Perinneruuista

Lapsuuden maisemani (tiedättehän? Kokemäen) perinneruokia ovat piimäjuusto ja ohraryynipuuro. Ainakin. En itse asiassa mieltänyt piimäjuustoa satakuntalaiseksi "erikoisuudeksi" ennen kuin olin muutamia vuosia sitten seisovan pöydän ääressä toistaustaisten kanssa.

Ohraryynipuuro on minulle vieraampi. Harvoin olen syönyt enkä ikinä nähnyt tehtävän. Mummolle ostettiin askillinen myyjäisistä tms. jos saatiin. Hänelle se oli suurta herkkua.

Koska tekotapa ja raaka-aineetkin (ohraryynejä lukuunottamatta) ovat epäselviä, en pysty vertaamaan niitä 1700-luvun kokkauksen kanavalla esitettyyn reseptiin barley gruel. Ulkonäkö ainakin vastaa suomalaista. Mutta viiniä ohraryynipuuroon tuskin tulee.

Perinteisyys ei tarkoita ainutlaatuista. Helsingin yliopiston antropologian opiskelijoiden lehdessä Väki 1/2016 on teemana Ruoka&Juoma. Anni Huttunen kirjoittaa matkasta, jolla häneltä kysyttiin suomalaista perinneruokaa:

Turkulaista perimääni kunnioittaen etsin syvästi vihaamani klimppisopan reseptiä ja olen hetken toiveikas. Tässä näyttää olevan puhtaasti suomalainen - joskin kuvottava - ruoka. Pettymys on kuitenkin suunnaton, kun dumpling soup hakusanoilla löytyykin lähes samanlaisia ohjeita, jotka juontavat juurensa kiinalaiseen, korealaiseen ja (jälleen!) irlantilaisen keittiöön.

Samassa lehdessä Sonjis Laine kirjoittaa ruokamuistoista ja identiteetistä vispipuuron kautta

Vakiinnuttuaan sellaisenaan suomalaisten ruokapöytiin se kuitenkin lunasti paikkansa kansallisena erityisruokalajina, ja sen rooli identiteetin rakentajana muuttui selkeästi luokkarajojen vetäjästä yhteneväistäväksi perinneruuaksi, jonka merkityksessä yhdistyvät traditioiden nostalgisointi ja somalaisten luontosuhde. Samaan aikaan vispipuuron paikalliset nimitykset ja olomuodot sulautuivat yhdeksi, merkityksessään koko ruokalajin historiaa kantavaksi nimeksi.