sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Viikon piispa: Arvid Kurki

Arvid Kurki oli kotoisin Vesilahden Laukosta ja maallista rälssiä molempien vanhempiensa puolelta. Hän suoritti tutkintonsa Pariisin yliopistossa 1486 ja 1487, eikä jäänyt maailmalle vaan palasi Suomeen viimeistään 1488. Pian tämän jälkeen hän sai paikan tuomiokapitulista ja viran Turun kaupungin seurakunnan kirkkoherrana.

Kapitulissa istuen Arvid näki Lauri Suurpään ja Johannes Olavinpojan nostot piispaksi. Jälkimmäisen kaudella Arvidista tuli tuomiokapitulin dekaani. Tämä yhdistettynä taloudellisiin resursseihinsa riitti siihen, että hänet valittiin tanskalaisten ryöstöretkestä edelleen traumatisoituneessa Turussa piispaksi kesäkuun lopulla 1510. Rahaa tarvittiin paaville maksettavaan palkkioon viran vahvistuksesta. Tämä oli suoritettu 17.3.1511 ja piispanvihkimyksen Arvid sai Strängnäsissä 5.10.1511.

Valtataistelu Ruotsin ja unionin välillä jatkui ja siihen yritettiin sotkea Venäjääkin. Yhdessä vaiheessa Arvid Kurjen piti tehdä valinta valtionhoitajan ja arkkipiispan välillä. Ilmisota Tanskaa vastaan alkoi keväällä 1517 ja päättyi Tanskan voittoon. Tanskan joukot tulivat Turkuun lokakuussa 1520.

Arvid Kurki oli yksi niistä, joille Kristian IV lupasi armahduksen Tukholman antautumissopimuksessa. Hän ei lähtenyt Kristianin kruunajaisiin, jotka päättyivät n.s. Tukholman verilöylyyn. Vaikka Arvid oli toiminut Kristiania vastaan, häntä ei teloitettu jälkikäteenkään, kuten joitakin muita Suomessa.

Arvid pysyi Tanskan tukijana kuitenkin vain siihen asti kunnes Kustaa Vaasan joukot tulivat syksyllä 1521 piirittämään tanskalaisten vallassa ollutta Turkua. Kun tilanne kääntyi tanskalaisten hyväksi näiden saatua tuekseen Sören Norbyn, Arvidin piti lähteä pakoon.

Heinäkuun lopulla 1522 hän oli jollain Närpiön rannalla. Kyösti Wilkuna on jostain syystä kuvitellut ajojäitä keskelle kesää:
Sumun ja ajojäiden takia oli kulkeuduttu Korsnäsin saaristoon ja ankkuroitu yöksi lähelle Bergötä.
"Kuinka näyttää, voimmeko tänään jatkaa matkaa paremmalla menestyksellä?" kysyi piispa Hannua tervehdittyään.
"Näyttää rupeavan idästä tuulemaan ja silloin me saamme myötätuulen tai hyvän laitasen, jos pyrimme Upplannin rannikkoa kohti."
"Parempi olisi sinne päästä. Mutta luuletteko ennen iltaa voitavan sitä matkaa suorittaa?"
"Riippuu siitä minkälaisen tuulen saamme ja kuinka paljon ajojäistä on vastusta."
Piispa käveli muutamaan kertaan ääneti laivan kannen yli ja sanoi sitten enemmän itsekseen kuin Hannulle:
"Niinköhän me kunnialla pääsemme toiselle puolen merta? Pahat aavistukset täyttävät mieleni ja minusta tuntuu väkisinkin kuin näkisin viimeisen päiväni valkenevan. Jumala ja kaikki pyhät meitä suojelkoot!"
Hän laskeusi takaisin kannen alle ja Hannu ajatteli: "Hän tuntee sen myöskin."
* * * * *
Kun aurinko alkoi punata kallioilla kasvavia kääkkyräpetäjiä, oli tuuli paisunut siksi, että saattoi vetää purjeet ylös. Peräkajuttaan sijotetut naisetkin olivat jo nousseet ja kun piispa itse oli toimittanut aamurukouksen ja jakanut ehtoollisen kaikille mukana olijoille, nostettiin ankkuri ja laiva lähti liukumaan ulos saaristosta. 
Ulapalle päästyä tuuli kiihtyi kiihtymistään ja kun jäitäkään ei pahemmin ollut näkyvissä, näytti matka käyvän mitä suotuisimmin. Puolenpäivän aikana kiihtyi tuuli myrskyksi ja laiva tuntui kulkevan kuin lentäen aallon harjalta toiselle. 
Auringon laskiessa alkoi näkyä Ruotsin rannikko, mutta samalla ilmestyi myöskin tielle yhä useammin jäälauttoja, jotka itätuuli oli tälle puolen ajanut. Kuta lähemmäs saaristoa tultiin, sitä vaivaloisemmaksi kävi kulku. Hannu itse seisoi peräsimessä ja jännitti korviaan kuullakseen myrskyn ulvonnalta märskorilla olevan tähystäjän huutoja. 
Kun oli juuri onnellisesti kierretty suuri jäälautta, ryskähti laiva äkkiä ja pysähtyi täydessä kulussaan, niin että pari takimmaista vanttia rusahti poikki. Oli siis ajettu karille.
Aallot ja jäälohkareet pieksivät vasenta laitaa ja laiva kallistui arveluttavasti toiselle kylelleen. Kajutasta kuului huikeita parkaisuja ja piispa sekä kaniikit nousivat kalpeina kannelle, kaskettiin nopeasti molemmat veneet vesille, vaikka pelastuksesta ei suuria toiveita voinut ollakaan.
Toinen vene, johon laskettiin yksitellen kaikki naiset, ja joka ensinnä lähti neljän laivamiehen soutamana liikkeelle, ajausi muutaman sylen päässä laivasta jääteliä vasten ja kaatui kumoon. Ainoastaan pari miehistä pelastui jäälohkareelle, josta he kuitenkin pian kierähtivät alas ja katosivat näkyvistä. 
Toiseen veneeseen laskeusivat piispa miesseuralaisineen, kaksi jälellä olevaa laivamiestä ja Hannu. Heidän kulkunsa jäätelien välissä ja kovassa aallokossa onnistui aluksi paremmin.
Parin virstan päässä edessä oli Öregrundin ranta ja sitä kohti ohjasi Hannu venettä. Aivankuin aamulla lähdettäessä nouseva, punasi nyt laskeva aurinko edessä olevan saaren kääkkyräpetäjiä. Mutta Hannu, joka tähysti veneen edessä kelluvia jäätelejä, luuli näkevänsä siellä Kirstin keinuvan ja viittovan häntä luokseen, ja hänellä oli varma tunto siitä, etteivät he rannalle pääse. Kun maalle oli enää puolen virstaa, pusersi kaksi raskasta jäälohkaretta veneen väliinsä, Sen laidat rusahtelivat ja kun jäätönkit viskausivat erilleen, alkoi vene täyttyä vedellä. Hannu katsahti piispaan, jonka harmaa tukka liehui tuulessa ja joka alistuvan näköisenä näytti rukoilevan itsekseen, sillä hänen huulensa liikkuivat hiljaa. 
Hannu tunsi itsensä ihmeen rauhalliseksi ja kun vene muutaman sylen päässä jääteleistä alkoi upota ja hän joutui veden varaan, katsahti hän kuin osaveljeensä vielä kerran piispaan, jonka mustan kaavun liepeet poimuilivat veden pinnalla. Sitten viskasi aallonärjy heidät kauemmas toisistaan, ja niin vaipui Hannu Kimalainen yhdessä Suomen viimeisen kirkkoruhtinaan kanssa Pohjanlahden aaltoihin.
* * * * *
Samana päivänä tyhjensivät Kuusiston piispanlinnan rikkaista aarteistaan Söyrinki Norbyn saaliinhimoiset joukot, jotka edellisenä päivänä olivat riehuneet turvattomaksi jääneessä Turussa. Hannu Kimalaisen rakentama tupa samoinkuin suurin osa kaupunkia oli kerran taasen palanut poroksi ja oli asukkaista tyhjänä. Linnan valleilla riippui Junker Tuomaan hirtättämiä suomalaisia ja ryöstäen, raiskaten, polttaen ja murhaten levisivät tanskalaiset maaseudulle.
Verisenä nousi taivaanrannalle uuden ajan aurinko.
Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Arvidus Kurck. Kansallisbiografia
Wikipedia: Arvid Kurki
Kyösti Wilkuna: Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia

Kuva Turun linnasta: Tähti 9.7.1867

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti