tiistai 11. joulukuuta 2018

Suomen alueen esihistoria - suunnilleen

Kirjoitettu Suomen arkeologian peruskurssin tenttiin valmistautuessa. Olen julkaisun jälkeen lähtenyt tekemään tenttiä, joten korjaukset eivät minua auta, mutta niitä saa tietenkin mielellään jättää kommentteihin

Päällimmäiseksi kurssista jäi mieleen rautakauden monipuoliset ja yhtäaikaiset hautauskulttuurit sekä muu monimuotoisuus, joka on piilotellut hieman yksinkertaisempien esitysten takana. Mutta yksityiskohtaisempi esitys (kuten kirjassa Muinaisuutemme jäljet) paljastaa myös erillisiä tietoja, jotka eivät tunnu yhdistyvän mihinkään. Narratiivi - kuten seuraava - on siis väistämättä puutteellinen. 

Eikä ota toivomallani tavalla mukaan naapurialueita, sillä kurssin nimestä huolimatta naapurialueisiin viitattiin vain harvoin ja valitettavan usein kulttuurivaikutukset ovat lähinnä arvauksia.

Ensin oli mesoliittinen kivikausi, joka alkoi 8850 eaa. (Museoviraston mukaan) kun melko vähäinen määrä porukkaa tuli tänne - kuten Kansallismuseon esityksestä näkyy - nykytulkinnan mukaan Suomenlahden yli ja Karjalan kannasta pitkin. (Ovatko nämä nuolet oleellisesti erilaisia kuin sotahistorian kiilanuolet, joita Derek Fewster kritisoi esihistorian esityksissä ihmisten liikkeen kuvaajina?) Lähtöalueilla Virossa ja Äänisen itärannalla elettiin Puolan alueella vaikuttaneen Swidry-kulttuurin jatketta.

Kun Suomen alueella oli runsaan tuhat vuotta ollut lehtipuita ja kuivaa maata, Yoldiamerestä tuli vuoden 7000 eaa. tienoilla Ancylys-järvi (joka muuttui Litorinamereksi samoihin aikoihin kun mesoliittinen kivikausi päättyi). Maa kohosi jatkuvasti. Pohjanlahden puolella ranta siirtyi jatkuvasti eteenpäin, mutta veden pinnan nousun takia Suomenlahdella maa pysyi lähes paikallaan.

Dynaamisessa ympäristössä enemmän tai vähemmän paikallaan ollut väki elätti itsensä kalastuksella (Antrean kalaverkko 8250 eaa.), hylkeenpyynnillä, metsästyksellä ja vesipähkinöillä. He eivät lähteneet talveksi (kovin) etelään, sillä Heinolasta on löytynyt reenjalas ajoituksella 8000 eaa. Alkuajan asumuksista ei ole löytynyt merkkejä eli ne ovat todennäköisesti olleet kevyitä kotia. Myöhemmän asumisen jäljet löytyvät silloisen rannan läheltä, kymmenien kilometrien päässä seuraavasta.

Usein toistetun totuuden mukaan metsästäjä-keräilijöillä oli runsaasti aikaa muuhunkin kuin ruuanhankintaan. Ainakin tekivät työkalujaan kivistä, luista ja puista. Jo paljon varhaisemmat "luolaihmiset" Etelä-Euroopassa väkersivät hienoja koriste-esineitä ja Kansallismuseon vitriinistäkin löytyi yksi esimerkki jossain määrin koristellusta sarvesta tehdystä esineestä. Mutta kivikirveitä ei innostuttu tähän aikaan hiomaan yhtä (tarpeettoman) sileiksi kuin myöhemmin.

Lihan käsittelyyn ja nuolen kärjiksi tarvittiin teräväksi lohkeavaa kiviainesta. Suomen alueella sitä on kvartsi, mutta piikivi on kovempaa ja parempaa. Sitä ei löydy luontaisesti Suomesta, mutta jotenkin sitä tänne kulkeutui asutuksen alusta asti, satojen kilometrien päästä. Varsin todennäköisesti ihmisten kantamana.

Mesoliittisen kivikauden lopulla asutus vaikuttaa pysyvämmältä ja asuinpaikkojen läheltä ovat löytyneet varhaisimmat tunnetut haudat. Nämä olivat punamultaisia ruumishautoja. Suomessa luut eivät ole säilyneet, mutta samaan kulttuuripiiriin kuuluneessa Olenij Ostrovin eli Peurasaaren kalmistossa ovat. Siitä on kuvia ja tekstiä Kalmistopiirin artikkelissa.

Pysyvämpään asutukseen sopii se, että mesoliittinen kivikausi loppuu, kun joku täällä vihdoin ja viimein teki saviastian, joita ei ole helppoa kantaa pitkiä matkoja ehjänä. Näin alkoi suomalainen neoliittinen kivikausi noin 5200 eaa. Maailmalla neoliittisuus tarkoittaa maanviljelyyn siirtymistä, mutta tämän ajoitus Suomessa on vielä keskustelun alla, kun siitepölyanalyysien tuloksia eri puolelta maata vertaillaan ja ihmetellään. Saven käytön kanssa alkoi myös kallioiden maalaus, jossa on lisää ihmettelemistä.

Ensimmäinen astiamallisto oli kampakeramiikkaa. Mitään koekappaleita ei ole löytynyt, joten suosittu tulkinta on, että osaavat tekijät tulivat idästä ja parisuhteutuivat täällä asuneisiin. Mallit ja materiaalit muuttuivat vuosisatojen aikana ja olivat erilaisia eri puolilla maata. Merkittävimmät muutokset todennäköisesti liittyvät uuteen väestöön. Typologian sekä luonnontieteellisten ajoitusten ansiosta keramiikan kronologia on jokseenkin selvä ja yksityiskohtainen. (Jos yksityiskohtia tarvitaan tentissä, olen pulassa.) Saviastioista on saatu analysoitua jäänteitä niissä säilytetyistä tai valmistetuista ruokatarpeista.

Keramiikan myötä arkeologisessa löytöaineistossa on siis merkittävä ero aiempaan. Siihen tulee lisäksi meripihkaa ja liuskekivestä tehtyjä riipuksia ja sormuksia. Punamultaisten ruumishautojen antimissa on eroja eli yhteiskunnassa on jonkinlaista individualismia ja mahdollisesti varakkuus/valtaeroja. Ajalta tunnetaan kalliomaalausten lisäksi savi-idoleita, vainajien silmien päälle asetettua meripihkaa ja savisia kuolinnaamioita eli ajatusmaailmasta voi yrittää tehdä esityksiä. Esinekulttuuri on niin monipuolinen, että siinä on erotettavissa merkittäviä alueellisia eroja jo neoliittisen kauden alussa.

Koska metallia ei ollut käytössä, piikiveä tarvittiin edelleen teriksi. Sekä se että meripihka kertovat yhteyksistä Suomen alueen ulkopuolelle. Kivikirveet hiottiin upean sileiksi ja lopulta epäkäytännöllisiksi pronssiesinettä jäljitteleviksi vasarakirveiksi. Nämä kuuluivat kulttuuriin, jonka astiamalli oli nuorakeraaminen. Tämä porukka, josta on Suomessa havaintoja Lounais-Suomesta noin 2800 eaa. alkaen, valitsi asuinpaikkansa aiempaa kauempaa rannikosta, jokien ja järvien rannalta maanviljelykseen sopivan maan läheltä. Eli voisivat olla pienviljelijöitä ja olivat ainakin karjankasvattajia.
Nuorakeraamisen kulttuurin (Corded ware) alue
User:Dbachmann, CC BY-SA 3.0, Wikimedia
Nuorakeraaminen kausi on suhteellisen lyhyt eli noin 500 vuotta. Se sekoittuu johonkin paikalliseen ja tulosta kutsutaan Kiukaisten keramiikaksi, joka on käytössä laajahkolla, mutta etelään ja länteen jäävällä alueella, kun metalli vihdoin saapuu Suomen alueelle.

Rannikolla tätä pohjoisemmassa alettiin tähän aikaan koota kivistä jätinkirkkoja eli isoja suorakulmaisia rakenteita, joita on tulkittu puolustusvarusteiksi tai pyyntileireiksi. Nämä on ajoitettu pääosin 3000-2300-luvuille eaa eli jokseenkin samanaikaisiksi kuin nuorakeramiikka ja kaukana Englannissa Stonehengen tunnetuimpien rakenteiden aloitus. Jätinkirkkojen lähimaastossa on toisinaan kiviröykkiöitä, jotka voivat olla pronssikauden röykkiöhautojen esiaste.

Sisämaassa kehitys jatkoi omia polkujaan. Siellä asuttiin tähän aikaan suorakulmaisissa hirsiperusteisissa taloissa, joita saattoi olla useampi samassa rivissä. Näiden rekonstruktioita olen nähnyt Saarijärvellä ja Kierikkikeskuksessa. Edellisessä käynyt myös varsinaisella asuinpaikalla järven rannalla.

Tämän väen hiihtämisestä on suksilöytöjä ja arvatenkin metsästivät ja kalastivat. Vesipähkinöiden popsiminen loppui aikanaan, sillä ensin lämmettyään ilmasto viilentyi noin 4000 eaa. alkaen. Tämän jälkeen kuusi levisi ja (kai?) mahdollisti jo mainitut hirsiperustat.

Kivikauden elintavat jatkuivat Itä- ja Pohjois-Suomessa 300-luvulle, jolloin rannikolla elettiin jo rautakautta. Täkäläistä pronssikautta kutsutaankin varhaismetallikaudeksi. Sen alkaessa vuoden 1900 eaa. tienoilla käyttöön tuli tekstiilikeramiikka, jota tunnetaan Volgan suomalais-ugrilaisilta alueilta. Myös metalliesineitä tuli sisämaahan samalta suunnalta. Yhteyksiä oli tietenkin länteenkin ja seuraavan tuhannen vuoden ajalta sisämaasta löytyy rannikon tapaan kivisiä reikäkirveitä, piikivisiä ja kvartsisia tasakantaisia nuolenkärkiä sekä röykkiöhautoja, joita täällä kutsutaan lapinraunioiksi.

Rannikon puolella röykkiöhaudat ovat isompia ja nimeltään hiidenkiukaita tai vareita. Näitä olen arkeologisilla retkilläni nähnyt aika monta. Tällainen löytyy myös minulle tärkeimmältä paikalta eli Kokemäen Orjapaadelta, joten ei tuota vaikeuksia muistaa, että hiidenkiukaat sijoittuvat aikansa rannikolle ja näkyville paikoille. Ne voi siis nähdä osana saman ajan skandinaavista kulttuuria, mutta on myös mahdollista, että hautamuoto levisi Pohjanmaalta idän kautta. Röykkiöihin on voitu tehdä ruumishautauksia, mutta enimmäkseen polttohautauksia

Historiska museetin esihistoriaosuudesta on muistijälki kuviosta, jossa asuinpaikka oli rinteen alla haudan ollessa sen päällä. Suomesta, erityisesti etelästä, on löydetty pronssikauden asuinpaikkoja vähän ja useimmiten puhutaan vain Nakkilan Rieskalanmäestä. Kökarin Otterbölessä jokseenkin samanaikaiset asumukset, jotka on tulkittu hylkeenpyytäjien leiriksi, olivat pyöreitä ja kotamaisia.

Rukiin ja ohran viljelystä länsirannikon pelloilla on varmaa tietoa noin vuoden 1000 eaa. paikkeilla. Kotieläinten luista on melko vähän löytöjä, mutta tämä voi johtua niiden hajoamisesta maaperäämme. Edelleen oli kuitenkin oleellista kalastaa ja metsästää.

Pronssiesineet rannikolta ovat moninaisia. Taistelukirveitä, tikareita, miekkoja, keihäänkärkiä, kirveitä, talttoja, partaveitsiä, pinsettejä, solkia, kaularenkaita ja rannerenkaita. Sivustolla Elävä pronssikausi on näistä esittelyä (vaikka on kyllä niin heikossa hapessa, että tekijätiedot ovat kadonneet bittiavaruuteen). Esimerkiksi silmälasisoljen levinneisyyskartta näyttää hennon yhteytemme tuolloiseen skandinaaviseen kulttuuriin.

Esiroomalaisen rautakauden alkaessa 500 eaa. ei rannikon kulttuurissa tapahdu tiukkaa käännettä, mutta röykkiöhautojen lisäksi ajalta tunnetaan punamultahautoja kiviarkuissa, Viroon yhdistyviä tarhakalmistoja ja kenttäkalmistoja. Ajanlaskun alusta alkavalla parin sadan vuoden vanhemmalla roomalaisella rautakaudella lisäksi vainajia loppusijoitetaan Untamalan pyöreät kumpuihin, joihin liityy polttohautaus, ja Kärsämäellä palokuoppahautoihin, joissa polttohautauksen jäänteet on sijoitettu saviastiaan tai puiseen uurnaan.

Voitaneen sanoa, että yhtenäiskulttuuria ei tuolloin ollut ja varsin todennäköisesti alueelle on tullut muuttajia useammalta suunnalta. Vallalla olevan tulkinnan mukaan viimeistään tämän ajanjakson aikana suomen ja saamen tuolloisten muotojen puhujat ovat saapuneet maahan. Perstuntumalla sekä idästä että Suomenlahden yli etelästä.

Muutosta Skandinaviasta ja Virosta on todisteita korujen muodossa nuoremmalta roomalaiselta rautakaudelta 200-350/400. Tuolloin "kalmistoasutus" levisi sisämaahan, jossa ehkä edelleen haudattiin lapinraunioihin, joiden ajoitus on haastavaa.

Kun merkittävältä vaikuttavaa väestöliikettä oli ollut jo lähes tuhat vuotta alkoi varsinainen kansainvaellusaika 400-600, jolloin Suomessa on näkyvissä germaanista kulttuurivaikutusta. Haudoista tulee yleisimmäksi maansekainen röykkiö. Merovinkiajalla 600-800 se vaihtuu polttokenttäkalmistoihin, joita tunnetaan myös Virosta. Poikkeusalueena tähän aikaan on Eura ja Köyliö, joissa tehdään ruumishautauksia rikkain hauta-antimin.

Yhteiskunnan mahdollisesta levottomuudesta ja jonkinlaisesta rakenteistumisesta kertovat linnavuoret, jotka ovat olleet käytössä merovinkiajalta eteenpäin. Erityisesti merovinkiajalla hautauksiin liittyivät aseet.

Aseet ovat vain yksi osa hauta-antimia, joista ehkä vain osasta on arkeologisia jäänteitä. On siis perusteltua tulkita ihmisten uskoneen jonkinlaiseen kuoleman jälkeiseen elämään, jossa tavaraa on tarvittu. Muusta arkeologisesta aineistosta rautakauden uskomusmaailmaan on yhdistetty ukonvaajat ja kuppikivet, joiden tulkinta tunnetusti kyseenalaistettavissa. Tulkintoihin on käytetty huomattavasti myöhemmästä runoudesta ja kansanuskosta poimittuja elementtejä.

Viikinkiajalla 800-1025/1050 ruumishautaukset yleistyvät, mutta polttohautaus jatkuu. Kristillistyminen ristiretkiajalla 1025/1050-1150/1300 näkyy (tietenkin) ruumishautauksien esineiden vähenemisenä aseista alkaen ja hautojen suunnan vakiintumisena itä-länsi -akselille. Ristiriipuksia oli jo vuosisatoja aikaisemmin, mutta niiden yhdistäminen uskoon epävarmempaa. (Huom. Ensimmäiseksi kutsuttu ristiretki päättää ristiretkiajan eikä aloita sitä.)

1 kommentti:

  1. Se on monimuotoisempi prosessi kuin uskotkaan. Geneettisesti olemme ilmeisesti alun perin tulleet Siperiasta. Uudemman tutkimuksen mukaan itä- ja länsisuomalaiset eroavat toisistaan geneettisesti enemmän kuin englantilaiset saksalaisista. Olemme jättäytyneet eristyksiin tänne Aasian luoteiselle niemelle.
    Suomalaisten geneettiset juuret ovat geenitutkimusten mukaan isolta osin Keski-Euroopassa. Tässä suhteessa itäsuomalaiset eivät eroa merkittävästi länsisuomalaista. Päinvastoin, länsisuomalaisten etäisyys ruotsalaisiin ja venäläisiin on noin 30 FST-etäisyyttä. Itäsuomalaisilla molempiin 70 FST yksikköä. Vertailuksi englantilaisten ja saksalaisten välinen ero on n. 5.0 FST:tä.
    Kieli ja kulttuuri elää omaa elämäänsä. Kieli muodostuu sellaiseksi, että se pystyy palvelemaan sitä käyttävää kulttuuria parhaiten.
    Reliikit mitä arkeologit löytävät kertonevat vilkkaasta kaupallisesta elämästä. Toki myöhemmin, kun viikingit tarvitsivat turvallisia reittejä Konstantinopoliin ja muutenkin Mustalle merelle, kannatti ottaa joka veneeseen yksi suomalainen. Suomalainen pystyi kommunikoimaan varsinkin mustalle merelle laskevien suurten jokien lavoilla elävien heimojen kanssa.
    WIn win tilanne, Viikingit hengissä suurille joille, uusmaalainen tai hämäläinen matkalla etelän lomalle. Ehkä jo monta matkaa takana, toimien jokiluotsina. Viisastelijana:
    Jarmo Mäkäläinen.

    VastaaPoista