keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

9 tuntia Turussa

8:50 Saapuminen. Aamukahvin jälkeen Kansallisarkiston pisteeseen tutustumaan Turun tuomiokapitulin kiertokirjeiden kortistoon. Nämä kiinnostivat, sillä kirjeitä luettiin kuulutuksina, mikä puolestaan on osa 1700-luvun mediamaailmaa ja väitöskirjatutkimukselleni oleellista. Henkilökunnan avulla kortisto löytyi ja se osoittautui hyödylliseksi. Joku oli joskus käynyt tuomiokapitulin lisäksi joidenkin seurakuntien arkistot etsien kirjeitä jaz kirjannut niiden aiheet pikkulapuille. Olisi tietenkin kiva tietää, kuinka perusteellisesti seurakunnat on haravoitu tai millä periaatteella ne oli valittu.

12:15 Lounaan jälkeen keskiaikaisten englantilaisten runokäsikirjoitusten lukupaja yliopistolla. Tämän yhteys väikkärini aiheeseen oli jokseenkin olematon, mutta pitää (?) olla valmis oppimaan uutta. Oxfordin yliopistosta tullut vetäjä ilahduttavasti kehoitti, järjestelmällisen tutkimuksen ohella, tarttumaan serendipiteetin eteen heittämään ja herättämiin kysymyksiin. Sydäntä lämmitti myös käsikirjoitusten materiaalisuuden korostaminen, jossa uutena mahdollisena (ja lähes täysin puuttuvana) kuvailutietona paino. (Olisi käytännöllinen myös peruskirjastossa, nimimerkillä "kivipaperimöhkäleitä kotiin kantanut".)

14:39 Turun linnalla katsastamassa toiseen kertaan näyttelyn Muutama sana naisista, joka loppuu sunnuntaina. Salissa ollessani kurkkasin FB:hen, jossa Kari Hintsala oli jakanut museokeskuksen uusimman (ja viimeisen?) esinenoston näyttelystä: kultanahkatapetti. Tajusin, että en ollut havainnoinut sitä ollenkaan ja hain oitis oikean vitriinin.

15:15 Paluumatkalla keskustaan huomasin Forum marinumissa olevan vaihtuvana näyttelynä Lemmikit laineilla - eläimet merenkulkijan seurana. Konsepti paljastui sisällä pitkälti julkkisjournalismiksi eli kuvin ja tekstin kerrottiin kotimaisista ja ulkomaisista merellä käyneistä eläimistä, joilla oli nimi ja tarina. Yleistekstejä oli pari ja niissä viitattiin eläimien syömiseenkin, mutta se oli helppo ohittaa. Jäin kaipaamaan marsuja, jotka nimenomaan tulivat Eurooppaan merimiesten mukana.

15:54 Linnalle mennessä huomasin Qwensellin talossa valoa ja muistin jotain uudistumisesta, joten palatessa suuntasin sinne. Museo oli uudistunut sitten viime näkemän (olin käyttänyt Museokorttia siellä viimeksi kesällä 2017), mutta sisään tullessani en ollut asiasta ollenkaan varma. Lavastettu 1800-luvun alun koti ei auttanut asiaa, sillä niitä olen viime kesien museoturneilla nähnyt useita.


Kassalla tarjottiin karttaa, mutta kaappasin lapsille tarkoitetun läpyskän Kierros Gustavin kanssa. Se osoittautui hyväksi valinnaksi tarjotessaan edes jonkinlaista esinetietoa. Sellaista ei ollut missään näköpiirissä, joten tarkistin saliooppaalta, joka mainitsi lipunmyynnissä olevan "kirjoja". Mietiskeltyäni, että onko museo mahdollisesti tarkoitettu oppaan kanssa kierrettäväksi, olin perin harmistunut vasta poislähtiessäni huomatessani lipunmyyntihuoneen ulkopuolella, yleisten turistiesitteiden hyllyn päällä kyltin, jossa kehoitettiin "Kuuntele ääniopastus http://www.turku.fi/apteekkimuseo-ja-qwenselin-talo/opi-ja-koe-museossa/aaniopastus tai lainaa kassalta ipad". Miksi tätä ei voitu kertoa kassalla? Olin museossa suunnilleen yksin, joten kuuntelu kännykästä ilman kuulokkeitakaan ei olisi haitannut muita. Ja kas, ääniopastuksessa selostetaan ainakin muotokuvia, joiden ohi kävelin niitä edes huomaamatta!


Ja olisin halunnut tietää seinillä olevista naisten piirrustuksista/käsitöistä ja salin tapetin alkuperästä ja kuva-aiheista. Ääniopastuksesta selvisi, että edelliset olivat hiusompelutöitä

16:48 Ruokailtuani 1900-luvun julkkiksen mukaan nimetyssä pizzeriassa pakitin Wäinö Aaltosen museolle, joka olikin sulkeutumassa 10 minuutin päästä. Ei ollut aikaa harmitella huonoa suunnitteluani, vaan kirmasin läpi taiteilijaryhmä Hyäryllisen installaatiot, joissa menneisyyden esineet ja muistot olivat lähes kaikissa esillä. Yhden seinän Albumi (2015) oli saanut esittelyn, joka muilta puuttui:
"Sanotaan, että ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan. Useimmista ihmisistä viimeisenä muistetaan hänen nimensä. Tai ainakin nimi jää rekistereihin ja sitä kautta osaksi sukututkimuksen aineistoa, yhdeksi lenkiksi sukupolvien ketjussa. Keräsimme nimiä kuolinilmoituksista kahden vuoden ajan ja kirjoitimme nimet koulussa opetetulla kaunokirjoitustyylillä kaunokirjoitusvihkojen aukeamille."
17:14 Ars Nova & Aboa Vetus. Katselin taidetta ja odottelin bussille lähtöä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti