AS7: Pöljällä

Matkani jatkui Varkaudesta edelleen kuningasparin kesän 1802 reittiä, joten oli aiheellista pysähtyä Pöljässä. Muun muassa blogista Hajamietteitä Pöljältä tuttu Aira Roivainen ystävällisesti tuli tapaamaan minua Pöljän pysäkille, jota hän osana kyläaktiivien joukkoa on muutaman vuoden kunnostanut. Rakennus oli junaliikenteen lakattua pysähtymisensä ensin toiminut kunnallisena museona, mutta sitten suljettu taloudellisista syistä ja jäänyt rappeutumaan.

Olin tällä matkalla jo ohittanut monia ja tulisin ohittamaan kymmenittäin kotiseutumuseoita. Etteivät ne jäisi reissulla täysin paitsioon, satsasin kolme euroa Pöljän kotiseutumuseoon, selvittääkseni onko Savossa jotain erilaista. No, ainakin kivikauden keramiikkatyyppi, joka on nimetty Pöljän mukaan ja oli päästäni jossain vaiheessa tipahtanut. Keramiikan paloja oli esillä kotiseututalossa, josta ostin lippuni. Sitä mielenkiintoisempi oli kierros toisaalta siirettyjen rakennusten pihapiirissä. Se oli merkittävästi erilainen kuin Länsi-Suomessa, sillä se ei ollut umpipiha!

Ja asuinrakennukseksi oli parituvan sijaan valittu savutupa, jossa oli asuttu vuoteen 1933!

Hirsiarinalle rakennettua uunia opas kutsui savolaiseksi, mutta minusta se oli samannäköinen kuin Seurasaaren karjalaisessa talossa. Jompikumpi meistä lienee oikeassa. Mutta kumpikaan ei tiennyt miksi tuvan seinälle oli ripustettu "teerin kuva". (Kuva on laadultaan kammottava, mutta niin olivat valaistusolosuhteetkin.)

Opas ei innostunut arvailuista kun materiaaleissaan vain noin luki. Mutta satuin seuraavana päivänä Kainuun museossa näkemään mielestäni samanlaisen

joka puolestaan oli kyltitetty houkutuslinnuksi.

Aitat, joiden opas oli materiaaleistaan oppinut olevan 1700-luvulta, olivat länsisuomalaisia (1800-luvun) aittoja matalampia.

Voimankeli oli uutta minulle. Tuleekohan moisia nyt vastaan joka toisessa museossa?

Tarvittiinko yhdessä talossa näin monta piimäleiliä?

Karsikkolauta on Länsi-Suomesta katsoen outous. (Karsikoista blogissa aiemmin tässä ja tässä.)

Opas onnistui kampittamaan minut kysyessään yhden rakennuksen seinällä olevan pyörän käyttöä.

Olin jo kaukaa mieltänyt mökin vesimyllyksi, miettimättä sijaintia kuivalla maalla tai pyörän tehotonta ulkonäköä. Eli vastasin myllynrattaan, mikä oli väärin. Saatuani lisävihjeen, että pyörä oli käytössä vaaka-asennossa, arvasin sitten oikein. Hevosveto.

Pöljän kotiseutupolku jäi kiertämättä, sillä maantie kutsui.

AS6: Varkauden museot ja "museo"

Mikkelistä lähdin keskiviikkoaamuna seuraamaan kuningasparin kesän 1802 reittiä. Viitostie oli kyllä aikamoinen approksimaatio ja vasta kun käännyin Varkauden keskustaan näin tutun paikannimen. Mutta missäs se laivastotukikohta, jossa arvelin kuninkaan pysähtyneen, olikaan?

Vastaus löytyi sopivasti päivän ensimmäisestä kohteesta eli Taipaleen kanavamuseosta. Esillä oli karttoja, joihin laivastotukoikohta oli merkitty, kuninkaasta ei tietenkään puhuttu mitään. Eikä tällä kertaa ollut syytäkään, sillä museon aihe eli kanava rakennettiin vasta autonomian aikana.

Museo oli aika tekstipohjainen, mutta ei varsinaisesti häirinnyt, kun kursorisellakin lukemisella sain uusia asioita irti. Koska Järvi-Suomi on minulle outoa aluetta, en ollut kanavista oikeastaan edes tietoinen. Niiden vaatimasta tekniikasta (joka on jälleen yksi esimerkki varhaisista aiheista, joita Tekniikan museo ei muistaakseni käsittele).

Niiden synnyttämistä erityisyhteisöistä.

Niiden merkityksestä liikenteelle ja kaupalle. "Taipaleen ja Konnuksen kanavien valmistuminen vilkastutti vesillikennettä. Säännöllinen rahti- ja matkustajaliikenne alkoi jo 1850-luvulla Pietariin ja 1860-luvulla Lyypekkiin." Lyypekkiin?!

Kanavamuseosta lähtiessäni kiersin kanavapolun, joka kulki vuosina 1840-1871 käytössä olleen kanavan reunaa. On siinä ollut lihasvoimin kaivamista

Varkauden museoihin kuuluu myös taide- ja kulttuurihistorian rakennus. Jälkimmäistä edusti muutaman vuoden auki ollut näyttely alueen teollisuudesta. Se on nimeltään Teollisuuden tekijät - Kymmenen tarinaa tehtailta, joten kipusin portaat odottaen kohtauksia Varkauden teollisuusmuseon historiasta. Mutta ehei.

Pääasiassa tekstistä ja valokuvista kootussa näyttelyssä oli runsaasti taustatietoa paikkakunnan teollisuuden kehityksen historiasta ihan tavallisena faktatekstinä. Tarinoiksi ymmärsin henkilökuvaukset, joiden määrää en kuitenkaan laskenut. Niiden tekstit eivät mielestäni olleet tarinallisia, mutta kysyin varmuuden vuoksi yhdestä esimerkistä mielipiteitä FB-kavereiltani. Museoalalla työskentelevä tuttavani kiteytti "Ei. Tuo on lähinnä kuin ammattliiton matrikkeliteksti, johon on lisätty verbit".

Varsinaisten museoiden jälkeen jatkoin Mekaanisen musiikin museoon, jonka hannunvaakunakylteissä sana museo oli lainausmerkeissä. Ties mikä skisma tämän taustalla, mutta oman tulkintani mukaan kyseessä ei ole Ihan Oikea Museo, sillä

a) henkilökunta tunsi esineet
b) henkilökunta osasi kertoa niistä mielenkiintoisesti
c) käynti oli aito elämys

Älkää jättäkö väliin ja lähtekää käymään kauempaakin.

Laitteissa itsessään oli joitakin ennennäkemättömyyksiä, mutta merkittävämpää oli sen tajuaminen, että esimerkiksi mekaanisia pianoja oli Suomessakin eikä vain (filmien) villin lännen kapakoissa. Kun jouluna näin Pariisissa polyfonin, kirjoitin, että sellaisia "varmaankin oli pitkin Eurooppaa 1800-luvun lopulla". No, melko varmasti oli Suomessa, sillä missäpä muualla olisi kaivattu levyjä, jotka soittivat Suomen laulua tai Oulun suomalaispataljoonan marssia? Ja esittelijän mukaan yksi "museon" laitteista oli ollut käytössä Kotkassa.

AS5: Tertin "kartanossa"

Mikkeli on todennäköisesti Suomen kartanomajoituksellisin paikka. Runsaasta tarjonnasta valitsin yöpymispaikaksi Tertin kartanon ja tarkoituksellisesti jätin sen taustan selvittämisen tekemättä. Paljon mukavampaa hutkia paikan päällä yksityisparvekkeella ilta-auringossa wifin kanssa. (Tietenkään majoitustilat eivät ole kuvassa takana näkyvässä päärakennuksessa, vaan oikean reunan sivurakennuksessa.)

Kartanon omien verkkosivujen esitys on virkistävän rehellinen. Kyseessä ei ole kartano-kartano vaan rustholli, jonka historiasta sivu kertoo enimmäkseen nykyisten omistajien suvun ajasta vuodesta 1894 nykypäivään. Päärakennuksen ikä ei selviä. Julkaisussa Sairilan seudun historiaa, perinnettä ja nykyaikaa kerrotaan, että

"Nykyinen uusrenessanssityylinen päärakennus on peräisin v. 1809. Rapattua hirsitaloa jatkettiin 1894. Samalla rakennus vuorattiin lääninarkkitehti J. L. Lybeckin piirrustusten mukaan."

(Kyseisen tekstin muita yksityiskohtia enemmän luotan alla esittämääni.)

Löytyykö digitoiduista lehdistä täydennystä? Toki. Ensinnäkin aikakauslehtien puolelta löytyy Suomi-lehdestä 4/1928 Marrti Westerholmin artikkeli "Mikkelin pitäjän asumusten nimet", josta saadaan seuraava tausta.

Jatkoksi sopii Mikkelin sanomissa 28.9.1929 julkaistu Martti Hertzin "Teitin kartanon yli 250-vuotiset vaiheet". Se on siinä määrin täydellinen, että ei auta kuin referoida. (Hertzin aiempi versio julkaistiin Mikkelin Sanomissa 16.6.1923.)

Tertti (tuolloin vielä Hintsala) kuului 1700-luvun alussa lääninrahastonhoitaja Barthold Ithimaeukselle. Isonvihan jälkeen lapsistaan olivat Suomessa Puumalan nimismies Henrik Ithimaeus ja Katarina, jonka aviomies oli Mikkelin kappalainen Samuel Hertz. Samuel Hertzin kuoltua vuonna 1744 Katarina lunasti sisaruksiltaan tilan, jota viljeli poikansa Henrik Hertz kuolemaansa 1763. Koska kolme lastaan olivat alaikäisiä tilaa isännöi isäpuoli vääpeli Petter Johan Gadde.

Kolmen lapsen osuudet siirtyivät eteenpäin eri reittejä. Vuonna 1795, kun viimeinen Hertz myi osuutensa, tilasta kuului 2/5 Gustaf Adolf von Brandenbrugille ja 3/5 auditööri L. J. Jägerhornille. Miehet käräjöivät keskenään omistusoikeuksistaan kunnes 1799 koko tila tuomittiin von Brandenburgille. Tämä omisti samassa pitäjässä Asilan kylässä Tertin talon, jonka nimi laajeni nyt kattamaan myös Hintsalan.

Von Brandenburgien suvussa Tertti siirtyi mieheltä toiselle kunnes kevyesti lohkottuna myytiin 1848 Mäntyharjun kappalaisena toimineelle Karl Gröhnille, joka kuoli jo 1850. Leskensä myi maat 1852 hovioikeuden ylimmälle notaarille Berndt Frederik Hultinille.

Tämän (tai tarkemmin sanottuna kuolinpesänsä, Hertziä hieman korjaten) jouduttua konkurssiin tilan ostivat vuonna 1870 veljekset Juhana ja Kalle Avelin, mutta saman vuoden aikana tila päätyi kokonaan Juhanalle. (Kurkistaen Mikkelin maaseurakunnan rippikirjaan 1890-1899 sivulle 568 selviää, että Juhana Avelin oli koko nimeltään Yrjö Juhana Avelin ja syntynyt 8.11.1839.) Avelin omisti tilan vuoteen 1893, jolloin sen pakkohuutokaupasta osti Kalle Pietari Tolvanen.

Tämä kuoli jo saman vuoden aikana ja leskensä myi tilan Aatami Pylkkäselle, kuten Tertin verkkosivuillakin kerrottiin.

AS4: Mikkelin museoissa (2/2)

Ensimmäisiin kolmeen museoon ei ollut mennyt visioimaani aikaa, joten sitä jäi Mikkelin kolmeen sotamuseoon, jotka olisi ihan hyvin voinut jättää väliinkin.

Jalkaväkimuseota minulle suositteli Olli Kleemola arvatenkin siksi, että puhdetyökokoelmastaan on osa siellä näyttelynä esillä. Arvasin museon sisällön oikein, mutta vedin silti herneen nenään sen nimestä. Jos kerrotaan Suomen jalkaväestä niin eikö museota voisi nimetä Suomen jalkaväkimuseoksi? Museossa oli ihme haituja itsenäistymistä edeltävästä ajasta - mallinukke Oppisalissa ja näyttelyjen joukossa pieni alue, jossa huitaistiin autonomian ajan armeijaa, Porrassalmen taistelua ja Suomen sotaa. Sotatietouteni vähäisyyden tunnustan, mutta eikös jalkaväkeä ollut aika kauan ennen 1800-lukua?

Päämajamuseossa puolestaan ärsytti Mannerheimin työhuone, jota sai katsella lasiaidan takaa kuin jotain s*tanan pyhäinjäännöstä. 

Ja oliko se pyhäinjäännös? Se ei selvinnyt nähdäkseni miestään ympäriltäni, joten haastattelin poislähtiessäni lippukassan mimmit. He eivät olleet tietämättömiä vaan kertoivat, että sodan jälkeen opettajien käytössä ollut huone oli 1970-luvulla rekonstruoitu nykyasuunsa. Kyseisen päätöksen historiasta voisi syntyä mielenkiintoisempaa tarinaa kuin itse museosta.

Mutta yllätyksekseni pidin museon 1918-näyttelystä. Täällä oli päästy tekemään valtakunnallista katsausta ja valittu "reilu" kaksijakoisuus. Toinen puoli huoneesta kertoi punaisista ja toinen valkoisista. Ne yhteivät pieneen reflektiotilaan, jonka seinälle oli kiinnitetty aika paljon kävijäkommentteja. (Mäntyharjulla vastaavassa  tilassa oli vain kaksi muistoa.)

Päämajamuseosta on vain pari askelta Viestikeskus Lokkiin, jota varten sodan alkaessa louhittiin kallioon luolat. Ne olivat sodan jälkeen m.m. asuntoina, mutta 1980-luvulla vähäiset jäljellä olleet rakenteet purettiin ja rakennettiin kopio sodan aikaisesta viestikeskuksesta. Tiloissa oli mallinukkeja monissa toimissa ja huolellisella tutustumisella olisi varmasti oppinut paljon. Minä olin ilahtunut, kun kerrankin lotat olivat luontevasti lähes pääosassa.

AS3: Mikkelin museoissa (1/2)

Suur-Savon museo kuullostaa aika komealta, joten hämmästyin kun löysin sen kirkon vierestä makasiinin oloisesta rakennuksesta. (Unohdin kysyä lippukassalta, oliko tämä entinen pitäjänmakasiini.) Olin unohtanut, että Suur-Savo ei tarkoita "kaikkea mahdollista Savoa" tms. vaan tiettyä Savon aluetta. Museon määrittelemänä Mikkeliä "ympäristöineen".

Museon alakerrassa oli vaihtuvana näyttelynä 1918. Tekstiä ja kolme interiööripalasta eli muistutti sekä Espoota että Mäntyharjua. Olisi säästetty aikaa ja rahaa, jos konsepti olisi kehitelty kertaalleen ja elementtejä vain sovellettu paikallisesti. Toinen museovieras tutki näyttelyä intensiivisesti eli ilmeisesti se oli aiheesta kiinnostuneelle antoisa.

Kakkoskerros edusti materiaalista kulttuuria 1700- ja 1800-luvulta muinaispukulisäyksellä. Esinetiedot erillisessä pumaskassa olivat suhteellisen niukat eli eivät minusta kertoneet alueen historiasta juuri mitään. (Juu, ei ollut mitään jälkeä kuningasparin 1802-vierailusta. Ei edes kyseisen kuninkaan kuvaa esillä.)

Mielenkiintoisimmat esineet olivat kolme arkkua. Varhaisin näistä oli 1600- ja 1700-lukujen vaihteeseen ajoitettu upseerin matka-arkku. Mäntylaudoista tehty, hylkeennahalla päällystetty ja komeasti raudoitettu. (Mikähän käsityöläisryhmä tuotti näitä?)

1700-luvulla upseerin arkku oli suorakulmaisempi.

Saman vuosisadan kuormastoarkku oli luonnollisesti isompi. Upseerin arkku näkyy taustalla kaiteen takana.

Ylimmässä kerroksessa otsikon perusteella oli aiheena vuonna 1838 perustetun Mikkelin kaupungin historia.

Huoneen esineistöstä jäi mieleen alakulmassa näkyvä pöytäryhmä, jonka merkitystä en pumaskasta tarkistanut, palontorjunta ja lääninvankilan kahleet, jotka rikoshistorian harrastajana piti tietenkin kuvata.

Ei siis alueen kronologiaa eikä arkeologiaa, joten oltiin tutulla linjalla. Heinolassa oli ripaus 1900-lukua pommituskuvien muodossa, mutta täällä sitä edusti nimetyn seiväshyppääjän seiväs. Leviääköhän 1900-luvun painotushapatus pääkaupungista joskus muuallekin?

AS2: Mäntyharjun museossa ja pysähdys Porrassalmessa

Ajaessani Heinolan keskustasta eteenpäin (lue: itäänpäin) tienviitoissa näkyi sukututkimuksesta tuttuja kylännimiä, mutta matkasuunnitelmaan ei kuulunut niissä pysähtymistä enkä Mäntyharjussakaan poistunut autosta siellä olevien juurieni vuoksi. Kohteena oli Mäntyharjun museo, joka mielessäni yhdistyy (ilmeisesti ikuisesti) muutaman vuoden takaiseen huvilaelämän muistitietokyselyyn, jota markkinoin tuolloiselle työkaverille.

Tänä kesänä vaihtuva näyttely käsitteli vuotta 1918. Lippukassan nuori mies esitteli sen pahoittelemalla tekstipainotteisuutta, joka juontui (hänen näkökulmastaan) aseiden esillepanon vaatimista luvista. No, 1918-näyttely Espoossa oli myös asiakirjapainotteinen ja myöhemmin päivällä näin kolmannen vastaavan. Mäntyharjulla oli onnistuttu tuomaan esiin erilaisia teemoja ja paikasta enemmän kiinnostuneet saivat kuunnella muistitietoa. Visuaalinen ilme miellytti myös.

Päärakennuksessa, joka on entinen pappila, oli näyttelyn lisäksi kouluhuone. Jälleen kerran 1900-luvun alun pulpetein. Onkohan missään laitettu esille 1980-luvun pulpetteja, jotta lasten kanssa liikkuvat voisivat näyttää minkälaisissa he istuivat?

Loput museon tarjonnasta on sivurakennuksissa ja sen löytäminen vaati omatoimisuutta ja proaktiivisuutta. Navetan alakerrassa oli erittäin tekstipainotteinen katsaus Mäntyharjun historiaan ja erityisesti aikaan, jolloin raja Venäjän kanssa halkaisi pitäjän. En jaksanut lukea ja tarkistaa oliko kuningasparin pikaista pysähtymistä kesällä 1802 noteerattu. Tuskin.

Huvila- ja mökkielämän näyttely oli edelleen/uudestaan esillä ja kiitoksista huomasin ex-työkaverin sukunimen eli ehkä joku sukulaisensa oli innostunut vastaamaan. Lisäksi navetan alakerrassa oli taidetta ja muutama työkalu melko freesisti palleteille aseteltuna. Mutta taisivat olla ilman mitään kyltitystä. Navetan ylisillä työ- ja kulkuvälineitä oli harmaampana massana, johon oli ripoteltu pieniä lappuja, joissa oli vain esineen nimi. Kaipasin oitis Lohjan tyyliä, jossa yhdellä lauseella kerrottiin edes jotain.

Massasta erotin mielenkiintoisimana vesireen. Mihin moista on tarvittu? Lippukassan pojalle tuli ensimmäisenä mieleen palontorjunta. (Pari päivää myöhemmin toisessa museossa tuli vastaan vesireki, jolla oli selkeä käyttötarkoitus. Siitä aikanaan.)

Sivurivissä oli väentupa ja pari sisäinteriööriä ilman mitään selostuksia tilan tai esineiden tarkoituksista ja merkityksistä. Rakennuksen toisessa päässä oli onnistuneen oloinen näyttely kiertävästä valokuvaajasta Nestori Kurvinen. Samalla kun kerrottiin hänestä ja jaettiin kuvia annettiin myös tietopaketteja aikansa elämästä. Tekstipainotteisesti tottakai. (Kyläkuvaajista kuulin kuva-arkistopäivillä 2017.)

Mäntyharjulta jatkoin pikkuteitä Mikkeliin ja matkalla osuin suunnittelemattomasti Porrassalmen taistelun muistomerkille.

Se on pystytetty vuonna 1923 ja monen muun muistomerkin tapaan kertoo enemmän omasta ajastaan kuin muistamisen kohteesta. Porrassalmen muistomerkki on mukana tuoreimmassa Historiallisen aikakauskirjan 1918-teemaisessa numerossa julkaistussa Ville Sarkamon artikkelissa Kiveen hakattu historia – Sotamuistomerkit sisällissodan ylevöittäjinä, historiallistajina ja julkisen vaikenemisen ilmentäjinä vuosina 1918–1939.

Itselleni paikka oli jälleen merkityksellinen taannoisen kirjaprojektin takia. Täällähän Kustaa IV Aadolf kesällä 1802 käppäili vai esitinköhän sen kirjassani arvauksena? Moisioon, jossa hän vaimonsa kanssa yöpyi, en poikennut, sillä vanhaa rakennusta ei enää ole.

AS1: Heinolan kaupunginmuseossa

Kotimaan autoturneeni käynnistyi juhannuksen jälkeisenä tiistaina ja ensimmäinen pysäys oli Heinola ja erityisesti Heinolan kaupunginmuseo. Ensikäynti oli monella tapaa aiheellinen. Heinola on vaarini koulukaupunki, useiden esivanhempieni kotipitäjä, yksi kuningasparin 1802-reissun yöpymiskohtaista (teema johon palaan muutamaan kertaan) ja kesän vaihtuva näyttely käsitteli pukeutumista.

Näyttelyä oli somessa mainostettu jonkinlaisella linkityksellä tulossa olevaan pukeutumisen historiaa käsittelevään artikkelikokoelmaan. Minun krinoliinini eivät siihen kelvanneet, mutta katkeruus tästä ei mitenkään vaikuta näyttelyarviooni. Se nyt vaan oli aneeminen, tyyliltään toteava ja kokonaisuutena pettymys.

Kohokohta oli kruununvouti Carl Erland Savoluviukselle (1824-1891) kuulunut virkapuku.

Ja jotain oivallusta opettajattarien vaatetuskehityksessä.

Perusnäyttelystä astuin ensimmäisenä residenssihuoneeseen. En tainnut kaikkia tekstejä huolellisesti lukea, mutta eipä osunut silmiini mainintaa 1802-yöpymisestä. Eikö se toisi mitään loistoa? Tässä ja myöhemmässä kaupunkikuvahuoneessa oli kaksi Nils Schillmarkin 1700-luvun maalausta Heinolasta. Toisesta yritin kirjaa tehdessäni epätoivoisesti etsiä verkosta hyvää kuvaa, mutta eipä tullut mieleen kysyä museolta.

Kaupungin historiasta kertoi myös pieni käsityöläisammatteja kuvaava huone, mutta pääosa tilasta oli käytetty tyylisisustuksiin. Ei siis kronologiaa esineineillä eli Lohjan, Porvoon ja Tammisaaren järkytysten jälkeen oltiin tutussa ja turvallisessa. Eikä keittiössä ollut sokerihakkuria.

Tyylihuoneista ainoa kiinnostava esine oli maalaus komeasta päärakennuksesta. Kun yritin löytää sen tietoja huoneen kyltistä, totesin, että sen kuvaus ei vastannut taulujen nykyjärjestystä. Paikalla oleva henkilökunta ei pystynyt auttamaan. Retoriset kysymykset: jos ommöbleeraa, voisiko tarkistaa huoneen tekstit? jos on uusi työntekijä museossa, kannattaisiko kiertää huoneita lippukassan vieressä juoruilun sijaan?

Kyltin tietojen varassa arvaten näyttää todennäköiseltä, että kyseessä on Ingeborg Westfeltin maalaus Herransaaren kartanosta 1870-luvulla, jolloin se kuului Heinolaan. Rakennus paloi 1877 ja alue kuuluu nykyään Jaalaan.