Gunnar Suolahden metodioppeja

Ylioppilaslehti 15/1928

Kun viime vuoden lopulla keräsin kirjallisuutta suomalaisten historiantutkijoiden näkemyksistä historiantutkimuksen prosessista, rajoituin 2000-lukuun. Mutta historiallinen perspektiivi on tärkeää tässäkin asiassa, joten tutustuin äskettäin mielenkiinnolla Ylioppilaslehdessä 7/1919 esitettyyn selostukseen Ylioppilaiden historiallisen yhdistyksen kokouksesta, jossa tuolloinen professori Gunnar Suolahti piti esitelmän "Nykyaikaisen historiatutkimuksen suuntaviivoja". Paikalla olivat professori K. Grotenfelt, tohtorit A. R. Cederberg ja G. Nikander sekä rehtori K. Jaakkola, mutta esitys "olisi varmasti ansainnut suuremmankin kuulijakunnan akateemista nuorisoa". Yhdistyksen vaaliakaan ei voitu pitää eli opiskelijoita oli paikalla huomattavan vähän, vaikka "Metodioppiin kannattaa perehtyä, sillä ilman sitä liikkuu historianopiskelu ilmassa, kun tosiasiain monilukuisuuteen on hukkua". 

Tuon voin allekirjoittaa, mutta valitettavasti metodiopin merkityset ja määritelmät ovat oma suonsa. Referaatin mukaan Suolahti

huomautti aluksi historiallisen arvostelun relatiivisuudesta. Siihen vaikuttaa tutkijapersonallisuuden erilaisuus sekä aikakauden yleinen luonne. Metodiopissa annetaan moninaisia neuvoja tällaista subjektiivisuutta vastaan; se tuo kuitenkin mukanaan paljon positiivistakin. Tutkijan on näet perehdyttävä aikansa kulttuurielämään, kirjallisuuteen, taiteeseen; siten tulee hänestä aikakautensa kulttuurikuvastin.

Haa, objektiivisuuden tavoite ei ollut kiveen hakattu. Kulttuurikuvastin kuullostaa myös järkevältä tavoiteltavalta. 

Mikä meidän ajassamme tarjoaa uutta näkemisen arvoista? 

Siihen vastatakseen puhuja loi lyhyen mutta nerokkaan katsauksen historiankirjoituksen historiaan. Se sisälsi pääkohdat pitemmästä luentosarjasta. Diplomaattiseen kirjevaihtoon perustuva valtiohistoria ei riitä selittämään, miksi on tapahtunut juuri niin, kuin todellisuudessa on tapahtunut. Yksilöiden asemasta ovat joukot ja joukkojen psykologia entistä suuremmassa määrässä tulleet historiantutkimuksen esineiksi. Johtavat luokat kulkevat kehityksen etunenässä, mutta eivät suinkaan yksinomaan sitä määrää, kuten tähän asti useinkin on käsitetty. Lähinnä liittyi puhuja saksalaisen Lamprechtin koulukuntaan. 

Tyypilliset ilmiöt ovat asetettavat etualalle. Ne ovat johdettavat taapäin niiden syntyä etsien. Tässä tulee historiatutkimus läheiseen vuorovaikutukseen historian aputieteiden kuten arkeologian, sosiologian y. m. kanssa. Puhuja esitti useita valaisevia esimerkkejä tapojen historian kehityksestä. Genealogia antaa useinkin paljon apua yhteiskuntahistorian tutkimisessa. Historiallisiin jätteihin on turvauduttava. Historialliselle traditsionille ei saa antaa liian suurta merkitystä. »Jätteet ennen hist. traditsionia». Tilastollinen ryhmittely on usein paikallaan. Kameralistisesta historiankäsittelystä on luovuttava; kehitys kulkee sangen usein omia teitään. 

Jätteet ennen historiallista traditsionia on ohje, jota voin väittää perstuntumalta noudattaneeni. Olettaen, että Suolahti jätteillä tarkoitti lähteitä.