sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Edelleen ei-tieteellistä historiankirjoitusta

Tälle vuodelle en aseta tavoitteita, mutta hyvin todennäköisesti jatkan ei-tieteellistä historiankirjoitusta. Sen eroista ja rajanvedosta akateemiseen ja/tai oikeaan historiankirjoitukseen on ollut puhetta useaan otteeseen ja usein irvailevasti. Ihan asiallisesti voin suositella Mikko Hiljasen vuosi sitten julkaisemaa blogikirjoitusta
Historia vs. menneisyys osa 2.


Hiljanen nostaa esiin kolme tekijää, jotka erottavat tieteellisen historiankirjoituksen ei-tieteellisestä. Ensimmäiseksi: 
Historiassa menetelmien ja teorian punninta sekä niiden edelleen kehittäminen ovat olennainen ja erottamaton osa; ne tekevät historiasta tiedettä. Näin on siksi, että menetelmien ja teorian avulla lukijoille mahdollistuu tutkijan esittämän uuden tiedon ja hänen tekemiensä väitteiden ”todenperäisyyden” ja ”oikeellisuuden” punninta.
Kuullostaa hyvältä, mutta olen menetelmien määrittelemisen vaikeudesta lukenut ammattilaisten kommentointia niin paljon, että epäilen, että tämä tieteellisyyden osa on toisinaan heiltäkin hukassa. Minulta se puuttuu täysin ja toisinaan muistan tiedostaakin, että tekstieni luotettavuus (erityisesti kirjoina) kärsii, kun en saa upotettua mukaan kuvausta tehdystä työstä ja sen lähtökohdista.

Toisena erona Hiljasen mukaan on
se, että edellinen [ei-tieteellinen menneisyyden tutkiminen] vaikuttaa olevan monin paikoin kiinnostunut menneisyyden tapahtumista ja yksittäisistä ihmisistä, sanalla sanoen menneisyydestä sinänsä. Historia puolestaan on yleensä kiinnostunut tutkittavaa asiaa laajemmasta teemasta ­­– menneisyyden kulttuurisesta, taloudellisesta, sosiaalisesta tai muusta sellaisesta kontekstista.
Juuri näin. Ja siksi henkilökuvaelmani ja tapahtumaselostukseni eivät ole tiedettä, vaikka hinkkaisin alaviitteitä täältä tulevaisuuteen.

Kolmanneksi Hiljanen näkee tekstilajeilla eri yleisöt.
Pääsääntöisesti voidaan sanoa, että ensin mainitun [tieteellisen historian] yleisö on yleensä muut historioitsijat ja akateeminen maailma. Ei-akateemisen ja ei-tieteellisen tutkimuksen lukijoihin kuuluu puolestaan niin sanottu suuri yleisö: menneisyydestä kiinnostuneet ihmiset.
Juuri näin. Missään tapauksessa tuotantoani en ole suunnannut Ihan Oikeille Historioitsijoille. (Tosin kiitän tässäkin vielä kaikkia niitä dosentteja ja professoreja, jotka ovat kirjoistani jotain positiivista sanoneet. Teitä on enemmän kuin yksi.)

Kuvat kirjoista Thackerayana (1875) ja Little folks in Busy-land (1916). Kumpi edustaa tieteellisyyttä, jääköön katsojan päätettäväksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti