keskiviikko 25. joulukuuta 2019

Joulupäivänä vuonna 1771

Oli joulukuun 24: s päivä. Tuuli, joka edellisinä päivinä oli ollut idän puolella, oli kääntynyt pohjoiskulmalle. Valtava oli meri myrskyssä, ja parhaillaan oli myrskyjen aika. Milloin tyvenet tulisivat? 
Tänään ei ollut enää ystävyksillä suupalaakaan ravintoa... 
Oli iltapuoli. Tuli paloi pesässä, liekit hyppivät iloisesti niinkuin pienet tanssijat. Äänettöminä he istuivat kaikki ja katselivat tuleen, kuin olisivat odottaneet sieltä joitakin tietoja saavansa. 
— Veikot, alotti taas Gabriel [Bergelin] hetken kuluttua äsken katkenneen puheen, — muistatteko, mikä ilta tänään on? 
— Minä, sanoi [Jakob Fredrik] Gadolin, — en enää muista ajan kulkuakaan. 
— On jouluaattoilta, kuulemma, sanoi [Jakob] Tengström, — surkea joululahja edessämme — nälkäkuolema ... 
[...] 
Sitten he menivät taaskin levolle. 
Nälkä raivosi jo kovin heidän sisällään ja teki unen levottomaksi, mutta heikontumisen aiheuttama väsymys ja nuoruus kuitenkin uuvuttivat. 
Puoliyön aikaan heräsi Gabriel siihen, että joku nyhjäisi häntä kylkeen ja mainitsi häntä nimeltä kahdesti: Gabriel, Gabriel! 
— Mitä? huudahti hän kavahtaen pystyyn, sillä hän luuli toverien häntä kutsuneen.  
— Emme ole mitään puhuneet, vakuuttivat he heräten hänen kysyessään. 
He nukkuivat taas heti kaikin. 
— Gabriel, nouse ylös! kuuli Gabriel uudestaan uniinsa. 
Hän kavahti taaskin istumaan.  
—  Ettekö nytkään puhuneet? kysyi hän, pudistaen Gadolinia hereille. 
— Emme. 
— Bergelin on kipeä ja hourii, sanoi Tengström. 
Hän uskoi niin itsekin. Mutta tuskin hän oli taaskin joutunut tuohon horrostilaan, joka ei ole unta eikä valveillaoloa ja jossa sielu kuitenkin vaeltaa, vaikka ruumis lepää, kun sama ääni taaskin sanoi: 
— Gabriel, nouse ylös ja katso parven alle nurkkaan kiukaan varjoon, siellä on leipää ja juurikkaita. 
Silloin ei Gabriel enää kysellyt, vaan hypähti ylös.  
—  Mitä Bergelin nyt aikoo? kysyi Tengström, kun huomasi, että tämä vapisevin käsin koperoi tuluksia ja alkoi iskeä tulta. 
— Minä rupean etsimään, hän vastasi. 
— Mitä? 
— Leipää ja juurikkaita. 
— Leipää ja juurikkaita! huudahti Tengström. 
— Se on houretta, ja turhaa on tuo etsiminen, onhan se nurkka jo kahdesti perinpohjin koluttu. 
Mutta Gabriel ei kuunnellut. Hänellä paloi jo tuli päreessä, jonka hän pisti kiukaan kulmaan. Sitten hän rupesi taaskin repimään verkkoja nurkasta ulos. 
Toverit nauroivat »Bergelinin tutkimusretkelle». Tengström oli herättänyt Gadolinin, ja vaikka nälkä kiusasi heitä ankarasti, oli tuo kuitenkin heistä niin hupaista, etteivät he voineet pidättää nauruaan. Gabriel oli ajanut verkot keskelle lattiaa. Nurkka oli — tyhjä. Hän pudisteli verkoja yksitellen, jotta niistä neulanenkin varisisi. Ei mitään. 
Hän istahti rahille uupuneena. Siinä istui hän ja mietti: »Pitihän tuo muutenkin tietää mahdottomaksi.» Mutta hän muisteli vielä noita äsken kuultuja sanoja. Tuo ääni oli ollut niin selvä, vakaa ja laupias, hän oli kuullutkin sen niin selvästi viime kerralla. Ei, se ei voinut pettää. Hän ei voinut uskoa omia aistimiaan, ei ymmärrystäänkään, vika täytyi olla hänessä itsessään, ettei hän löytänyt, sillä leipää ja juurikkaita täytyi olla siellä nurkassa. 
Hän nousi istualtaan, otti päreen käteensä oikein läheltä katsoakseen, vaikka hän kyllä etempääkin näki ja oli käsin koettanutkin, että nurkka oli tyhjä; mutta hän ei tahtonut pettyä toivossaan. Ei mitään. 
Mutta tuo leveä lattianparsi tuolla seinämällä, nurkassa kiukaan varjossa, se ei käynyt päähän asti, se oli jatkettu lyhyellä laudankappaleella. Hän kiskoi sen siitä ylös. Ja mitä hän näki siellä! Vähäisen kuopan, jossa oli vanha, pienoinen konttirääsy ja siinä — kaksi leipää ja kolme isoa juurikasta! 
— Kaikkivaltias Jumala! huudahti hän, heittäytyen polvilleen ja itkien kuin lapsi. 
— Veljet! Nouskaa ylös kiittämään taivaallista Isäämme ja — syömään! 
Hänen äänensä vapisi liikutuksesta. 
Toverit eivät tarvinneet kahta kutsua. 
Ja leipä murrettiin kiitoksin! 
Tuli tehtiin uudestaan pesään; siinä paistoi Gabriel juurikkaat. Sitten syötiin illallinen. 
Syötyä rupesi Gabriel heti veisaamaan jouluvirsiä ja Tengström ja Gadolin yhtyivät hänen lauluunsa. He veisasivat koko yön ja kiittivät Herraa hänen avustaan. Se oli harvinaisimpia juhlahetkiä, mitä voi olla ihmiselämässä ... Vasta aamupuhteella he lepäsivät vähän aikaa. 
Kun tuli päivä, näkivät he, että meri oli taaskin alkanut jäätyä. Tuuli oli tyyntynyt, ilma selkeä; oli pakkanen, ja sitä kesti luultavasti joulupäivät. He viettivät jouluaan oikein juhlallisesti. Gabriel saarnasi ja messusi, hän piti juhlallisen jumalanpalveluksen, niinkuin kirkossa. Sanat tulivat sydämestä ja menivät sydämiin. 
Tapaninpäivänä saatiin jo jäätä koetella luistimilla. Kuitenkaan he eivät vielä uskaltaneet lähteä matkaan, vaan odottivat kolmanteen joulupäivään.
Matilda Roslin-Kalliola: Joulu autiolla karilla. Nuori voima 22/1920
Kertomus perustuu Roslin-Kalliolan Bergelinin leskeltä kuulemaan tietoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti