Tapahtui pohjoisessa

Tiina Raevaara totesi blogitekstissään toukokuussa 2013: "Meille ei ole ongelma puhua muualla maailmassa tapahtuneesta ihmissyönnistä, juuri sellaisesta, jota vaikkapa eksoottinen fore-kansa harjoitti kaukaisella Uuden-Guinean saarella." Mutta kun bloginpitäjä etsii varastoistaan saamelaisten kansallispäiväksi sopivaa aihetta ja löytää ihmissyöntiä käsittelevän suomalaisen oikeustapauksen 1700-luvulla, hän on ongelman edessä.

Onko eettistä jakaa tietoa? Kun se koskee (mahdollisesti tai todennäköisesti) kansallisen vähemmistön jäsentä. Jonka sukua on edelleen elossa tai ainakin sukunimi käytössä. Onko eettistä jättää mainitsematta, kun blogin tarkoituksena on kertoa kaikesta siitä mitä entisajan elämään kuului? Onko epäeettistä, kun teksti saisi mahdollisesti enemmän yleisöä kuin muut tässä liikennevirraltaan kuihtuvassa blogissa? Ja voisi hyvinkin tulla toimituksi valtamediaan, joka muotoilisi juttunsa kärjekkäämmin kuin minä.

Vaikka julkaisisin jutun ilman henkilönimeä, siinä olisi niin paljon tunnistetietoa, että nimi olisi löydettävissä. Tämä oli yksi ongelmista, jota mietin lukiessani viime syksynä uutuuskirjaa Historiantutkimuksen etiikka. Ja jolle pääsin nauramaan Ihan Oikeiden Historiantutkijoiden kanssa lounaskeskustelussa. Että etiikka tekisi mahdottomaksi antaa tarkkoja lähdeviitteitä. Nyt ei naurata. Eikä ole kyse tutkimuksesta vaan blogintäytteestä.

Kysyin kavereilta Facebookissa "Oikeustapaus kannibalismista 1700-luvulla. Blogiainesta vai ei?" ja sain ensimmäisiksi vastauksiksi

• "Totta kai"
• "Tietysti on. Varsinainen click-bait".
• "Ilman muuta!"
• "Ehdottomasti!"
• "Kuulostaa herkulliselta!"

Olen eri mieltä. Kerran oli isä, joka nälkäänsä söi kahden lapsensa ruumiita. Selvisi hengissä ja tunnusti tekonsa. Ei enempää kerrottavaa.

Kuva kirjasta Genom Sveriges Bygder. Skildringar af vårt land och folk