Dramatiikkaa oopperalaulajan lapsuudessa

Savo 15.3.1890

Wiipurin sanomat kertoi 2.9.1888 kaupungissa avioliittoon kuulutettuina "Kaupp. Pekka Uimonen ja neiti Wilhelmina Heiskanen". Avioliiton solmittuaan he asuivat Kuopiossa, jossa esikoistytär kuoli sylivauvana. Kuopiossa 22.5.1891 syntynyt tytär kastettiin nimellä Anna Wilhelmina, mutta tunnettiin myöhemmin Annikkina. Helmi Krohnin, todennäköisesti Uimoselta itseltään, saamien ja lehdessä Joulutunnelma 1919 esittämien tietojen mukaan

Jo pikku tyttönä Annikki Uimonen lauloi aamusta iltaan. Hänen suurin riemunsa oli saada ajaa hevosella, ja kun hän ei muulla tavalla saanut tilaisuutta tyydyttää tätä haluaan, keksi hän keinon, joka tepsi erinomaisesti. Kuopion kaupungin ajuriasema oli Snellmanin puistikon vierustallapa aina kun tyttönen tahtoi vedota ajurien hyväsydämisyyteen päästäkseen edes vähän matkaa ajamaan, asettui hän puistikon käytävälle seisomaan ja lauloi ajureille. Pieni mustasilmäinen ja mustatukkainen tyttö lumosikin laulullaan kuulijakuntansa niin täydellisesti, että palkintona seurasi aina jokunen kierros puistikon ympäri.

Savo-Karjala 22.4.1895

Nurjempi jakso Annikin lapsuudesta paljastuu kahdesta sanomalehtikirjoituksesta, jotka julkaisi m.m. Savo-Karjala 22.7.1896 ja Päivälehti 1.8.1896. Ylioppilas Taavi Aleksanteri Saarisen mukaan hän oli maaliskuussa 1896 etsinyt asuntoa Kuopiossa ja päässyt vuokralaiseksi Annikin äidinäidin luo.

Tuosta kolmen päivän kuluttua esitteli minulle rouva Heiskanen tyttärensä, rouva Uimosen, jota en ikinäni ennen ollut tavannut enkä kuullut hänestä sanaakaan. Muutaman päivän kuluttua meni rouva Uimonen kätilöksi erääseen perheeseen ja oli siellä yhtäpäätä toista viikkoa, jolla ajalla en häntä tavannut kun yhden ainoan kerran sen verran, että ehdin sanoa: "hyvää päivää!" Tuolta perheestä päästyään matkusti rouva Uimonen kätilöksi kahteen perheeseen Maaningalle, jossa viipyi kokonaisen kuukauden kotonaan käymättä. Maaningalta palattuaan kertoi rouva Uimonen, että hänelle on miehensä lähettänyt Maaningalle kaksi kirjettä, joidenka sisältö on sitä lajia, että hän on pakoitettu näyttämään ne minulle, jollei tahdo antautua suuren vaaran alaiseksi. Luin nuot kirjeet. Kummankin sisältö oli niin mieletöntä, inhoittavaa ja täynnä sellaisia syytöksiä uhkauksineen, että niiden saajalla todellakin oli täysi syy olla levoton.

 

Ensimäinen oli vääristetyllä käsialalla kirjoitettu ja koski yksinomaisesti minua. Toisen sisältö oli samaa lajia, mutta tehtiin siinä mitä kamalimpia syytöksiä Kuopion arvokkaimpia asukkaita vastaan ja tunnustettiin tuo edellinen kirje samasta pajasta — ent. kauppias Pekka Uimosen — lähteneeksi.

Seurasi käsirysy, lisää kirjeitä ja oikeudenkäyntikin.  Saarinen lähti matkoille Baltiaan ja palasi Kuopioon illalla 19.7.1896. Entisessä kortteerissa käydessään hän sai rouva Heiskaselta kuulla, 

että hän ja tyttärensä ovat kerrassaan onnettomia P. Uimosen takia. Sanoi, etteivät he saa siltä rauhaa ei päivällä eikä yöllä, tuo miespaha kun heitä alati vainoaa ja vahtii. Kertoi, ettei rouva Uimonen ole viiteen viikkoon uskaltanut juuri minnekkään liikkua, vaan saanut istua alati sisällä. Lakkaamatta laittaa P. Uimonen monen arkin pituisia kirjeitään, jotka hän poislähtiessään jättää vaimolleen "varoituksiksi" ja "ylösrakennukseksi".

Saarisen kuvauksessa Annikki todistaa isänsä väkivaltaa äitiinsä. Tämä matkusti 20.7.1896 hevoskyydillä Pitkälahden asemalle tarkoituksenaan nousta junaan. Omien sanojensa mukaan (Uusi Savo 28.7.1896) kyseessä oli kätilön työmatka, mutta kaupungilla kerrottiin, että hän oli päättänyt matkustaa Helsinkiin paikanhankintaan ja ottaakseen osaa yliopistollisiin lomakursseihin. Junaan hän ei kuitenkaan päässyt, sillä asemalle tuli aviomies poliisin kanssa.  

Palausmatkalle lähdettiin kahdella hevosella. Ensimmäisenä ajoi rouva Uimonen kyytimiehensä kanssa ja toisella herra Uimonen poliisin ja kyytimiehen seuraamana. Leväisen seuduille jouduttua näkivät jälestä ajajat, että rouva Uimonen ryyppäsi jonkin pienemmän pullon sisuksen ja heitti sitten pullon tiepuoleen. Pullo otettiin talteen ja huomattiin sen sisältäneen ooppiumia. Rouma Uimonen oli siis päättänyt lopettaa tällä elämänsä. Nyt kiirehdittiin kulkua minkä voitiin, sillä myrkky näytti rupeaman jokseenkin tehoisasti vaikuttamaan. Huulet olivat jo kovin mustuneet ja jäsenet näyttivät jo suuresti jäykistyneen kun kaupunkiin saavuttiin. Lääkäri antoi kohta vastalääkkeitä ja huuhtoi vedellä myrkyttäytynccn sisukset. Kuolema tuli kuin tulikin ehkäistyksi. Rouva makaa nyt kovin heikkona eilisistä seikkailuistaan.

Savo-Karjala 4.5.1898

Pari vuotta myöhemmin Annikki Uimosen äiti otti tyttönimensä käyttöön. Heinäkuussa 1900 hän ilmoitti toimivansa kätilönä Porissa ja lienee vuosina 1903-06 Viipurin lehtien kätilö M. Heiskanen. Krohnin siloituksen perusteella tytär oli äitinsä kanssa ainakin Porissa.

Tyttönen pantiin ruotsalaiseen yhteiskouluun, sillä oleskeltuaan jonkun vuoden Porissa, jossa hän oli saanut ensimäisen opetuksensa ruotsiksi, annettiin hänen Kuopiossakin jatkaa samankielisessä koulussa. Täälläkin hänen äänensä herätti huomiota ja hänet pantiin niin usein laulamaan sekä luokalla että juhlatilaisuuksissa, että hänen entinen laulunopettajansa, ollessaan läsnä eräässä hänen konsertissaan, ihmetteli, miten hänen äänensä saattoi olla niin vahva, vaikka hän kouluaikana oli niin suunnattomasti sitä rasittanut.

 

Mutta Annikki Uimonen harjoitti myös muita taiteita jo kouluaikanaan. Hän sekä näytteli että tanssi yhtä suurella innolla kuin lauloikin. Ei sitä juhlaa koulussa tai kaupungilla, jossa nuori tyttö ei olisi ollut mukana avustamassa. Hän eli kokonaan taiteessa ja taideunelmissa. Taiteilija oli hänellä veressä jo syntymästä saakka.

Ote Victor Barsokevitschin valokuvasta 1910-luvun alusta.
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo KUHMU

 

Ja kuitenkin hän, lopetettuaan koulunsa, saattoi epäröidä, mille alalle antautua. Tuskin hän itse kuitenkaan olisi niin suuresti epäröinyt, jolleivät vanhemmat olisi olleet taiteilijauraa vastaan. He lahjoittivat nuorelle tytölle pianiinon, jolla hän saisi omaksi huvikseen soittaa, mutta ottivat samalla häneltä sen lupauksen, että hän jättäisi taiteilija-unelmat sikseen.

 

Olipa toinenkin ala,johon nuori tyttö oli kovin innostunut, ja kun hän ei nyt saanut valita »parasta» elämäntyökseen, päätti hän tyytyä »lähinnä parhaaseen». Hän ilmoittautui oppilaaksi Lippolan puutarhakouluun, sillä kukkia hän rakasti ja omaa puutarhaa hän toivoi itselleen. Mutta juuri kun kaikki oli matkaa varten valmista, kääntyikin tie Kouvolasta Helsinkiin ja siellä suoraan Musiikkiopistoon.

Maikki Fribergin haastattelussa Annikki Uimonen jatkaa itse (Naisten ääni 40/1916)

 

Kun olin 17-vuotias, tulin Helsingin Musiikkiopistoon ja jouduin Abraham Ojanperän oppilaaksi. Hän oli tyytyväinen ääneeni ja antoi minun laulaa n. k. lukkari-luokalla, muiden miesoppilaittensa kanssa. Mutta jo vuoden kuluttua minä matkustin Wieniin ja olin sielläpäin yhtämittaa viisi vuotta. Ensimäiset vuodet lauloin maalaisemme professori Filip Forsténin johdolla, mutta sitten minä jo tahdoin — levoton luonteeni ei antanut muuten rauhaa — hiukan koettaa voimiani, ja kun olin saanut hyvin edullisen tarjouksen Czernowitzistä, otin sen vastaan. Kyllä prof. Forstén piti sitä oikeastaan ennenaikaisena, mutta nähtyään kontrahtini, sanoi hän varsin hyvin ymmärtävänsä päätökseni. 

Annikki Uimonen oli keväällä 1914 Keski-Euroopassa ja onnekseen lähti Suomeen ennen sodan alkua. Hänen oli tarkoitus debytoida Wienin hovioopperassa elokuussa, mutta sen sijaan syksyn ohjelmassa oli isänsä kuolinpesän selvitys (FAT 10.10.1914) 

Annikki Uimosen kuvia lehdessä Joulutunnelma 1919