Historiantutkimuksen vapaudet

Tammikuun Tieteen päivillä Helsingissä julkistettiin artikkelikokoelma Kaikki vapaudesta. Ehdin sitä tuolloin selata sen verran, että huomasin epilogina Heini Hakosalon kirjoituksen Kertomisen vapaus: Historiantutkijan paikka historiallisen kerronnan kentällä. Tähän halusin tietenkin tutustua rauhassa, joten varasin kirjan kirjastosta, josta hain sen viime lauantaina.

Sivulla 297 Hakosalo toteaa, ettei menneisyydestä kertomisen vapaus ole uusi asia, mutta "2000-luvulla tieto- ja viestintätekniikka on avannut lukemattomia uusia ja kontrolloimattomia väyliä julkisuuteen." Tämä ei kuitenkaan merkitse "historiallisen tiedon demokratisoitumista", sillä nyt asiantuntemusta tarvitaan luotettavan tiedon tunnistamiseen. On

"yhä vaikeampaa erottaa, milloin historiallinen kerronta nojaa kertojan omaan tutkimukseen, milloin toisten tekemään tutkimukseen, milloin omaan tai muiden kokemukseen, milloin kuulopuheisiin tai mielikuviin ja milloin kyse on tietoisesta valehtelemisesta esimerkiksi poliittisten tarkoitusperien saavuttamiseksi."

Tietenkin volyymi on nykyään erilainen, mutta väittäisin kyllä, että kaikkien lähdeviitteettömien - eli populaariteosten ja useimpien 1900-luvun alun tekstien - suhteen on lukijalla sama ongelma edessä. Mutta tokihan on tärkeää, että asiantuntemusta vieläkin johonkin tarvitaan. (Tosin toivon, että jokaisesta tekstistäni täällä blogissa on erottunut sekä lähteet että oman ajatteluni osuus. Tämä on ollut ainakin pyrkimyksenäni.)

Hakosalon mukaan "historioitsijat eivät hevillä lähde kiistämään ei-tutkijoiden oikeutta esittää omia tulkintojaan menneisyydestä" (s. 298). Sisso. Vielä en ole unohtanut Tikan tekstiä vuodelta 2012 ja Joensuun paneelikeskustelua syksyllä 2015. Jälkimmäisessä tekstissä ehdotin ammattilaisille harrastajien tuotosten rinnastamista MV-lehteen. Nykyaikaistaen, tuottavatko "ei-tutkijat" vain "vaihtoehtoisia faktoja"? Hakosalohan myös toteaa, että "Kärjistetysti sanoen jokaisella (ryhmällä) on tätä nykyä omat historialliset totuutensa." (s. 296)

Myöhemmin Hakosalo kysyy "Erottaako historiantutkimusta muusta historiallisesta kerronnasta lopulta muu kuin alavitteet ja kirjoittajan akateeminen oppiarvo?" (s. 303) Jacques Reveliin viitaten osa vastauksesta on "että historioitsijan täytyy osoittaa väitteensä todeksi tai ainakin perustella, miksi hän pitää väitettä totena". Erinomainen idea.

Hakosalon vastaus omaan kysymykseensä jatkuu ja hän m.m. toteaa, että

Historiallinen kerronta voi olla aineistosidonnaista olematta akateemista, mutta potentiaalisen historiallisen aineiston löytämistä, käyttämistä ja analysoimista on käytännössä vaikea oppia muualla kuin siellä, missä ammattihistorioitsijoita koulutetaan. (s. 304)

Minusta historiallisen aineiston löytämistä on käytännössä mahdotonta oppia missään muualla kuin kirjastoissa ja arkistoissa (sekä nyttemmin verkossa). Mutta kun en edelleenkään tiedä kuinka erinomaisen paljon paremmin ammattilaiset asian osaavat niin pitäisi kai olla kommentoimatta.

Aineiston ohella Hakosalo käsittelee "historiantutkimuksen pelisääntöjä" suhteessa tarinaan ja identiteettipolitiikkaan. Historiantutkimuksessa aineisto on tärkeämpi kuin tarina ja ammattilaisen oletetaan olevan tietoinen itsensä ja aikansa vaikutuksesta tutkimukseen sekä mahdollisesti tuovan sen tutkimukseensa esille. Tämä vastaa aiemmin opittua.

Kuvat Flickr Commons hakutuloksia sanalla freedom.