Mielestäni en ollut koskaan ajatellutkaan sitä, mitä materiaalia neulepuikot "ennen vanhaan" olivat ja mistä ne ilmaantuivat. Moisia sileitä ja suoria tikkujahan ei ole missään poimittavaksi, joten neulonnan alku 200-300-lukujen Arabian niemimaalla yhdistyykin metallinkäsittelytaitoon. Puikkoja tehtiin sittemmin puustakin, ainakin täällä Suomessa. Koivusta syntyi parhaimmat ja katajasta kevyimmät. Ostopuikot yleistyivät 1900-luvun alussa, jolloin puikkoina saatettiin käyttää myös polkupyörien pinnoja ja sateenvarjojen osia.
Kun ole itse murrosikäisenä erikoistunut mahdollisimman paksuilla puikoilla neulomiseen, näyttävät vanhat ohuella langalla tehdyt tolkuttoman työläiltä. Rauhala totesikin kokeneensa museoneuleen rekonstruktion neulomisen rasittavaksi.
Rasittavalta on minusta aina näyttänyt englantilainen tapa neuloa. Kuten Rauhala oli jo aiemmin kertonut ja minä olin autuaasti unohtanut, tämä lankaa nosteleva ja kiertävä tyyli on se vanhempi, josta Suomessa vierotti pois kansakoulu 1900-luvun alusta alkaen. Rauhala ei ollut onnistunut löytämään syytä muutokselle, mutta epäili sen liittyneen Saksan mallin seuraamiseen. (Mikä oli kehitys Ruotsissa?)
Neulontatavoissa ei eroa ainoastaan tekeminen vaan myös jälki. Englantilaisella tavalla syntyy tiiviimpää ja tasaisempaa.
Varhaisin todiste neulomisesta Suomessa on 1400-luvulle ajoitettu arkeologinen löytö Turusta. Asiakirjat todistavat neulomisen olleen yleistä viimeistään 1600-luvulla, ainakin Varsinais-Suomessa. Tullitilit kertovat tuotteiden viennistä Turusta Tukholmaan. Taito koettiin niin välttämättömäksi 1800-luvun lopulla, ettei sen ottamista kansakoulujen opetussuunnitelmaan (tytöille) tarvinnut perustella. Mutta nyt se on meditatiivinen ajanviete, jota ilmankin pärjää. Toivottavasti emme joudu uudestaan tilanteeseen, jossa rintamalta lähetetyissä kirjeissä pyydetään liipasinsormikkaita, joita rakkaudella ja velvollisuudentunnolla neuloisimme yöt ja päivät.
Kuva kirjasta "A junior class history of the United States; to which are added the Declaration of independence, and the Constitution of the United States .." (1899)
En tiennytkään, että oli olemassa maakunnitain erilläisia neulomistyylejä ja se että miten metallin käsittely on johtanut neulomisen parantumiseen tuli myös uutena tietona.
VastaaPoistaKiintoisa aihepiiri! Turun löydön lisäksi ainakin Naantalin luostarialueelta on löytynyt luisia neulontapuikkoja, jotka todennäköisesti ajoittuvat luostarin aikaan.
VastaaPoistaOlipas mielenkiintoista! Tämän Neulonnan Taito tutkimuksen olisi kiva saada kokonaisuudessaan käsiin. Neulomiseen liittyvä historia on kiinnostanut aina ja perinteiset kuviot sekä tapa neuloa on käytännöllisempää kuin nykyään.
VastaaPoistaOi miten mielelläni lukisin tästä aiheesta enemmän. Ja alkoi tietysti kovasti kiinnostaa, mistä kulmasta Neulonnan taito lähestyy aihetta. Suomalaiset perinneneuleet ovat ainakin oman ennakkokäsitykseni mukaan saaneet vuosisatojen mittaan vaikutteita niin idästä kuin lännestäkin. Varmasti rannikkokaupungit ovat hyötyneet myös kansainvälisistä kauppasuhteista uuden oppimisessa ja omaksumisessa.
VastaaPoistaNeulomisen (tai jossain päin Suomea kutomisen) lisäksi ainakin virkkaaminen, koukkuaminen ja kinnasneulatekniikka (myös neulakinnastekniikka) ansaitsevat oman puheenvuoronsa. Kinnasneula taitaa olla vanhin Suomessa - etenkin Itä-Suomessa - tunnettu lankatekniikka, joka muistaakseni periytyy ristiretkiajalta asti. Karjalaiset siirtolaiset ovat tainneet levittää tämän taidon eri puolille Suomea. Kinnasneula muistuttaa isoa, litistettyä parsinneulaa ja niitäkin valmistettiin niin puusta, luusta kuin metallistakin. Neulakintaan erikoisuus on se, että tällä tekniikalla valmistetut käsityöt ovat erikoisen tekniikan vuoksi käytännössä purkautumattomat ja sopivat siksi hyvin myös sukkiin ja tossuihin. Tämä lienee ollut tuttu tekniikka myös Naantalin luostarissa.
Täytynee tutustua Anna Rauhalan Neulonnan taito -tutkimukseen keväämmällä, kunhan neulomiseltani ehdin.