Turusta lähteneitä pidetään nykyään muussa Suomessa tervejärkisempinä yksilöinä kuin kaupunkiin jääneitä. Pitiköhän tämä paikkansa jo 1700-luvun lopulla kun satulantekijän kisälli Anders Björkman ja merimies Henrik Björkman lähtivät ulkomaille?
He eivät palanneet. Tästä muodostui ongelma kun vuonna 1781 kuolleen isänsä Henric Christersson Härmän perintö oli vielä kesällä 1810 jakamatta. Niinpä miesten perään kuulutettiin sanomalehdessä Posttidningar 7.9.1810 julkaistulla ilmoituksella.
Mutta mikä oli "mittari oltermanni" 1700-luvun Turussa? Kun Henrik Christersson Härmä vihittiin Maria Andersdotterin kanssa 18.10.1753 hän oli linnan kirvesmies. Heillä oli yhteisiä lapsia Hiskin mukaan Henric s. 28.1.1759, Maria s. 21.2.1761, Johannes s. 13.4.1762, Maria Elisabeth s. 12.12.1764, Jacobus s. 14.7.1766 ja Michael s. 7.7.1770.
Maria kuoli 37-vuotiaana 11.7.1770. Henrik avioitui uudelleen ja sai lisää lapsia Lisa Andersdotterin kanssa: Maja Caisa s. 24.9.1773, Brig: Elisabetha s. 9.10.1771, Johanna s. 16.5.1775, Anna s. 23.8.1777 ja Helena Sophia s. 16.7.1779.
lauantai 15. lokakuuta 2016
perjantai 14. lokakuuta 2016
Kuva-avauksia ja kuva-avauksia
14.9.2016 STT:n kautta jaetun tiedotteen alku kuului
Tällä viikolla tuli tietooni, että naapurimaamme Nationalmuseum on jakanut 3000 kuvaa Wikimediassa. Ei ainoastaan kansainvälisesti mielenkiintoisia kuten Lucas Cranachin muotokuvan Katarina von Borasta. Vaan myös Pehr Hilleströmin maalauksia, jotka ovat olleet monen historiakirjan kuvitusta ja kulttuurihistoriallisen tutkimuksen lähteitä. Kuten hetki vuodelta 1782.
Kiinnostavatko pelin kortit? Saatavilla tietenkin niin tarkka kuvatiedosto, että pääsemme tarkistamaan selin olevan rouvan käden.
Talonpoikaisemman elämän kuvitukseen käynee Albert Edelfeltin maalaus vuodelta 1889.
Helsingin paikallishistoriasta kiinnostuneille tai Viaporin rakentajien jälkeläisten käyttöön sopii Augustin Ehrensvärdin maalaus.
Ja paljon muuta mahtuu kolmeen tuhanteen kuvaan, jota on ilo vaikka pelkästään katsella. Kun tietää, että voi tarvittaessa myös käyttää.
Kansallisgalleria aloittaa tekijänoikeudellisen suoja-ajan ulkopuolella olevien teosten kuvaoikeuksien avaamisen. 14.9.2016 lähtien vapaasti jaettavat 48 taideteoskuvaa on otettu kokoelman vanhimmista teoksista, jotka ovat osa Sinebrychoffin taidemuseon vanhan eurooppalaisen taiteen kokoelmaa. Kansallisgalleria luovuttaa teoskuvat vapaaseen yleiseen käyttöön Creative Commons -lisenssillä (CC0), jolloin ne ovat vapaasti hyödynnettävissä mihin tahansa, sisältäen yksityisen, opetuksellisen ja kaupallisen käytön.Aiemmin oli annettu digitoituna käyttöön Europeanan projektissa 10 kuvaa ja nyt 48 kuvaa, joilla ei ole mitään tekemistä suomalaisen kulttuuriperinnön kanssa.
Tällä viikolla tuli tietooni, että naapurimaamme Nationalmuseum on jakanut 3000 kuvaa Wikimediassa. Ei ainoastaan kansainvälisesti mielenkiintoisia kuten Lucas Cranachin muotokuvan Katarina von Borasta. Vaan myös Pehr Hilleströmin maalauksia, jotka ovat olleet monen historiakirjan kuvitusta ja kulttuurihistoriallisen tutkimuksen lähteitä. Kuten hetki vuodelta 1782.
Kiinnostavatko pelin kortit? Saatavilla tietenkin niin tarkka kuvatiedosto, että pääsemme tarkistamaan selin olevan rouvan käden.
Talonpoikaisemman elämän kuvitukseen käynee Albert Edelfeltin maalaus vuodelta 1889.
Helsingin paikallishistoriasta kiinnostuneille tai Viaporin rakentajien jälkeläisten käyttöön sopii Augustin Ehrensvärdin maalaus.
Ja paljon muuta mahtuu kolmeen tuhanteen kuvaan, jota on ilo vaikka pelkästään katsella. Kun tietää, että voi tarvittaessa myös käyttää.
torstai 13. lokakuuta 2016
Kuinka kauas Kokemäen kirkontorni näkyi?
Kesämatka 1802 -projektin myötä on taas (kolmatta kertaa?) palannut mieleen kysymys siitä kuinka kauas Kokemäen kirkon torni on entisaikaan näkynyt. Kun ympärillä ei ollut muita rakennuksia ja puita oli (kai?) asutuilla alueilla vähemmän. Asia on vaivannut viime syksystä, jolloin olin pöytäseurueessa, jossa Ella Viitaniemi mietti ääneen sitä, miksi kivikirkkoon piti rakentaa niin massiivinen torni, ja sitä, minne asti se näkyi.
Arkeologian verkkokurssilla pari vuotta sitten näytettiin Väli-Amerikan viidakoista karttoja, joihin oli laskettu mikä näkyi mistäkin. Kai Suomessakin joku osaa vastaavia laskea, mutta kun Viitaniemen väitöskirjaan (Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730-1786) mietintänsä ei kehittyneenä päätynyt, olen oman rajallisen laskentataitoni varassa.
Joka ei kesällä tätä viimeksi ihmetellessäni riittänyt mihinkään. Kun jossain vaiheessa muistin, että maa on pyöreä(kin). Hiukan lohdutti, kun kyselyni sosiaalisessa mediassa saivat ammattiarkeologilta kuittauksen, että hänestäkin vastaavat kysymykset ovat haastavia.
Viimeksi Kokemäellä käydessä pelkääjän paikalla istuja muisti tarkistaa mikä on se kohta, josta Risteen viljavarastot jo näkyvät (hetkellisesti). Tietokoneen ääressä avasin Paikkatietoikkunan ja piirsin pallukan kyseiselle kohdalle ja viljavarastoille. Välissä on linnuntietä 25 kilometriä.
Vinovalovarjosteesta näkyi, että viljavarastot ovat korkealla paikalla, näköalapiste myös ja välissä matalampaa. Wikipedian mukaan viljavarastot itsessään ovat 68 metriä korkeat. Kokemäen kirkon mäki ei ole yhtä korkea. Tornin korkeudesta on Viitaniemen väitöskirjassa toteamus,
Ei tule takkia tästäkään yrityksestä.
Arkeologian verkkokurssilla pari vuotta sitten näytettiin Väli-Amerikan viidakoista karttoja, joihin oli laskettu mikä näkyi mistäkin. Kai Suomessakin joku osaa vastaavia laskea, mutta kun Viitaniemen väitöskirjaan (Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730-1786) mietintänsä ei kehittyneenä päätynyt, olen oman rajallisen laskentataitoni varassa.
Joka ei kesällä tätä viimeksi ihmetellessäni riittänyt mihinkään. Kun jossain vaiheessa muistin, että maa on pyöreä(kin). Hiukan lohdutti, kun kyselyni sosiaalisessa mediassa saivat ammattiarkeologilta kuittauksen, että hänestäkin vastaavat kysymykset ovat haastavia.
Viimeksi Kokemäellä käydessä pelkääjän paikalla istuja muisti tarkistaa mikä on se kohta, josta Risteen viljavarastot jo näkyvät (hetkellisesti). Tietokoneen ääressä avasin Paikkatietoikkunan ja piirsin pallukan kyseiselle kohdalle ja viljavarastoille. Välissä on linnuntietä 25 kilometriä.
Vinovalovarjosteesta näkyi, että viljavarastot ovat korkealla paikalla, näköalapiste myös ja välissä matalampaa. Wikipedian mukaan viljavarastot itsessään ovat 68 metriä korkeat. Kokemäen kirkon mäki ei ole yhtä korkea. Tornin korkeudesta on Viitaniemen väitöskirjassa toteamus,
"Torni korkein nuppi nousi lähes 40 metrin korkeuteen ja varsinaisella tornirakenteella oli korkeutta yli 18 metriä (Torni oli kokonaisuudessaan 51 kyynärää ja alarakenne 31 kyynärää.)" (s. 350-351).jossa taitaa olla painovirhe. 51 kyynärää on lähempänä 30 metriä kuin 40 metriä. Niin tai näin, vähemmän kuin 68 metriä eli parin peninkulman näkyvyyteen ei varmaankaan päästy. Vinovalovarjostetta tiiraten... ehkä Porista päin Järilänvuoren kohdalla torni erottui? Mutta tie kiersi mäen lähes kokonaan.
Ei tule takkia tästäkään yrityksestä.
keskiviikko 12. lokakuuta 2016
Hetki DNA:n parissa
Maanantain ohjelmaksi äkkäsin onnekseni Åsa M. Larssonin vierailuluennon arkeologiasta, muinais-DNA:sta ja tavallisesta kansasta. Tavallisesta kansasta puheen ollen onnistuin aika hyvin naamioitumaan arkeologien joukkoon. Kirkkaan punainen huivi oli kylläkin virhe.
Larssonin kertaus ihmisten muinais-DNA:n tutkimuksen kehityksestä oli tervetullut. Hän suhtautuu suurella epäilyksellä kaikkiin tuloksiin 1990-luvulta ja vielä 2000-luvun alkuvuosiltakin. Tuolloin ei osattu varoa DNA:n kontaminaatiota eli joukkoon meni mitä sattui. Sittemmin tekniikat ovat kehittyneet ja kuten nyky-DNA:ssakin, voidaan tutkia entistä enemmän materiaalia ja saada siitä uusia asioita irti.
Ruotsissa tutkimus on keskittynyt selvittämään kivikauden kultuurien muuttoliikkeitä, suhteita sekä (mahdollisia) yhteyksiä nykypopulaatioon. Kuten aikanaan blogiteksteissään, Larsson suhtautui saatuihin tuloksiin kriittisesti. Näytteitä on otettu hyvin pienestä joukosta yksilöitä eikä arkeologista tutkimusta ole täysin hyödynnetty geneetiikkojen projekteissa.
Larsson kehoitti kriittiseen ajatteluun. Voiko olettaa että yksilö edustaa kulttuuria? Testataanko kategorioiden olemassaoloa vai luodaanko niitä? Ovatko kulttuurit homogeenisia? Näkyykö kulttuurinen (suku)yhteys geeneissä?
Erityistä huomioita hän kiinnitti modernin DNA:n käyttämiseen historiallisesti. Liian helposti (hänestä) tulkitaan DNA:n kertovan kaukaisesta menneisyydestä ajattelematta väliin jääviä vaikutustekijöitä, kuten matkustusmahdollisuuksia, poliittisia rakenteita, uskonnollisia tabuja, kauppaverkostoja, konflikteja ja sairauksia.
Mistä päästiin siihen, että DNA-tutkimusten tulokset saavat näkyvyyttä ja kiinnostavat ihmisiä aivan toisella tavalla kuin arkeologia ja historia. Genetiikan vastaukset näyttävät yksiselitteisemmiltä - ellei pysähdy miettimään valittua otosta ja analyysimenetelmää ja missäpä uutisessa niistä puhuttaisiin.
Larsson aloitti ajatuksia heräättävästi ja mikäs sen parempaa. Hän oli itse hätkähtänyt kun samana päivänä maaliskuussa 2015 kerrottiin positiivisessa hengessä brittiläistä uutista nyky-DNA-tutkimuksesta, jossa lääketieteellisen tutkimuksen sivutuloksena oli havaittu (tai voitiin tulkita havaituksi) alueellisia ryhmiä, ja negatiivisessa hengessä paljastuksia Ruotsissa romaneihin kohdistetusta lääketieteellisestä tutkimuksesta 1900-luvulla. Iloitaan siitä, että ollaan erilaisia kuin naapurimaakunnan ihmiset, mutta ymmärretään, että erilaisiksi nähtyjä ei saisi kohdella erilaisina. Kyllä siinä jotain ristiriitaa on.Soon to begin talk on Archaeology, ancient DNA and the public for the archaeologists at Helsinki. Hoping for animated discussion afterward pic.twitter.com/n72DJrLa8K— (((Asa M Larsson))) (@archasa) October 10, 2016
Larssonin kertaus ihmisten muinais-DNA:n tutkimuksen kehityksestä oli tervetullut. Hän suhtautuu suurella epäilyksellä kaikkiin tuloksiin 1990-luvulta ja vielä 2000-luvun alkuvuosiltakin. Tuolloin ei osattu varoa DNA:n kontaminaatiota eli joukkoon meni mitä sattui. Sittemmin tekniikat ovat kehittyneet ja kuten nyky-DNA:ssakin, voidaan tutkia entistä enemmän materiaalia ja saada siitä uusia asioita irti.
Ruotsissa tutkimus on keskittynyt selvittämään kivikauden kultuurien muuttoliikkeitä, suhteita sekä (mahdollisia) yhteyksiä nykypopulaatioon. Kuten aikanaan blogiteksteissään, Larsson suhtautui saatuihin tuloksiin kriittisesti. Näytteitä on otettu hyvin pienestä joukosta yksilöitä eikä arkeologista tutkimusta ole täysin hyödynnetty geneetiikkojen projekteissa.
Larsson kehoitti kriittiseen ajatteluun. Voiko olettaa että yksilö edustaa kulttuuria? Testataanko kategorioiden olemassaoloa vai luodaanko niitä? Ovatko kulttuurit homogeenisia? Näkyykö kulttuurinen (suku)yhteys geeneissä?
Erityistä huomioita hän kiinnitti modernin DNA:n käyttämiseen historiallisesti. Liian helposti (hänestä) tulkitaan DNA:n kertovan kaukaisesta menneisyydestä ajattelematta väliin jääviä vaikutustekijöitä, kuten matkustusmahdollisuuksia, poliittisia rakenteita, uskonnollisia tabuja, kauppaverkostoja, konflikteja ja sairauksia.
Mistä päästiin siihen, että DNA-tutkimusten tulokset saavat näkyvyyttä ja kiinnostavat ihmisiä aivan toisella tavalla kuin arkeologia ja historia. Genetiikan vastaukset näyttävät yksiselitteisemmiltä - ellei pysähdy miettimään valittua otosta ja analyysimenetelmää ja missäpä uutisessa niistä puhuttaisiin.
tiistai 11. lokakuuta 2016
Viime tiistaina Linnanarkistossa
Kun kerran Ruotsin linnanarkistoon en päässyt ensimmäisellä arkistoreissullani, lähdin parin päivän jälkeen uudestaan Tukholmaan. Linnanarkiston nihkeiden aukioloaikojen "hyvä" puoli on se, että päiväristeilyllä Helsingistä saa käytettyä melkein koko ajan. Tosin menetin puoli tuntia pikamarssiin terminaalilta arkistolle, kun taksikuski (kiitettävän rehellisesti) sanoi, että olisin kävellen nopeammin perillä. Ilmeisesti Slussenin remppa olisi aiheuttanut pidemmän kierroksen tai todennäköisen ruuhkassa seisomisen.
Seuraava haaste oli päästä ovesta sisälle. Juuri tullessani linnan yläpihalle siellä oli käynnissä vastaanotto ylimääräisin vahtimiehin ja yhdeltä sellaiselta piti pyytää lupa, että sain ylittää kettingin, jotta pääsin painamaan nappia, jonka vieressä oli kyltti "Ej för allmänheten". Kävi luonteen päälle.
Ilmoitin (verkosta etukäteen luettuja ohjeita seuraten) olevani menossa linnanarkistoon ja ovi avautui. Portinvartijalle näytin passini ja hän ilmoitti arkistoon. Hetki meni odottaessa, mutta se meni mukavasti, sillä portinvartija puhui suomea ja sivisti Slussenista sekä pihalla käynnissä olleesta toiminnasta.
Noutaja saapui ja vei minut yhä kapeampiin ja apeampiin käytäviin kunnes pääsimme perille. Arkistotilojen sisustus ei ole tainnut olla kenenkään prioriteettilistalla.
Tutkijasalissa oli 7 paikkaa ja komea kiviseinä, jota esiteltiin toisille kävijöille. En saanut joka sanasta kiinni, joten jäi epäselväksi oliko kyseessä vanhan linnan seinä vai joku muu muuri.
Palvelu oli erittäin ystävällistä. Pyytämäni materiaali oli haettu valmiiksi ja lisää sai minuuteissa, sillä arkisto-arkisto oli aivan vieressä. Pakollinen lounastunti oli ärsyttävä keskeytys tiukkaan aikatauluun, mutta kun tiesin siitä valmiiksi niin osasin asennoitua. Syömisen jälkeen kurkkasin linnan turistikauppaan, jossa pysäytti tämä ihana mekko.
Ympäristössä ei näkynyt merkkiäkään myytävistä kappaleista mikä aiheuttanee muutamat itkut.
Itkua en itse päästänyt arkistosalissa, vaikka olisin kyllä voinut. Suurin toivein (virhe!) avaamani kansiot sisälsivät tietoja vain matkalla käytettyjen vaunujen korjauksesta ennen matkaa ja matkan aikana. En ollut tullut ajatelleeksi, että vaunujen ylläpidossa oli näin iso työ, joka tarjosi muutaman taalerin suomalaisille liikkeenharjoittajille. Eli uutta tietoa sain, mutta en haaveilemaani täydennystä matkan reittiin ja muihin yksityiskohtiin.
Täytyy repiä ilo pienestä. Tämän kuitin
kääntöpuoli kertoo ajan kierrätyksestä.
Tuntuu uskomattomalta, ettei matkalla jaetuista lahjoista pidetty kirjaa. Ettei kukaan Tukholmassa halunnut tietää milloin ja missä liikuttiin. Ja täytyihän muitakin menoja olla kuin vaunuhin liittyviä. Mutta koska arkistoa hoitava mies oli sama, joka oli vastannut alkuperäiseen tiedusteluuni ei uusia ideoita keskustelussa syntynyt. Hän oli vakuuttunut, että lääninhallinnon arkistoissa Suomessa pitäisi olla kyyditykseen liittyvää kirjeenvaihtoa. No, niin minäkin, mutta arkistoluettelot eivät näytä lupaavilta, arkistot ovat maakunta-arkistoissa ja matkabudjettini on jo ylitetty.
En ollut arkistossa viime minuuttiin, mutta en myöskään karannut heti aineistot läpikäytyäni. Aina kannattaa katsoa ympärilleen. Tutkijasalissa oli 1800-luvun hovikalentereita rivi. Olin vuoden 1802 kalenteria päässyt näpelöimään Kansalliskirjaston erikoislukusalissa ja tuli mieleen, että näistä voisin selvittää Kamariherrani kamariherruuden alkua ja merkittävyyttä. Avohyllystä tämä kävi kätevästi. Carl Henrik von Knorring mainittiin kamariherrana ensimmäistä kertaa vuonna 1828 piiitkässä listassa kamariherroja. En käynyt joka kalenteria läpi (moka!), mutta ainakaan tuolloin (s.64), 1829 (s. 63), 1830 (s. 63), 1832 (s. 62) ja 1835 (s.61) hän ei ollut varsinaisessa kamariherran toimessa vaan kyse oli tittelistä.
Seuraava haaste oli päästä ovesta sisälle. Juuri tullessani linnan yläpihalle siellä oli käynnissä vastaanotto ylimääräisin vahtimiehin ja yhdeltä sellaiselta piti pyytää lupa, että sain ylittää kettingin, jotta pääsin painamaan nappia, jonka vieressä oli kyltti "Ej för allmänheten". Kävi luonteen päälle.
Ilmoitin (verkosta etukäteen luettuja ohjeita seuraten) olevani menossa linnanarkistoon ja ovi avautui. Portinvartijalle näytin passini ja hän ilmoitti arkistoon. Hetki meni odottaessa, mutta se meni mukavasti, sillä portinvartija puhui suomea ja sivisti Slussenista sekä pihalla käynnissä olleesta toiminnasta.
Noutaja saapui ja vei minut yhä kapeampiin ja apeampiin käytäviin kunnes pääsimme perille. Arkistotilojen sisustus ei ole tainnut olla kenenkään prioriteettilistalla.
Tutkijasalissa oli 7 paikkaa ja komea kiviseinä, jota esiteltiin toisille kävijöille. En saanut joka sanasta kiinni, joten jäi epäselväksi oliko kyseessä vanhan linnan seinä vai joku muu muuri.
Palvelu oli erittäin ystävällistä. Pyytämäni materiaali oli haettu valmiiksi ja lisää sai minuuteissa, sillä arkisto-arkisto oli aivan vieressä. Pakollinen lounastunti oli ärsyttävä keskeytys tiukkaan aikatauluun, mutta kun tiesin siitä valmiiksi niin osasin asennoitua. Syömisen jälkeen kurkkasin linnan turistikauppaan, jossa pysäytti tämä ihana mekko.
Ympäristössä ei näkynyt merkkiäkään myytävistä kappaleista mikä aiheuttanee muutamat itkut.
Itkua en itse päästänyt arkistosalissa, vaikka olisin kyllä voinut. Suurin toivein (virhe!) avaamani kansiot sisälsivät tietoja vain matkalla käytettyjen vaunujen korjauksesta ennen matkaa ja matkan aikana. En ollut tullut ajatelleeksi, että vaunujen ylläpidossa oli näin iso työ, joka tarjosi muutaman taalerin suomalaisille liikkeenharjoittajille. Eli uutta tietoa sain, mutta en haaveilemaani täydennystä matkan reittiin ja muihin yksityiskohtiin.
Täytyy repiä ilo pienestä. Tämän kuitin
kääntöpuoli kertoo ajan kierrätyksestä.
Tuntuu uskomattomalta, ettei matkalla jaetuista lahjoista pidetty kirjaa. Ettei kukaan Tukholmassa halunnut tietää milloin ja missä liikuttiin. Ja täytyihän muitakin menoja olla kuin vaunuhin liittyviä. Mutta koska arkistoa hoitava mies oli sama, joka oli vastannut alkuperäiseen tiedusteluuni ei uusia ideoita keskustelussa syntynyt. Hän oli vakuuttunut, että lääninhallinnon arkistoissa Suomessa pitäisi olla kyyditykseen liittyvää kirjeenvaihtoa. No, niin minäkin, mutta arkistoluettelot eivät näytä lupaavilta, arkistot ovat maakunta-arkistoissa ja matkabudjettini on jo ylitetty.
En ollut arkistossa viime minuuttiin, mutta en myöskään karannut heti aineistot läpikäytyäni. Aina kannattaa katsoa ympärilleen. Tutkijasalissa oli 1800-luvun hovikalentereita rivi. Olin vuoden 1802 kalenteria päässyt näpelöimään Kansalliskirjaston erikoislukusalissa ja tuli mieleen, että näistä voisin selvittää Kamariherrani kamariherruuden alkua ja merkittävyyttä. Avohyllystä tämä kävi kätevästi. Carl Henrik von Knorring mainittiin kamariherrana ensimmäistä kertaa vuonna 1828 piiitkässä listassa kamariherroja. En käynyt joka kalenteria läpi (moka!), mutta ainakaan tuolloin (s.64), 1829 (s. 63), 1830 (s. 63), 1832 (s. 62) ja 1835 (s.61) hän ei ollut varsinaisessa kamariherran toimessa vaan kyse oli tittelistä.
maanantai 10. lokakuuta 2016
Täydennysosia
1) Kesällä huomasin, että ruotsinkielisissä amerikkalaisissa sanomalehdissä oli uutisia Suomestakin. Nyt on saatavilla digitoitu kokoelma 28 ruotsinkielisestä sanomalehdestä. Näistä luulisi olevan hyötyä totisessa siirtolaistutkimuksessa, sillä suomalaiset olivat samoilla alueilla eli paikallisuutiset voivat olla hyödyksi.
Käyttöliittymä ei ole sujuvin näkemäni, joten en jaksanut käydä kaikki Hohenthal-osumia läpi. Suurin osa varmasti Lennartia, mutta yksi mummoni sedästäkin (Svea 29.12.1920). Pitäisikö vinkata elämäkertansa kirjoittajalle?
2) Olen (kai joskus?) todennut miten haastavaa on löytää paikallishistoriallisia aineistoja. Aira Roivainen kertoo blogissaan, miten ja mistä osa Pöljän lottien arkistoa löytyi.
3) Ehdottamani viili pääsi kansallisruokaäänestyksen finaaliin. Aikaa vaikuttaa voittajaan on 5.12. asti.
Viilistä tieteellisesti voi englanniksi lukea Edith Salmisen artikkelista There will be slime. Samoilla Nordic food lab -sivuilla on myös Guillemette Barthouilin artikkeli Gravlax – a buried salmon.
4) Käytyäni kesällä Rauman museon arkistonäyttelyssä googlasin siellä nähdyn "matkaoppaan" nimellä ja osuin Johanna Liljan tekemään Museoviraston vanhan kirjallisuuden kokoelmaluetteloon LIBRI RARI ET CARI (pdf). Museovirastossakin on sama kirja, jonka etusivulla merkintä “Raumo 1824 d. 3 Januarij”. Helsinkiin kirjan oli luovuttanut vuonna 1885 tilanomistaja Aug. Lundell Kiukaisista. Aiempi omistajia “Liber Thom[a]e Olai Loijcensis”, “Jacob”, “J: Gabr: Holstius”.
5) Vaikka viime joulukuussa kuulin (ja tuolloisessa kirjaprojektissa olin havainnut) ulkomailla kerätystä avusta 1860-luvun nälkävuosien aikaan, niin hätkähdytti, kun joku haku toi eteen British Friend -lehdessä julkaistuja kirjeitä. (Leike tältä sivulta, mutta vastaavaa lähiaukeamilla.)
6) Englannista jatkaen. Kirjoitin helmikuussa Lontoossa kuollesta 1700-luvulla. Seuraavalta vuosisadalta löysin Turun Viikko-Sanomista 5.2.1821 ilmoituksen:
7) Kootessani tietoja Riian ruotsalais-suomalaisesta seurakunnasta en ollut huomannut Uudessa Suomettaressa 9.6.1879 julkaistua artikkelia Suomalaisesta seurakunnasta Pietarissa. Siinä todetaan täydentävästi, että "pyysi ruotsalainen seurakunta Riiassa itsellensä Tukholmin konsistoriolta kirkkoherraa, ehkä pyynnössä ei lienekään ollut mainittu, että seurakunnassa myös oli suuri osa suomalaisia jäseniä. Arvalla määrättiin [Laurentius] Wagner ottamaan vastaan mainittu kirkkoherran virka ja tahtoansa vastaan matkusti hän v. 1727 Riikaan. Vasta perille päästyänsä sai hän tietää taidon suomen kielessä olevan välttämättömän tarpeen, ja kenrali-superintendentti Bruining salli hänen ainoastaan toistaiseksi toimittaa virkaa. Rakentavaisilla saarnoillansa ja hurskaalla vaelluksellansa voitti hän kuitenkin heti yleisen rakkauden. Vaan hän ei ollut tehnyt uskollisuuden valaa Venäjän hallitukselle, eikä pitänyt esirukousta hallitsevan Keisarinnan edestä; hän oli pitänyt esirukouksen maallisen esivallan edestä yleisesti. Tästä syytetty oli hänen täytyminen v. 1728 matkustaa Pietariin puollustamaan itseänsä. Hän vapautettiin tosin edesvastauksesta, mutta sillä aikaa oli hänen virkaansa Riiassa otettu toinen ja hän jäi Pietariin virattomana."
Käyttöliittymä ei ole sujuvin näkemäni, joten en jaksanut käydä kaikki Hohenthal-osumia läpi. Suurin osa varmasti Lennartia, mutta yksi mummoni sedästäkin (Svea 29.12.1920). Pitäisikö vinkata elämäkertansa kirjoittajalle?
2) Olen (kai joskus?) todennut miten haastavaa on löytää paikallishistoriallisia aineistoja. Aira Roivainen kertoo blogissaan, miten ja mistä osa Pöljän lottien arkistoa löytyi.
3) Ehdottamani viili pääsi kansallisruokaäänestyksen finaaliin. Aikaa vaikuttaa voittajaan on 5.12. asti.
Viilistä tieteellisesti voi englanniksi lukea Edith Salmisen artikkelista There will be slime. Samoilla Nordic food lab -sivuilla on myös Guillemette Barthouilin artikkeli Gravlax – a buried salmon.
4) Käytyäni kesällä Rauman museon arkistonäyttelyssä googlasin siellä nähdyn "matkaoppaan" nimellä ja osuin Johanna Liljan tekemään Museoviraston vanhan kirjallisuuden kokoelmaluetteloon LIBRI RARI ET CARI (pdf). Museovirastossakin on sama kirja, jonka etusivulla merkintä “Raumo 1824 d. 3 Januarij”. Helsinkiin kirjan oli luovuttanut vuonna 1885 tilanomistaja Aug. Lundell Kiukaisista. Aiempi omistajia “Liber Thom[a]e Olai Loijcensis”, “Jacob”, “J: Gabr: Holstius”.
5) Vaikka viime joulukuussa kuulin (ja tuolloisessa kirjaprojektissa olin havainnut) ulkomailla kerätystä avusta 1860-luvun nälkävuosien aikaan, niin hätkähdytti, kun joku haku toi eteen British Friend -lehdessä julkaistuja kirjeitä. (Leike tältä sivulta, mutta vastaavaa lähiaukeamilla.)
6) Englannista jatkaen. Kirjoitin helmikuussa Lontoossa kuollesta 1700-luvulla. Seuraavalta vuosisadalta löysin Turun Viikko-Sanomista 5.2.1821 ilmoituksen:
Englannin pääkaupungissa Londonissa kuoli v. 1817 Suomalainen meri-mies Kusma Daviidoff eli Gustaf (Kyöstää) Davidin poika, joka sanottiin olleen Viipurin Läänistä kotosin ja jätti perua 97 Ruplaa 38 kop. Paperi-rahaa. Antaaksensa nämät rahat hänen Perillisillensä, on Esivaltamme kuulustellut Viipurin Läänissä, jos siellä löytysi mainitun merimiehen Perillisiä; mutta kuin ei heitä vielä ole löytty, ja he ehkä myöskin suuttasivat asua muolla Suomessa, niin on Suomcn valta-aviisissa kuuluksi tehty, että se, joka tietää olevansa saman Kusma eli Gustaf Davidin pojan Perillinen, ilmottakoon sen Keisarillisen Suomalaisten asiain Kommitteen Kansliassa, Pietarpurissa, ennenkuin 6 kuukautta on kulunut siitä päivästä, jona tämä asia kolmannen kerran mainitussa Suomen valta aviisissa, jotka Helsingin kaupungissa präntätään, on tietyksi tehty.Nyt on siis myöhäistä ilmoittautua.
7) Kootessani tietoja Riian ruotsalais-suomalaisesta seurakunnasta en ollut huomannut Uudessa Suomettaressa 9.6.1879 julkaistua artikkelia Suomalaisesta seurakunnasta Pietarissa. Siinä todetaan täydentävästi, että "pyysi ruotsalainen seurakunta Riiassa itsellensä Tukholmin konsistoriolta kirkkoherraa, ehkä pyynnössä ei lienekään ollut mainittu, että seurakunnassa myös oli suuri osa suomalaisia jäseniä. Arvalla määrättiin [Laurentius] Wagner ottamaan vastaan mainittu kirkkoherran virka ja tahtoansa vastaan matkusti hän v. 1727 Riikaan. Vasta perille päästyänsä sai hän tietää taidon suomen kielessä olevan välttämättömän tarpeen, ja kenrali-superintendentti Bruining salli hänen ainoastaan toistaiseksi toimittaa virkaa. Rakentavaisilla saarnoillansa ja hurskaalla vaelluksellansa voitti hän kuitenkin heti yleisen rakkauden. Vaan hän ei ollut tehnyt uskollisuuden valaa Venäjän hallitukselle, eikä pitänyt esirukousta hallitsevan Keisarinnan edestä; hän oli pitänyt esirukouksen maallisen esivallan edestä yleisesti. Tästä syytetty oli hänen täytyminen v. 1728 matkustaa Pietariin puollustamaan itseänsä. Hän vapautettiin tosin edesvastauksesta, mutta sillä aikaa oli hänen virkaansa Riiassa otettu toinen ja hän jäi Pietariin virattomana."
sunnuntai 9. lokakuuta 2016
Yllättävän heikko puolustusvalmius
1802-projektin puitteissa otin esiin vanhan matkakertomuskokoelmani You must not forget to take your own harness ja luin ajallisesti sopivimmat. Robert Kerr Porterin vuonna 1809 julkaistussa kirjassa Travelling Sketches in Russia an Sweden; During the Years 1805, 1806, 1807, 1808 oli pysäyttävä pätkä. Ajatellen Suomen sotaa ja viime päivien uutisia ilmatilanloukkauksista ja mahdollisesta ohjuskuljetuksesta Kaliningradiin.
Turussa joulukuussa 1807 Kerr kirjoitti Ahvenkosken rajanylityksestä Venäjältä Ruotsin puolelle näin:
Here I found a very slender guard; and after the usual formalities, passed through them with great ease. I was rather surprised to find so slight a defence opposed to the coming enemy; but as I proceeded my astonishment increased, as I rarely saw any thing bearing the least affinity with arms: and when I recalled the large army I had just quitted, on the full march to overwhelm this country, I was totally at a loss how to account for so unguarded a security. Either the information they receive must be very bad, or some policy is carrying on beyond my comprehension; for, I cannot seriously suppose that Baron de Steddinge, the worthy representative of the royal Gustavus on the frontiers, would allow so hostile an appearance to escape his vigilance.Robert Kerr Porterin kuva Wikimediasta, jonka digitaalisen version tekijänoikeus kyseenalaistettu, minkä kunniaksi leikin kuvankäsittelyllä.