Otteita Ilta Koskimiehen kirjoittamasta Suomen naisessa 1/1915 julkaistusta muistokirjoituksesta.
Hilda Stenbäck syntyi Jämsässä lapsirikkaassa perheessä 28 lokakuuta 1832. Vanhemmat olivat sahan isännöitsijä Henrik Niklas Granberg ja Karolina Fredrika Holmgren. Vakava henki vallitsi perheessä, joten nuori Hilda jo lapsuutensa kodista peri sen totisen, mutta samalla valoisan maailmankatsomuksen, mikä hänellä oli ohjeena läpi elämänsä, vielä hänen viimeiset kärsimyshetkensäkin kirkastaen. Tyttärelleen tahtoivat vanhemmat antaa tilaisuuden siihen oppiin ja sivistykseen, mikä siihen aikaan naisille oli tarjolla, ja niinpä sai Hilda Granberg ensimäiseksi opettajakseen neiti Ann Sofie Jack'in, joka Jämsässä piti koulua sikäläisten säätyläisperheiden tyttärille. Sittemmin täydensivät useat näistä nuorista neitosista tietojaan ja taitojaan Porvoossa erään hienosti sivistyneen vanhan neidin yksityiskoulussa.
Siellä opetettiin jonkun verran kieliä, pääasiat maantieteestä ja historiasta, naisille siihen aikaan tarpeelliseksi arvioitu määrä matematiikkaa, musiikkia, hienoja käsitöitä, seurustelutapoja y. m. Porvooseen matkustettiin monella hevosella Jämsästä, ja niissä monen monissa majapaikoissa, minne matkan varrella poikettiin, oli Hilda Granberg vanhimpana aina muitten hoivaajana, voileipien levittäjänä ja asioitten järjestäjänä.
Hauskat olivat nuot matkat edestakaisin ja mielellään »Hilda-täti» niistä vanhoilla päivillään vilkkaalla tavallaan kertoili nuorempien iloksi. Samalla usein otettiin esille vanhoja, Porvoon aikaisia käsitöitä, m. m. hienon hieno, helmillä kirjailtu piipunvarsi, oikea taideteos, jota y. m. »Mummin» nuoruuden aikaan kuuluvia esineitä hänen tyttärensä ja vävynsä kalliina säilyttävät. Ihmetellä täytyy, miten tuikuttelevan talikynttilän ääressä silmät ovat kestäneet tuota pikkuriikkisten helmien pujottelua ja sommittelua runsasvivahteisiksi kukkaryhmiksi, ruusuiksi ja orvokeiksi.
17-vuotiaana antoi Hilda Granberg kätensä ja sydämensä Bror Lars Fredrik Stenbäck'ille (* 1820), Rautalammin koulumestarille, ja muutti sanottuun pitäjään. Hildan uudessa kodissa asui vielä hänen miehensä äiti, jolta nuori rouva kohta sai koko talonpidon haltuunsa, ja juhlallinen ja velvoittava oli hetki, kun anoppimuori laski avaimet nuoren emännän käteen.
Nuori perhe kasvoi nopeasti. Myötäkäymisen ja onnen ohella saapui koettelemuksiakin, ja jonkun aikaa kestävän aineellisen ahdinkotilan aikana olivat he pakotetut supistamaan elämäänsä ja toistaiseksi asumaan vuokrahuoneissa. Mutta ennen pitkää kirkastui taivas jälleen ja alkoi kasvaa halu taas päästä ikävän vuokra-emännän hoteista omien ortten alle. He alkoivat puuhata omaa asuntoa, ja kun yksi huone siinä valmistui, muuttivat kohta siihen, onnellisina siitä, että taas oli »oma tupa, oma lupa». Talon paikkansa he ristivät »Verhoksi». Vaikka oli talvis-aika, eikä asumuksen keittiöpuoli vielä ollut valmistunut, ei tarmokas emäntä siitä säikähtänyt, vaan laittoi lumelle kodantapaisen suojan, jossa lyhyeen turkkiin puettuna keitti ruuan, padan riippuessa hahloista, jotka hänen tyttärellään vielä ovat tallessa.
Ahkerana kuin muurahainen hääräsi hän aamusta iltaan kodissaan, joka aina oli mallikelpoisessa järjestyksessä ja jakoi lämpöään ja vierasvaraisuuttaan laajalle ympäristöönsä. Ei suinkaan siinä perheen äiti juuri joutanut omaa mukavuuttaan, saatikka huvituksiaan ajatella, kun ennen pitkää 10 lapsukaistakin oli hoivattavana ympärillä ja vielä valvottava palvelijain toimia ulkona, karjapihassa ja muualla. Lisäksi hän omin käsin karttasi kotivillat, kehräsi langat ja kutoa helskytteli. Saipa näppärissä sormissa sukkula tuhannet kerrat lentää edestakaisin, ennenkun valmistuivat nuo monenlaiset, pöytäliinoiksi lakanoiksi, pyyhkeiksi, paidoiksi, poikain puvuiksi y. m. tarvittavat kankaat. Ja sitten oli kaikki käsin neulottava! Tulee mieleen kuningas Samuelin äidin opetus »toimellisesta vaimosta». (Sal. Sananl. 31: 10 —31.)
Verhon lapset olivat terveitä, viisaita ja kilttejä; usein otettiinkin heidät esimerkiksi muille. Ja ympäristön emännät oppivat siisteyttä ja järjestystä koulumestarin rouvan kodissa ja katselivat ihaillen ja ihmetellen hänen suuren »perhepiironkinsa» laatikoita, joissa kullakin lapsella oli oma varma paikkansa mitä täsmällisimmin laskosteltuja, aina puhtaita ja ehjiä, joskin äidin paikkaamia vaatekappaleitansa varten; niitä ei koskaan saanut sekoittaa toisen omiin. »Näin minä voin vaikka yön pimeydessä saada käsiini oikean kappaleen oikeasta paikasta», tapasi hän sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti