Kahvimukini takana näkyy kulma lehdestä Historiskan 1/2017. Historiskan on perustettu kertomaan historiaa naisista ja on ilmestynyt vuodesta 2015. Kun olen täällä blogissa (ja blogiteksteistä kootussa kirjassani Suomen naisellista historiaa) pyrkinyt nostamaan esiin menneisyyden naisia ja heidän elämäänsä vaikuttavia asioita, lehden pitäisi olla kuin minulle tehty?
Mutta ei. Tämän numeron perusteella pääosa jutuista on samojen vanhojen aiheiden kierrätystä ja naisten merkityksellistämistä olemassa olevassa (miehisessä) arvohierarkiassa. Eli artikkeleissa ovat esillä naiskeksijät, Maria Antoinette, Indira Gandhi ja naistaistelijat Venäjän vallankumouksessa.
Mielenkiintoisinta antia oli aukeama Ruotsin naiskirjailijoista 1880-luvulla. Mieleen tuli Minna Canth, joka voitaisiin esittää näihin rinnastettuna eikä erityistapauksena? Miettimistä sain myös Sara Elgeholmin sarjakuvasta, jossa kerrottiin naisten olleen 1700-luvulla ja 1800-luvulla merikttävää työvoimaa rakenustyömailla, joissa miehistä tuli normi vasta 1900-luvulla. Näinkö Suomessakin?
Toinen lehteni oli Populär arkeologi 1/2017, jonka jutuissa Ruotsin arkeologia on pääosassa, mutta mielenkiintoista luettavaa riitti. Pääartikkeli kertoi Norjan sulavien jäätiköiden arkeologista löydöistä. Kokonainen tunika noin vuodelta 300, 3400 vuotta vanha nahkakenkä, neljä suksea ja paljon muuta kuten porojen metsästykseen käytettyjä peloittelutikkuja. Toinen pitkä artikkeli lehdessä käsittelee Ruotsissa käynnissä olevaa muinais-DNA -projektia Atlas ja Birkan tuoreimmat löydöt saivat kaksi aukeamaa. Lehden lopussa oli katsaus tuoreisiin tutkimuksiin. Västmanlandissa iso metsätulipalo oli paljastanut aiemmin tuntemattomia muinaisjäännöksiä - ja sytyttänyt palamaan vanhoja hiilimiiluja.
Yleisesti kiinnostavampi oli aukeama leivän esihistoriasta. Siinä haastateltu etnologi ja ruokatutkija selitti ruotsalaista leipäkulttuuria myllyteknologialla. Koska vesimyllyt pyörivät tehokkaasti vain syyssateilla ja lumen sulaessa keväällä, leipää leivottiin vain kerran tai kahdesti vuodessa ja se syötiin kuivana. Kuten Länsi-Suomessa. Mutta selityksenä olen parhaan muistini mukaan kuullut vain uunin lämmityksen vaivan ja kustannuksen. (Ruotsissa pehmeän leivän aluetta on etelä, jossa käytettiin tuulimyllyjä.)
Luen juuri Väinö Tannerin kirjaa Näin Helsingin kasvavan (mieletön!) ja siitä ilmenee, että ainakin helsinkiläisissä työläiskodeissakin 1880-1890-luvuilla leipää leivottiin (ja se kuivattiin) yleensä vain kerran tai kahdesti vuodessa vaikka myllyistä ei niin suoranaisesti oltukaan riippuvaisia kuin maalla. Mekanismi oli kuitenkin varmaan pitkälti sama kuin monessa pienen jalkamyllyn tuoton varassa olevassa maaseudun taloudessakin: Helsingissäkin leipäjauhot ostettiin säkeittäin.
VastaaPoistaMietin, voisiko jutussa olla kyse jauhetun viljan järkevästä varastoinnista (jauhoina vai kuivana leipänä?) eikä niinkään myllyistä sinänsä? Tai ehkä vain tapojen periytymisestä? Jotta hypoteesiin tulisi jotain pohjaa pitäisi vielä muistella miten Itä-Suomen puolella tehtiinkään? Pitänee taas joskus kaivaa vanha kunnon Suomen taloushistoria 1 naftaliinista...
Ahti A. Armoton