Muistopuhe vainajalle talonpojalle

Kajaanin seudulta lähetetty ja Mehiläisessä 9/1836 julkaistu. Vainajan iän, lapsien ja lehmien määrän perusteella hänet voisi mahdollisesti tunnistaa, mutta teksti on lukemisen arvoinen joka tapauksessa.

Tämä vainaja, joka nyt ensikerran kuolemallansa pani kyynelet vuotamaan ja murehen liikkeelle, on yheksänkymmentä vuotta ollut ihmiskunnan ja erittäinki läheläistensä ilona ja onnistajana. Isästänsä, joka myös hänki aikoinansa oli kiitettävä talonpoika, oppi hän jo pienestä kyntämään ja kirvestä käyttämään. Hänen jälkiänsä käveli hän pitkin vakoa, ennenkun hyväsesti vielä taisi yhestä vaosta toiseen omin voiminensa astua. Paremmin vahvistuttaa sano hän isällensä: "levätkää, kyllä minä menen." 

Ja siitä ajasta asti on aurinko nostessansa joka aamu nähnyt hänen työssä, kyntämässä, kylvämässä ja niittämässä. Uutta peltoa on hän tehnyt 120 tynnyrin alaa ja niittyä siksi, että talossa nyt talven yli elätetään 70 lypsylehmää, vaikkei häntä ennen voitu pitää, kun vaivon viisitoista. Nuo kauniit koivut, tuomet ja muut puut tuolla ihanassa laksossa, joien varjossa usein istutta lastenne keskellä, kaikki ovat ne hänen istuttamansa. Ei häntä ajanut ahneus työlle, vaan hän piti tekeliäisyyen ihmisen suurimmana onnena, työttömyyen suurimmana onnettomuutena. Hänellä oli tapana sanoa: "Jumala on käskenyt ihmisen työlle ja työtä tehessä palvelemma ja kunnioitamma Jumalata."

Jumala siunasi hänen avionsa seitsemällä pojalla ja viiellä tyttärellä, jotka kaikki hän pienestä alkain totutti Jumalanpelkoin ja opetti ymmärtäviksi, uutteroiksi ja töiseviksi ihmisiksi. Pojillensa hankki hän taitavia, siviöitä, Jumalata pelkääväisiä emäntiä ja piti huolen tyttäristänsä, että heki joutuivat hyviin naimisiin lähellä asuvilla, viinanjuomattomilla, toimellisilla miehillä. Sama huoli oli hänellä lastensaki lapsista ja kaikki tieättä te, kuinka hän näissä huolissansa menesty; taikka onko kestänä heistä mitään pahaa mainittu? 

Syyttömissä ilovietteissä oli runot ja kantele hänen rakkahimmana huvituksenansa. Kauneita runoja lauleli hän aina mielellään, mutta riettoja, siivottomia loruja hän ei voinut kuulla toistenkan laulavan. Mielellään haasteli hän myös lystillisiä tarinoita ja satuja, mutta riitasia, panettelevaisia puheita vihasi hän kovasti. Pyhää Raamattua rakasti hän yli kaikkein muien hengellisten kirjain ja sitälähin Virsikirjaa ja Katekismusta. Kun välistä häneltä kysyttiin, mitä hän muista hengellisistä kirjoista piti, vastasi hän: "minulla on Raamatussa ollut tähän asti tarpeeksi lukemista, etten ole vielä ennättänyt toisiin yhtyä." Kuitenki oli hän eläissäan seitsemän kertaa läpi Biblian lukenut.

Missä apua tarvittiin, siellä oli hän ensimmäisiä, taikka onko kukan kuullut hänen kylmäkiskosesti avuntarvitsevia kohtelevan? Onko hän ollut myöntymätön mihinkän neuvoon, josta toivoi parempata etua syntymäpitäjällensä eli koko maalle? Eikö hän aina köyhinä aikoina myönyt helpompaan eloa, kun muut, joilta ei ostettukan, niinkauan kun hänellä löytyi. 

Te oletta nähneet hänen semmoisenaki, kun hän vanhemmilla päivillään oli, koska hänen jalkansa ei enää kyenneet pitkille taipaleille. Kuitenki jalkaili hän lähellisellä ympäristöllä ja, itse ajallansa paljo nähnyt ja kokenut, anto neuvoja sekä omasille että vieraillenki nuoremmille työmiehille. Hänen kaheksankymmenenmuotinen muistonsa oli paras almanakka säienvaiheista, kylvynteoista ja muista senlaisista. Hän tiesi, mitä muut eivät tienneet, muisti mitä muut olivat unohtaneet. Usein istu hän iltasilla kuutamella ulkona ja tapahtui sillon toisinaan, kun olisi joku ylhäsempi olento hänelle joita kuita tulevista asioista korvaan kuiskannut. Niin tuli hän usein ulkoa huoneesen ja sano: "huomena pitää sihen työhön ruveta" (jonka hän keralla nimitti), vaikka koko työstä ei sitä ennen ollut mitään mainittu eli ajateltu. Ja aina nähtiin jälkeenpäin, että sama työ oli varsin tarpeellinen. Niin tuli hän myös viimmeisellä illallansa ennen kuolemata ulkoa tupaan ja lausu nämät merkilliset sanat: "Lapseni! minä lähen nyt sen luoksi, josta kaikki olemma kotosin. Voi jos aina täällä ajassa olisin voinut häntä oikein kunnioittaa ja hänen käskynsä pitää! Epäilemättä olen useinki erehtynyt ja ollut hänelle kuulematon. Kuitenki toivon, että hän on minun tykönsä ottava. Huomen aamuna ette enää nää minua elossa, mutta leikatkaa pelto päivällä ja hautakaa sitte minä illalla."

Nyt oletta leikanneet peltonne ja lähettä hautamaan häntä, jota teiän, niinkun nyt lepoonsa seuratta, aina pitäisi elämässä seurata. Vaan vielä kerran, ennenkun lasketta hänen maanpoveen, katsokaa hänen valkiata päätänsä, leppiätä muotoansa ja tuota suloista suuta, josta lassa kuulitta niin monta huvittavaista satua ja sekä kasvaessa että vanhempana saitta niin monta hyövyllistä oppia. Silmäilkää vielä noita kouriaki, jotka niin kauvan ja uutterasti ovat uskollisesti työssä vääntäneet.

Kuva "Webster's calendar, or, The Albany, Columbia, Montgomery, and Washington almanack, for the year of our Lord ..." (1784)