keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Miksi aloitan jatko-opiskelijana?

Library of Congress
No niin, nyt olen Ihan Oikeasti Väitöskirjatutkija, kun vuoden vaihtuessa opinto-oikeuteni edelleen nimeämättömässä yliopistossa astui voimaan. Kukaan ei ole kysynyt, miksi päätin opinto-oikeutta hakea eli tämä teksti tuskin montaa kiinnostaa. Mutta epäilen, että tulevaisuuden minä tulee kysymyksen esittämään, joten vastaan hänelle.

Hapuiluni kohti Ihan Oikeita Historianopintoja kohti alkoi viimeistään maaliskuussa 2010, kun Ihan Oikea Historiantutkija, jota ei tunneta ironiaa harrastavana, kirjoitti spostissaan "Rehellisesti sanottuna historiatiede on menettänyt sinussa ERITTÄIN pätevän ellei jopa LOISTELIAAN historiantutkijan. Siis ammattimielessä - onneksi olet mukana harrastuspohjalta. [...] Jään siis odottamaan sinun kirjoittautumistasi vaikka [kaupungin] yliopistoon jatko-opiskelijaksi."

Vaikka kehuja alvariinsa kerjään, en niitä usko, joten en ottanut tätäkään lausuntoa tosissani. Mutta innostuin selvittämään historian kursseja avoimissa yliopistoissa ja tein perusopinnot Helsingissä lukuvuonna 2010-11. Niitä pidemmälle ei täällä päässyt ja työssäkäynti rajoitti mahdollisuuksia lähteä muualle. Enkä osannut oikein päättää kannattaako opintoihin satsata vai ei.

Jäätyäni joitakin vuosia sitten työsuhteettomaksi opinnot palasivat mieleen mahdollisena ajanvietteenä ja niinpä sitten olen suoritellut avoimen yliopiston kautta kaikkea mahdollista ja miettinyt, että pitäisikö hakea Helsingin yliopistoon alkeisopiskelijaksi tai tehdä aineopinnot muussa avoimessa yliopistossa ja yrittää sitten kotikaupungin maisteriopintoihin. Suunnitelmia tuli ja meni, mutta istuminen perusopiskelijoiden joukossa ei (ilmeisesti) houkutellut.

Siitä, miten päädyin näiden sijasta jatko-opintoihin, olen jo kertonut. Mutta miksi?

Sopimaton, mutta rehellinen, vastaus on kyllästyminen/ikävystyminen. Olen tehnyt sukututkimusta kesästä 1995 ja kirjoittanut omakustanteita ja blogia vuodesta 2007. Tottakai olen kehittynyt 25 vuodessa valtavasti, mutta tekeminen on pysynyt olennaisesti samana. Ajatus jälleen yhdestä kirjaprojektista, jonka tulosta kukaan ei lue tai ei ainakaan mainitse, ei enää huvittanut.

Muita uusia mahdollisuuksia historiantutkimuksen alalla minulla ei käsittääkseni kouluttamattomana ja statuksettomana ollut. Mutta, kas, oitis opinto-oikeuspäätöksen tultua tuttavani pyysi minua pitämään vierailuluentoa yliopistokurssilleen. Pätevyyteni ei ollut mitenkään muuttunut, mutta olin saanut hyväksymisleiman otsaani. Saatoin (lähes) kuulla helpotuksen äänessään, kun esitteli minut väitöskirjatutkijana entisten lähes minuutin mittaisten improvisoitujen esittelytekstiensä sijaan.

(Tietenkin tämä on luovutusvoitto akateemiselle maailmalle vuosikymmenen vastaan pyristelyn jälkeen. Olo on pikkasen kuin Peppi Pitkätossulla, joka on kammannut hiuksensa ja päättänyt jatkossa istua koulussa yhtä kiltisti kuin muutkin lapset.)

Eli motivaationa siis saada uutta jossain määrin järjestettyä/järjestäytynyttä tekemistä muutamaksi vuodeksi ja mahdollisuus tarjota papereita/seminaariesityksiä miettimättä miten itsensä esittää tai tulee tulkituksi. (Tosin edellä mainitun luennon jälkeen hinkuni julkiseen puhumiseen on melko vähäinen. Valitettavasti ehdin yhden esityksen jo maaliskuulle kuitenkin sopia.)

Poliittisesti korrektimman version opiskelumotivaatiostani onnistuin puolihuolimattomasti muotoilemaan Twitterissä marraskuun lopulla.
"Henk. koht. en ole aloittamassa jatko-opintoja arvostuksen toivossa vaan oppiakseni ja kehittyäkseni. Ja vain yrittämällä tietää onnistuuko. Oppimisessa, kehittymisessä tai valmistumisessa."

2 kommenttia:

  1. Hienoa! Kannustan ja iloitsen jatko-opinnoistasi. Opiskelu ei koskaan mene hukkaan ja siitä saa henkilökohtaisesti todella paljon. Nauti niistä vuosista, jotka edessäsi nyt ovat.

    Itse olen harrastanut sukututkimusta nyt aktiivisesti viisi vuotta ja syksyllä 2017 aloitin maisteriopinnot (jätän alan ja oppilaitoksen mainitsematta, mutta kyseessä ei ole historia), jotka ovat johdattaneet minut nyt sellaiseen maailmaan, jossa tietoa ja uusia ajatuksia on tarjolla valtavasti.

    Minulla oli aiemminkin maisteritason tutkinto aivan eri alueelta ja valmistumisesta jo parikymmentä vuotta. Maailma ja varsinkin digitalisaatio on muuttanut opiskelua paljon aiemmasta, mutta se oppimisen ilo on vieläkin olemassa. Sukututkimuksen kautta olen löytänyt uusia sukulaisia, oppinut sekä oman sukuni että Suomen historiasta sellaisia asioita, joita en ole aiemmin tiennyt. Olen saanut kirjaimellisesti juuret ja siivet. Mikä hienointa, tiedän tietäväni todella vähän ja myös sen, että matka tulee jatkumaan näiden asioiden parissa viimeiseen hengenvetoon saakka. Elämälle on löytynyt hieno tarkoitus!

    VastaaPoista