perjantai 16. syyskuuta 2016

Reformaatiosta, eliiteistä, rahvaasta ja laulusta

Eilen pidin taukoa 1802-projektistani ja istuin koko päivän SKS:n juhlasalissa kollokviossa. Kotiin päästyäni luin Nykysuomen sanakirjan sivistyssanojen osasta, että se tarkoittaa tieteellistä keskustelutilaisuutta. Eli ei ihmekään, että en kaikkea ymmärtänyt. Mistä todisteena lukuisat kysymysmerkit alla.

Tuomas M. S. Lehtonen aloitti menneen ja tulevan projektin esittelyllä sekä kirjamarkkinoinnilla. Tauolla selasin artikkelikokoelmaa Re-Forming Texts, Music, and Church Art in the Early Modern North ja Raisa Maria Toivon kirjaa Faith and Magic in Early Modern Finland. Molemmat pitäisi hankkia luettavaksi jossain välissä. Tulossa oleva artikkelikokoelma Laulut ja kirjoitukset myös.

Ensimmäinen varsinainen esitys oli Kati Kallion ja käsitteli reformaatiota ja suullisen perinteen kieltä. Riimien ja kalevalamitan tulkinnallisuuden lomassa Paimion tuomiokirjaan 1666 merkitty pitkä selvästi kalevalamittainen loitsu oli mukava todiste siitä, että mitta oli Länsi-Suomessakin käytössä. Todella jännä oli kuulla, että myöhemmin Viipurin piispaksi noussut Olaus Elimaeus oli Rostockissa 1602 kirjoittanut toverinsa Axel Oxenstiernan muistokirjaan nelisäkeisen runon suomeksi! Tehoavampi toivotus noitien kielellä?

Raisa Maria Toivon esityksessä uskon ruumiilliset ilmaukset tuomiokirjalähteissä oli niin paljon liikettä, että putosin kärryiltä. Mutta, jos ymmärsin oikein, niin 1600-luvulla oli (esim. Huittisissa) harrastettu uhriaterioita, jotka saattoivat alkaa teurastuksella ja sisälsivät ruokailua, juomista ja rukoilua. Silkkaa kristillisyyttä tämäkin?

Tuomas M. S. Lehtonen puhui Piae Cantiones -editioista, jotka ilmestyvät reformaation jälkeen, kun katolisen ajan laulujen olisi voinut ajatella olleen poliittisesti arveluttavia. Jo tekijöiden ja omistusten läpikäynti oli yllättävän mielenkiintoista, mutta lopuksi Lehtonen mainitsi hovioikeusjutun 1640-luvulla, jossa joitakin asianosaisia oli perhekartanosta riitelyn lomassa syytetty katolisiksi ja maanpettureiksi. Perhe on pahin?

Lounaan jälkeisen session aloitti Olli Matikainen miettimällä 1500-luvun lopulla eläneen Gödik Fincken persoonallisuutta tai tarkemmin sanottuna mahdollisuutta sanoa siitä jotain. Vahva déjà-vu-fiilis. Suhtauduin kysymyksenasetteluun nyt ymmärtäväisemmin  kuin kesällä 2010, mutta varsinaisessa mietinnässä ei päästy eteenpäin. Kun vaikeata on.

Anu Lahtisen esitys Jöns Perssonin kronikasta tuntui puolestaan tutulta viime vuoden huhtikuulta. Kysymys: kuinka tiukasti päivä+kuukausi -päiväyksen käytttöönotto korreloi reformaation kanssa? Vai Kustaa Vaasan saksalaistyylisen hallinnon kanssa?

Lähes keskellä kuvaa oleva bloggaaja seuraa Anu Lahtisen esitystä.
Kuva tekijänoikeuksineen: Juha Vuorela
Kolmas aatelia koskeva esitys oli Ulla Koskisen Sodankäynnin perustelut 1500-luvun lopun kirjelähteissä. Alustuksensa 1500-luvun lopun pitkästä vihasta herätti ikäviä ajatuksia Ångerman-kirjani puutteista. Itse asiasta opimme, että sotatoimien perustelut Suomen puolella toimineiden aatelisten kirjeissä olivat joko piiloutumista kuninkaan tahdon taakse tai oman toiminnan selittämistä kuninkaan ja valtakunnan parhaana tai olosuhteiden uhriksi joutumisella. Vihollinen oli kunniaton ja jumalaton eli täydellisesti tuhottava. Mielenkiintoista kylläkin, että tällä ei ollut mitään tekemistä ortodoksisuuden kanssa, ainakaan kirjeissä.

Viimeisen session aloitti Suvi-Päivi Koski, joka pääsi uutisiin viime vuoden lopulla löydettyään dresdeniläisestä kirjastosta aiemmin tuntemattoman virsikirjapainoksen ja katekismuksen, molemmat vuodelta 1607. Näiden tutkimus on vasta alkuvaiheessa ja menin sekaisin siitä oliko nyt hypoteesi, että Hemminki Maskulainen oli vain sponssanut projektia eikä kirjoittanut virsikirjaan mitään?

Anna Perälä jatkoi selostamalla saman ajan kirjankustannus-, painatus ja sidontakäytäntöjä. Vuoden 1607 kirjat oli painettu Rostockissa, vaikka virsikirjan aiempi painos oli tuotettu Tukholmassa. Mahdollisesti Tukholmassa ei ollut kapasiteettia tai sitten painolaatu ei vastannut haluttua. Perälä arvioi, että virsikirjan ladontaan on mennyt vähintään 5 kuukautta ja mahdollisesti jopa 10. Työaikana vai kalenteriaikana, olisi pitänyt kysyä. Useampi latoja ei voinut tehdä työtä yhtäaikaa?

Viimeiseksi puhui Tuija Laine rahvaasta ja kirjakulttuurista. Laine oli käynyt viikonloppuna katsomassa Tulen morsiamen ja piti epärealistisena, että siinä rahvaan edustaja lukee sujuvasti kirjasta sekä ruotsia että latinaa. Huomasin tämän minäkin, mutta en tullut maininneeksi arviossani. Noita-aiheeseen tietenkin sopi se, että päähenkilö oli tietäjän ottotytär, mutta kyseessä oli myös jatkumo aiemmalle huomiolleni, että päähenkilöksi valitut tytöt historiallisessa fiktiossa usein ovat lääkintätaitoisen naisen tyttäriä ja lukutaitoisia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti