Kimmo Katajala kertoi Käkisalmen läänissä tuomiokirjojen kautta löytyneistä muutamasta tapauksesta, jossa alkuperäiset ortodoksiset ja tuoreemmat luterilaiset asukkaat olivat astuneet yhteiseen avioliiton satamaan, vaikka uskontojen sekoittuminen ei ollut kenenkään hyväksymää tai toivomaa. Vieroksuminen jatkui - a yllättävästi - seuraavaan sukupolveen eli "seka-avioliitoissa" syntyneitä saatettiin helpommin epäillä rikollisiksi tai noidiksi. Katajalan arvion mukaan seka-avioliittoissa näkyy "usein vahva emotionalinen panos" eli ne oli solmittu tunteella.
Uskonnon määritys tuomiokirjoista ei ollut yksinkertaista eikä yksiselitteistä, mutta osa etu- tai sukunimistä on yhdistettävissä yhteen tai toiseen kristinuskon muotoon. Ja Katajalla oli myös esimerkki uskonnon vaihdosta, johon liittyi nimen muutos kasteessa. (Ihan niin kuin Nanguroshilla ja juutalaisilla, mutta silti ei tullut mieleen, ennenkuin joku kysyi.)
Museovirastossa työskentelevä Päivi Maaranen kertoi siitä, miten metallinetsijän kolikkolöydön selvittely oli tuonut tietoon Juupajoella 1800-luvun lopulla hylätyn tonttimaan, joka nyt on peltoa eikä ollut koskaan ollut inventoinnin kohteena. Maarasella oli apunaan karttoje lisäksi maanomistajan tieto pellon mustan maan alueesta ja kynnetystä pellosta ilmasta otettu väärävärikuva, jossa alue erottui suorakulmaisena kuin ennen vanhaan Time Team -jaksoissa roomalaiset villat. Keskustelun aikana Maaranen kertoi, että väärävärikuvat ovat kaikkien käytettävissä Museoviraston karttapalvelussa. Maarasen esimerkki (hänen käytettyään juuri sopivaa mittakaavaa) oli niin selvä, että yleisössä heräsi idea Suomen läpikäynnistä koneellisella kuvatunnistuksella.
Kun juuri edellisenä päivänä olin tajunnut, että itärajan itäpuolella oli elämää, oli Jaakko Raunamaan esitys Novrogodin Vatjan viidenneksen verokirjan nimien analyysi keskiajan lopulta mielenkiintoinen. Digihumanismia harrastaen painetusta editiosta poimituista henkilönimistä oli eroteltu niitä, joissa oli itämerensuomalaista ainesta. Näiden osuus massasta oli pieni, mutta kartallistus paljasti selvän kulttuurirajan, jonka selittäjänä oli asumaton suon ja korven vyöhyke.
Taloushistorian laskennallisuus jaksaa viehättää, joten pidin kovasti Ilkka Nummelan analyysistä, jossa hän yhdessä ruotsalaisen tutkijan kanssa on rakentanut varallisuuteen ja etäisyyksiin perustuvan taloudellisen toiminnan maantieteellisen mallin varallisuusveroista vuosina 1571 ja 1800. Suomen puolella taloudellinen toiminta keskittyi Turkuun ja vuoteen 1800 mennessä oli muuttunut vain se, kuinka pitkälle maahan toimintaa riitti. Ruotsissa taas oli tapahtunut merkittävä muutos. Vuonna 1571 taloudellisen toiminnan keskus oli laajalla alueella Keski-Ruotsin järvien kohdalla ja vuonna 1800 huomattavasti pienemmällä alueella Tukholman kohdalla. Jos Nummela esitti muutokselle selityksen, niin se meni minulta ohi. Omia ajatuksia syntyi, mutta niitä on turha jakaa.
Vihoviimeisenä omassa ohjelmassani puhui Miia Kuha havainnoistaan keräämästään Viipurin hiippakunnan kirkkoherrojen ja kappalaisten henkilötietokannasta, jossa on vuosilta 1650-1710 nyt 513 pappia. Suurta osaa heistä on turha hakea Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista, sillä monet, erityisesti kauden alkupuolella, tekivät uraa lukiotiedoin. Verrattuna Turun hiippakuntaan pappien liikkuvuus seurakuntien välillä on suurempaa eikä seurakuntiin muodostunut samassa mittakaavassa paikallaan pysyviä pappissukuja. Sormiani syyhytti kvantitatiivinen analyysi ja paikkatieto, mutta Kuha aikoo jatkaa tapaustutkimuksin, joiden poimimiseen tietokantansa on apuväline.
Mistä tuli mieleen edellisen illan ajatuksenvaihto Kotivuoren ylioppilasmatrkkelista työn alla olevasta Sampo-versiosta. Valitettavasti keskustelukumppanini oli yhtä skeptinen kuin minä sen tulevaisuudessa tarjoamista mahdollisuuksista.
Kuvituksena maakirjakartta ja 1600-luvun pappi, jotka eivät liity suoraan esityksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti