Entinen linnanvanki Jaakko Lind (4/5)

Kertomukset 1800-luvun alkupuolella eläneestä rosvosta jatkuvat hänen paettuaan vankeudesta ja sittemmin saaresta.

Mannermaalle päästyä etsi ja löysi hän Teiskossa muutamalla tilalla asuma-paikan, jossa ainoastaan talon isäntä ja emäntä tiesivät hänen olostensa. Täällä asui hän koko talven, loikeen vinnillä korsteenin juurella, johonka ruokaa hänelle annettiin seipään nenässä lähellä oleman reijän lävitse. Täällä märkänivät hänen jalkansa ja putosivat pois. Ja tämä oli surtein aika Lind'in koko elämässä. Etenkin oli sinä hetkenä, jolloin jalkojen valtasuonet katkesivat, Lind'illä kova tuska. Hän silloin pyysi ja sai puolen tuopin viinaa, minkä yhdellä kerralla tyhjensi, mitäkään vaikutusta päähänsä sen perästä tuntematta. Tästä talvi-asunnostansa täytyi hänen aikaisin seuraavana keväänä lähteä pois, koska talonväki ei enää tohtinut häntä suojella, peläten ilmi joutuvan ja edesvastauksen saavansa. Talvi-majastansa lähdettyä, täytyi Lindin ensimäisenä yönä paremman suojan puutteessa maata riihessä.

Muutama aika sen perästä käveli jalotoin Lind maantiellä Lempäälän pitäjässä, ja kohtasi äkisti pitäjään nimismiestä, joka tuimasti kysyi: "mistä sinä olet"? "Kodistani", vastasi Lind. "Missä on passisi, ryökäle"? kiljuu nimismies. "Tässä se on", vastaa Lind, ja samassa veti taskustansa pistoolin, jolla tähtäsi nimismiestä. Tämä, hirmuisesti peljästyneenä, juoksi sukkelasti pakoon. Lind ei koskaan sitte elämässään voinut unhohtaa tätä naurettavaa asiaa, kun nimismies pelkäsi jalotonta Lindiä ja hänen kentiesi lataamatonta pistoolia. Vaikka Lind oli jalotoin, voi hän kuitenkin hätä-tilassa juosta kettärästi, minkä kyllä joku kerta näytti. 

GaborfromHungary, Morguefile

Viimein katsoivat toki asian-omaiset tarpeelliseksi panna Lind vankeuteen Turun linnaan, jossa hänelle annettiin asumapaikka toisessa kerrassa. Täällä tuli Lind tuntemaan kaksi vankia, toinen oli kohta Siperiaan lähetettävä, ja toinen, kotoisin Ruotsinmaalta, vankeuteen pantuna irtolaisuudesta, nimeltä Åberg, osaava korsteenin nuohojan ammattia, on vielä elossa vaivaisena Hatanpään hovissa. 

Lind oli luvannut Siperialaiselle häntä auttaa karkuun pääsemään; mutta siinä paremmin onnistuaksensa piti Lind'in päättää myös itse lähteä karkuun, johon hänellä nyt enään ei ollut oikeaa halua; sillä varastamis-retket lienevät kyllä vaikeammat jalottomalle miehelle, kuin sille, jolla jalkoja on. Tarpeellisia valmistuksia tehtyä, (esim. köysiä tehtiin rievuista y. m.) lähetettiin, illalla ennen Siperialaisen poislähtöä, Åberg ylös korsteeniin katsomaan, oliko tie sen kautta auki. Åberg, hyvin typerä mies, totteli käskyä, kukaties vaaraa aavistamatta, ja toi sanoman, että kyllä on tie auki korsteenin läpi aina katolle asti. 

Tämän perästä lähtivät Lind ja Siperialainen matkalle myöhään yöllä, tulivat onnellisesti korsteenin läpi linnan katolle, pääsivät tekemiä köysiänsä myöden yhtä onnellisesti maahan, ja matkustivat eteenpäin. 

Siperialaista ei enään saatu kiini, mutta Lind, joka ei voinut ja kenties' ei tahtonutkaan päästä edemmäksi kun asian tarkoitukselle tarvis oli, joutui kolmen päivän päästä kiini ja vietiin takaisin linnaan. Täällä oli sill'aikaa vangin-vartioiden sisään tullessa suuri hämmästys syntynyt, kun nähtiin, että kaksi linnuista olivat lentäneet pois häkistä; - jonka perästä jälelle jäänyt Åberg, joka oli musta korsteenin no'esta ja siten ilmoitti minkä oli tehnyt, sai pahan yli-määräisen kestityksen palkinnoksi viattomasta avustansa miehien karatessa.

Vanhojen ihmisten kyvyt ja nimetön kirjoittaja

Dagligt Allehandassa julkaistiin 7.12.1772 erikoinen kirje nimeämättömältä mieheltä Suomessa. Vaikka nimensä puuttui jäljellä oli päiväys, jonka tulkitsen Laitialaksi, mikä sopii ilmaisuun, jonka mukaan kirje oli kirjoitettu Hollolassa. Kyseisestä seudusta oli ainakin kyse, sillä aivan aluksi puhutaan Nastolan Villähden (Erstan) kartanon leskirouvasta Sophia Muhlestä.

... jag ännu för 10 år tilbaka såg gamla Willåettis Frun (Enka efter en Ryttmästare Brunnow, slagen i Pohlen År 1704, själf född en Muhle och Syster til framledne General-Lieutenanten Muhle), såsom en Heders-Qwinna för anstalta om sitt hushåll, då hon redan war omtrent 90 År gammal; men nu säges hon af ålderdoms swag- och mattighet wara ständigt sängliggande:

Nastolan rippikirjan 1769-1778 sivu 114 kertoo leskirouvan kuolleen vuonna 1774 sadan vuoden ikäisenä eli kirjoittajan tiedot vastaavat kirkkoherran näkemyksiä. Kirjoittaja jatkaa vanhuuden teemalla kertoen seuraavaksi äidistään.

äfwen så föranstaltade min Saliga Moder, snart sagt intil sin döds-dag, öfwer 80 År gammal, med någorlunda godt besked, både om In- och Uthus-Syslorna eller hela Jord-Bruket, hwartil ingen af alla hännes 5 Döttrar hunnit, och spann därjämte ganska trägit Lin-Garn, jämmt som en Sträng, til 1500:des Redd, eller Wäfsked, som den här i Orten kallas, hwilket af många war begårligit; ty hon brukade sälja sina Lärfter. 

Oliko kirjoittajan äiti "Befallningsmansänkan Beata Löfwing", joka 80-vuotiaana kuoli Hollolan Laitilassa 6.10.1762? Helena V. on SukuForumille vuonna 2007 kirjoittanut pätkän, jonka mukaan Hollolan kruununvouti Anders Gillbergin ja Beata Löfvingin lapsia ovat todennäköisesti

• Anders Gillberg (1712 - 1791)
• jungfru Beata G. (n. 1694 - 1779, Hollola)
• enkefru Christina G. (1710 - 1783, Hollola), pso kr-vouti Samuel Wilchman (k. 1742)
• Helena G. (n. 1704 - 1786, Kälviä), pso Iitin kh:n apulainen Petter Arvidsson Paulinus (n. 1701 - 1737)
• enkefru Maria G. (n. 1702 - 1780, Hollola), pso 1 Arvid Löflund, pso 2 Anton Johan Boisman

Ihan viittä tytärtä tuosta ei kerry, mutta kun Anders on Laitialassa rippikirjassa 1771-1775 s. 264, niin hän on kyllä vahva ehdokas.

Kehuja saavat vielä rouva ja vaimo.

Hwad mera är, har jag sedt en hederlig Fru ifrån Pepot, född Ulfsparre, som, ehuru sten-blind, likwäl spinner fint Lin-Garn, som en sträng, och skal därjämte med tämmeligit godt besked förestå sitt hushåll; äfwen gamla Dragon Ekboms Hustru, hwilken, ehuru både sten-blind och ålderstegen, likwäl ännu spinner både Blån- och Lin-Garn samt wäfwer så wäl tre- och fyr-skaft, som en-trådt, eller med tre och fyra Skaft och Trampor, som med twå.

Anders tai ei, vanhuuden teeman kirjoittaja päättää vanhoihin miehiin. Enemmistö heistä on Turun hovioikeudesta, jossa Anders Gillberg toimi eli tämäkin viittaa häneen kirjoittajana.

Äfwen har jag mig bekant, at Präsidenten Baron Lagerflycht, som lärer wara något öfwer 70 År, har ännu, som en Heders-man, både wett och wilja, mer än mången yngre, at rent och oroäld[?]gt skipa Rättwisan; därföre jag ock altid ansedt honom, som Kongl. Åbo Hof-Rätts för nämligaste Rättwisos Stöd och Stolpe. Framledne Hofrätts-Råderne och Assessorerne Lostierna, Wallenstierna, Schultz och Ingelet, menar jag allesamman warit öfwer 70 År, som med godt besked och tämmelig noggranhet förrättade deras anförtrodde Domare-Ämbeten. Jämwäl har jag ock haft par Landt-Bönder, både fålige och ofålige, som ehuru öfwer 70 och 80  År gamla, warit arbetsamme och flitige Jordbrukare samt därjämte trågne och lycklige Fiskare.

Valitettavasti viimeisten rivien yli 70- ja 80-vuotiaat lampuodit, jotka olivat onnekkaita kalastajiakin, jäävät nimettömiksi.

CSI Mäntyharju

Mikkelin viikko-Sanomia 22.9.1864:

Mäntyharjun pitäjässä, joka ennen aikaan oli tunnettu raakuudesta, tapahtu noin 15 eli 20 vuotta takaperi seuraava tapaus.

Eräältä leskirouvalta hävisi keväillä lehmä. Pari naista etsivät sitä monta päivää. Ehtiessään havahtivat erämaassa märänneen, pahan hajun, jota tarkastivat siinä luulossa, että lehmä oli kuollut. Mutta eivät löytäneet lehmäänsä, vaan siihen sijaan, havu-läjän alla, näkivät miehen raadon saappaat. 

Lehmän etsiminen jäi sinä päivänä kesken. Pelästyneenä juoksivat naiset kotiin. Asia ilmotettiin nimismiehelle, joka anto kulettaa löydetyn raadon kellotapuliin. Ruumis tunnettiin erääksi laukku-venaläiseksi, jota pitäjässä oltiin useen nähty. Asiata tutkittiin kiivaasti, vaan turhaan. Ei ehkä luulojakaan löydetty. Murhamies olisi luultavasti jäänyt rankasemata, jos ei Jumalan käsi olisi sitä valkeuteen saattanut.

Eräänä aamuna, ennenkun lääkärinkän, tutkimus oli tapahtunut, oli ruumis, tuntemattomalla tavalla, hävinnyt kirkon maalta. Ruununmies kutsuttiin samassa paikalle ja hän alko tätä uutta rikosta hakea. Jälet kevätaamun kasteessa osottivat että ruumis oli kuletettu lähellä olevaan järveen. Se oli vedetty jaloista: lihasäikäleitä oli tarttunut puihin. Rantaan tultua löydettiin ruumis heti ja kuletettiin uudestaan kirkon maahan.

Tätä tutkiessa tuli ilmi että erästä torpanmiestä, joka ei asunnut varsin loittona siitä paikasta, josta naiset löysivät ruumiin, ja jonka mökkiä nimismies useampia kertoja jo niin tarkkaan oli suinannut, ettei sillan aluksetkaan jäänyt katsomata, oli sinä aamuna nähty metsässä. Nimismies otti vieraita miehiä mukaansa ja mäni vielä kerran samaan torppaan.

Miesi tavattiin riihtä ahtamassa. "Missä housusi on kastunna," kysy nimismies. "Kävin män'yönä etsimässä hevostani, joka useampia päiviä on ollut poikessa, ja jota en nytkään löytänyt." Miehellä olikin ollut suitset selässä kun aamusella oli nähty metsässä. Vaikka nimismies olisi mitenkä koetellut häntä haastatella, niin ei pienintäkään luuloa voitu hänen päälle saada. — "Tule veikkonen alas ja anna meille ryyppy, sillä me olemme olleet varain liikkeellä." Sen sanottua mäni nimismies tupaan.

Vähän ajan perästä tuli myös mies tupaan, viinapullo kädessä. Miesi käveli useampia kertoja ulkona tuvasta. Joka kerran tunsi nimismies niinkun raadon hajun, vaan ei ollut tietävöinään. Hän puheli kaikenlaista miehen kanssa, ja mies istuutu viimen hänen rinnalle penkille. Sillon havaitsi nimismies varmaan, että miesi haisi ruumiille ja että ruumiin haju levisi rievusta, jolla hän oli käärinnyt sormeansa.

Nimismiehen mieleen vilahti niinkun valo tässä pimeässä murha-jutussa. Hän tormasi miehen päälle, sanoen: "sinä olet murhannut laukku-venäläisen: miehet, sitokaa tämä mies." Murhaaja hämmästy, valkeni ja tunnusti: että hän edesmänneenä talvena oli murhannut kysymyksessä olevan miehen, joka hänen tykönänsä oli maannut yötä, ja joka aamusella oli pyytänyt häntä kyyditsemään itsiänsä: että hänen oma tunto oli pakottanut häntä viime yönä kulettamaan ruumista järveen: että hän sitä vetäessään oli särkenyt sormensa: ja — että hän tätä haavaa sitoaksensa oli reväissyt ruumiin paidasta rievun.

Se oli tämän rievun kautta, kun Jumala laitto asian valkeuteen. Vainajan omaisuutta löydettiin tunnustetuilta paikoilta. Asia oli selvä. Murhaaja sai hyvästi ansaitun palkkansa.

Maisemakuva Mäntyharjulta Antero Hirvosen lehdestä Joulutunnelma 1914

Sukututkimus on ronkkimista?

Kolleegansa kirjan kehumisen lomassa Maria Lähteenmäki kirjoitti:

Meitä ammattilaisia on usein naurattanut sukututkimushankkeet, jotka lopetetaan heti, kun ensimmäinen avioton äiti, irtolainen tai rikollinen löytyy suvusta. Hymyä piisaa myös siitä, miten valikoiden amatöörit voivat tehdä sukunsa tutkimusta: vain elämässä onnistuneet nostetaan esille. Kaiken tämän ronkkimisen taustalla on häpeä epäonnistumisista ja halu löytää onnistumisen kertomuksia, suurmiehiä ja -naisia. Jos niitä ei löydy, ne keksitään.

Ammattilaiset ovat sitten erinomaisia. Vain pari viikkoa sitten FB:n sukututkimusryhmässä yritettiin muistaa rikollisen löytymiseen päättynyttä tutkimusta. Tuhansia jäseniä eikä kenelläkään ollut tästä kliseestä uskottavaa anekdoottia. Olisi pitänyt kysyä ammattilaisilta.

Sanna-Susanna: Kuka tuonkin lapsirukan isä on?
Lotan-Miina: Kyllä minä ensin koetan saada isäksi Morkulan isäntää,
mutta jos en saa, niin sitten täytyy seuraavassa laissa yrittää Hittulan renki-Tahvanaa,
sillä ei sekään ole vallan syytön (Pääsiäis-Muna 1915)

Ymmärrettävämpää on, jos tutkimus torppaa aviottomaan äitiin tai irtolaiseen. Ne kun tekevät sukututkimuksesta vaikeampaa.

(Henkilökohtaisesti tunnen yhden ainoan sukututkimuksen oikeasti aloittaneen ja lopettaneen. Mielenkiinto loppui hänellä siksi, että kaikki esivanhemmat olivat yhtä ja samaa säätyä samalta maantieteelliseltä alueelta. Kävi siis tylsäksi.)

"Miten valikoiden amatöörit voivat tehdä sukunsa tutkimusta"? Öö...  eikö rajaus ole osa tutkimusta? Jos sukututkijaa kiinnostaa menestyjät, niin mitä h*lvettiä se muille kuuluu? Jos sukututkijat eivät saa tulla neuvomaan historiantutkijoita, niin voisivatko historiantutkijat pitäytyä kommentoimasta aihetta, josta heillä ei ole kokemusta eikä osaamista?

Tosin myönnän kyllä tuskastuneeni siihen, ettei esim. Hohenthal-suvun puitteissa tunnu kiinnostavan kuin ne yhdet ja samat hahmot. Yritin kirjalla Hohenthalit painomusteessa 1762-1904 osoittaa, että tuomiokirjoihin kajoamattakin suvusta (rajoittuen sukunimen käyttäjiin) löytyi tuorettakin kerrottavaa. Herättämättä suurempaa kiinnostusta.

Ja tuorein Hohenthal-kirja kertoo suvun tähdestä eli mummoni sedästä S. A. Harimasta. Ammattihistoriatutkija Lasse Kankaan kirja Läpi harmaan kiven julkistetaan 20.8.2017 Vetelissä. Jos saan kappaleen joskus käsiini, niin tarkistan ainakin onko Samulin nuorena miehenä aikaansaattama avioton lapsi mukana. Lapsen jälkeläinen oli muutama vuotta sitten yhteydessä, sillä hänen kiinnostuksena sukuunsa ei ollut loppunut aviottomuuteen.

Eikä minunkaan. Kirjani Mikvalaksi ja Martinsuoksi on tuonut - kuten oli tarkoituskin - kursorisia kontakteja suvusta, johon en virallisesti kuulu.

Kevään lehtiä keskikesällä

Ostaessani yhdeltä kevään Tukholman reissulta kaksi tuliaislehteä aavistin, että ne eivät tulisi heti luetuiksi. Sentään saman vuoden aikana...

Kahvimukini takana näkyy kulma lehdestä Historiskan 1/2017. Historiskan on perustettu kertomaan historiaa naisista ja on ilmestynyt vuodesta 2015. Kun olen täällä blogissa (ja blogiteksteistä kootussa kirjassani Suomen naisellista historiaa) pyrkinyt nostamaan esiin menneisyyden naisia ja heidän elämäänsä vaikuttavia asioita, lehden pitäisi olla kuin minulle tehty?

Mutta ei. Tämän numeron perusteella pääosa jutuista on samojen vanhojen aiheiden kierrätystä ja naisten merkityksellistämistä olemassa olevassa (miehisessä) arvohierarkiassa. Eli artikkeleissa ovat esillä naiskeksijät, Maria Antoinette, Indira Gandhi ja naistaistelijat Venäjän vallankumouksessa.

Mielenkiintoisinta antia oli aukeama Ruotsin naiskirjailijoista 1880-luvulla. Mieleen tuli Minna Canth, joka voitaisiin esittää näihin rinnastettuna eikä erityistapauksena? Miettimistä sain myös Sara Elgeholmin sarjakuvasta, jossa kerrottiin naisten olleen 1700-luvulla ja 1800-luvulla merikttävää työvoimaa rakenustyömailla, joissa miehistä tuli normi vasta 1900-luvulla. Näinkö Suomessakin?

Toinen lehteni oli Populär arkeologi 1/2017, jonka jutuissa Ruotsin arkeologia on pääosassa, mutta mielenkiintoista luettavaa riitti. Pääartikkeli kertoi Norjan sulavien jäätiköiden arkeologista löydöistä. Kokonainen tunika noin vuodelta 300, 3400 vuotta vanha nahkakenkä, neljä suksea ja paljon muuta kuten porojen metsästykseen käytettyjä peloittelutikkuja. Toinen pitkä artikkeli lehdessä käsittelee Ruotsissa käynnissä olevaa muinais-DNA -projektia Atlas ja Birkan tuoreimmat löydöt saivat kaksi aukeamaa. Lehden lopussa oli katsaus tuoreisiin tutkimuksiin. Västmanlandissa iso metsätulipalo oli paljastanut aiemmin tuntemattomia muinaisjäännöksiä - ja sytyttänyt palamaan vanhoja hiilimiiluja.

Yleisesti kiinnostavampi oli aukeama leivän esihistoriasta. Siinä haastateltu etnologi ja ruokatutkija selitti ruotsalaista leipäkulttuuria myllyteknologialla. Koska vesimyllyt pyörivät tehokkaasti vain syyssateilla ja lumen sulaessa keväällä, leipää leivottiin vain kerran tai kahdesti vuodessa ja se syötiin kuivana. Kuten Länsi-Suomessa. Mutta selityksenä olen parhaan muistini mukaan kuullut vain uunin lämmityksen vaivan ja kustannuksen. (Ruotsissa pehmeän leivän aluetta on etelä, jossa käytettiin tuulimyllyjä.)

Gradujen tietoarvosta

Perjantaina luin Suomen Kuvalehdestä Vappu Kaarenojan kolumnin Uutiskynnys ylittyi: Tuore maisteri oli ”tutkija”, joka oli tehnyt ”löydöksiä” ja twiittasin

Kaarenojan kolumni SK:ssa ei aukea. Graduista tehdään uutisia ja tämä on...? Ilmeisesti virhe, sillä kyseessä ei vertaisarvioitu tiede.

— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) July 14, 2017

Ainakaan en ollut ainoa, jonka mielestä jutun pointti oli hukassa, sillä Niina Pietilä toteaa "Tosin tässä kolumnissakin jätetään aika paljon lukijan itsensä pääteltäväksi. Toimittajan mielipide ei piirtynyt ihan kirkkaimmaksi."

Pointtina siis oli kritisoida toimittajia, jotka lähdekritiikittömästi tekevät juttuja töistä, jotka eivät sitä ansaitse. Ensimmäinen Kaarenojan esimerkki näyttää kyseenalaistavan verkkokeskustelun havainnoinin tutkimusmetodina. Itselleni (istuttuani muutaman etnografian luennon yliopistolla) tämä on validi menetelmä (jota Anna Haverinen käytti väitöskirjassaan).

Seuraava esimerkki on data-analyysi, joka hyvälaatuisena on erinomainen opinnäyte ja on hyvinkin voinut paljastaa jotain uutta. Tietenkin Hesarin ilmaisu "tieteellisesti todistettu" on liioittelua. Eli kun kaksi Kaarenojan esimerkeistä kohdistuu töihin, jotka voivat olla ihan OK (hän tuskin on itse lukenut kyseisiä graduja kolumniaan varten) ei ole ihme, etten ymmärtänyt pointtia ensimmäisellä läpilukemisella.

Tietenkin nämä kaksi ja loput kaksi kolumnin esimerkkiä voivat olla nollatutkimusta, jota pakon edessä tehdyissä graduissa toisinaan on. Mutta voivat olla olemattakin, mikä veisi kolumnilta sekä kärjen että järjen.

Nostoni vertaisarvioinnista sai Turun yliopistosta vastauksen

Gradu luetaan ja arvioidaan kyllä monissa vaiheissa, enkä näe syytä, miksi sitä ei saisi nähdä tutkimuksena.

— Louis Clerc (@Luikki) July 14, 2017

Vesa Heikkinen vahvisti toisessa keskustelussa: "Gradukin voi olla tieteellisesti pätevä." Daniel Helander totesi "On myös vaarallista arvioida jo ennakkoon kaikki gradut tieteellisesti turhiksi." ja neuvoi järkevästi: "Idea toimituksiin: kysykää yliopistoista, mitkä on niiden mielestä tieteellisestikin hyviä opinnäytetöitä."

Vahinko

Lähde: Fyren 32/1902