittelivät 1600-luvun lehtiä ja uutisointia. Oman ajan osalta oli hauskaa ja tavallaan outoa kuulla, miten samanlaisia kuin Ruotsissa jutut ovat olleet kuin esimerkiksi Dublinissa. Myös yhden esityksen 1700-luvun muistikirjaan kerätyt mediahuomiot olivat Suomesta tekemisenä tuttua. Helpottavaa oli kuulla usean mediahistorioitsijan kritiikittä viittaavan Benedict Andersoniin, joka on edelleen oman tutkimukseni selkärankana, sivuohjaajan toistuvista happamista kommenteista huolimatta. Mutta toisaalta esityksissä en kuullut mitään mieltä täräyttävää, joten...
Mitään täräyttävää ei myöskään ollut Tara Brabazonin vlogien aiheissa tässä kuussa, mutta viimeisin Submitting your PhD - early muistutti tehokkaan tekemisen perusasioista, jotka ainakin toisinaan ovat olleet hallinnassani. Varhaisempi virtuaalimentoriini Cathy Hay neuvoi (ajankohtaisesti) How to Stop Comparing Yourself to Others (for good this time). Ja Skansen tarjosi 2 minuutin aikamatkan Livet i Tottieska gården på Skansen tutkimuskohteideni maailmaan, jossa ilmeisesti ihan kaikki oli hyvin hidasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti