Lehdistöhistorian iltapäivässä

Eilinen Lehdistöhistorian iltapäivä alkoi tervehdyssanojen ja filmin pätkän jälkeen Seppo Zetterbergin viihdyttävällä ja asiantuntevalla katsauksella Päivälehden historiaan. Vihdoinkin sain faktaa teatteriesityksen taustaksi. Lopuksi Zetterberg mainosti Viron digitoituja sanomalehtiä ja arkistoja. Edelliset verkossa pidemmälle kuin Suomessa mutta Rahvusarhiivin digitointien paremmuus Arkistolaitokseen verrattuna jäi epäselväksi.

Antti Blåfield kertoi Hesarin päätoimittajista kirjoittamansa kirjan lähteistä. Muistelmien löytymiseen oli m.m. auttanut arkistossa olleen sukutaulun tuttu nimi, jonka lapsi oli tuttava ja tiesi kirjan. Viimeisimmistä päätoimittajista Blåfield sai tietoa haastatteluaineistosta, jota Sanomassa on koottu 80-luvun puolivälistä alkaen. Sen historiasta kertoi Arto Asikainen, joka on yksi nykyisin haastatteluja tekevistä. Todella hienoa dokumentointityötä, jota unelmamaailmassa olisi muidenkin alojen työpaikoilla.

Kahvitauon yhteydessä Päivälehden museonjohtaja Saila Linnahalme kertoi museon vaiheista ja viimeisimmästä uudistuksesta. Eirassa asuessani museo oli kirjastoreissureitilläni, joten olen siellä joitakin kertoja käynyt (dokumentoidusti 2012, 2012, 2013, 2015), mutta remontin jälkeen "on pitänyt". Nyt näin vain vilauksen ja "täytyy saada aikaiseksi" perusteellisempi käynti.

Linnahalmeen mukaan vanhaa perusnäyttelyä tehdessä oli rakastuttu lähteisiin ja tuloksena oli 1800-lukua painottanut ja sisäänlämpiävä esitys. Nyt on luovuttu kronologiasta, tuotu esiin asiantuntijoiden näkökulmia ja käytetty kuvaa. Kuvaseinä vaikuttikin toimivalta idealta. Yksittäistä kuvaruutua koskettamalla saa esiin siihen liittyvät asiasanat, joista valitsemalla saa uuden setin kuvia seinälle.

Tilaisuuden osaanottajia houkutteli myös mikrofilmisimulaattori, jolla saa nuppeja kääntämällä kaikki vanhat Päivälehdet ja Hesarit eteensä.

Tilaisuus jatkui Päivälehden arkistossa, jossa kuuntelin ensin Tenho Kokkosen esityksen arkiston sähköisistä aineistoista ja lehtitietokannoista. Edellisten joukossa on vasta muutama sähköpostiarkisto, joiden käyttöön liittyy sekä eettisiä että teknisiä kysymyksiä, jotka ovat ratkaisematta.

Lehtitietokantoja on useampia, mutta niillä on yhteinen käyttöliittymä, jonka ääreen pääsee varaamalla arkiston verkkosivuilla ensin ajan ja menemällä sitten paikalle. Jäin nyt (toisin kuin joskus "kaverilta kysyessä") siihen käsitykseen, että vuotta 1990 edeltävä aineisto on koneluettu ja haku toimii sen tarkkuudella. Eli ehkä olisi pitänyt käydä täällä talohistoriikkia tehdessä? Mieltä kaihertava kysymys selviää vain rohkaistumalla kokeilemaan. Joskus.

Hesarin verkkosivuista on myös sähköinen arkisto, jonka versionhallinnasta jäin siihen käsitykseen, että talletuksi tulee vain uutisen viimeinen versio. Ja vain sen teksti, ei muotoilua eikä mainoksia y.m. sälää. Eli alkuperäistä kontekstia.

Lopuksi pääsin arkiston johtajan Pekka Anttosen seurassa arkistomakasiineihin. Kelloa katsomatta hän esitteli ryhmällemme monipuolista aineistoa, joka tuli lähimmäksi omia aiheitani Isa Aspin kirjeen kohdalla. Hänhän oli Fanny Hohenthalin lapsuudenystävä. Niin ja olenhan minä J. H. Erkkoakin "tutkinut" ja arkistoaineisto voisi katsausta syventää... Todisteena siitä, että arkistomateriaalissa oli yhteyksiä moneen suuntaan, Anttonen näytti meille viimeiseksi Aku Ankalle lähetettyjä lukijakirjeitä.