keskiviikko 30. tammikuuta 2019

"Se Topeliuksen tarina"

Viime päivien keskustelu vanhusten markkinataloudellisesta hoitamisesta on mielestäni oikeutetusti rinnastettu huutolaisyhteiskuntaan. Visavuoren museo puolestaan kaivoi esiin Kari Suomalaisen piirroksen, josta tuli mieleen "Se Topeliuksen tarina". Tiedättehän, isoisästä ja siankaukalosta.

Eero Järnefelt
Kertomuksia lapsille VI (1929)
Muistin hämärästi maininneeni siitä blogissa joskus jotain ja aloin googlailemaan muistinpalautukseksi. Ensimmäiseksi osuin Ylen uutiseen, jossa kerrottiin, että kouluneuvos Kirsti Mäkinen oli nähnyt tarpeelliseksi tarinan muokkauksen, sillä
Ajattelin, että nykylapsi itkisi noin kamalan jutun kuullessaan. Päädyin sijoittamaan sadun tapahtumat tämän päivän perheen ruokapöytään, jossa sankariksi nousee urhea Ville-poika.
Muutettu osuus ei tuosta selviä. Eikös alkuperäisessäkin sankari ole lapsi?

Alkuperäinen ja alkuperäinen. SLS:n Topeliuksen kriittinen editointi ei ole vielä ehtinyt vuonna 1867 ilmestyneeseen Läsning för barn kolmoseen, joten en helposti saa tietää oliko tarinansa julkaistu tätä aiemminkin. Se muististani puskenut aiempi kosketus aiheeseen löytyi lopulta täältä blogista: olin lukenut tarinan Lasten Suomettaresta 14/1857, jossa se oli saanut otsikkoonsa lisäyksen "totinen tapaus".

Verkkohaun jatkaminen englanniksi paljasti, että tarina oli vuonna 1857 julkaistu myös Grimmin veljesten kokoelmassa ja heidän kirjallinen lähteensä oli vuonna 1778 julkaistu omaelämäkerrallinen romaani. Mainio sivu antoi myös linkin Aarne-Thompson-Uther -luokan 980 tarinoihin, joista löytyi m.m. ihan sama juttu Intiasta. Puun sijaan astiat vaan savesta.

Ties kuinka kauan on siis aihe kiertänyt. Visavuoren museon kuvan edelleenjakaneelle Anu Lahtiselle tuli teemasta mieleen Barbara A. Hanawaltin tutkimuksessa Of Good and Ill Repute. Gender and Social Control in Medieval England esiintynyt tarina. Joten herää kysymys onko tarinoilla merkitystä, kun vuosisatojenkaan aikana niiden moraali ei vaikuta käytökseen kattavasti? Ehkä Topeliuksen versiota pitikin modernisoida, jotta lukijalle ei jää epäselväksi, että viesti on merkityksellinen tässäkin päivässä eikä historiaa? Tosin aikamme arvojen mukaisesti
Uudessa versiossa jätetään aiempaa enemmän tilaa lukijan omalle pohdinnalle. Kun sadun opetusta ei kerrota suoraan, saa lapsi itse tuumailla, kumpi tie oli parempi ja mitä muuta sadusta voisi oppia. Teemojen hienovaraisemmasta käsittelystä voisi päätellä Mäkisen luottavan Topeliusta enemmän lapsen omaan ajattelutaitoon ja jopa pyrkivän nimenomaan saamaan lapset itse oivaltamaan sadun opetus ja teemat. (Inka Pylvänäinen: Katajikosta asvaltille: modernisoinnin keinot Kirsti Mäkisen uudelleenkirjoittamissa Topeliuksen klassikkosaduissa)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti