Lukemattomia romaaneja

Hyvin harvoin saan kotimaisia historiallisia romaaneja luettua kannesta kanteen, mutta aina pitää yrittää. Ja epäonnistuneita yrityksiäkin esitellä, sillä muilla on parempi maku.

Pinon tuorein on Milla Keräsen Kapteeni, joka sijoittuu 1750-luvun rannikolle ja merille. Periaatteessa luettavan oloinen, mutta ei vetänyt minua mukaansa. Muutama viikko sitten m.m. Kaari Utrion FB-sivulla käytiin keskustelua siitä pitääkö/sopiiko romaaneissa kertoa lähteistä. Keränen on mielestäni asiallisesti ja tarkoituksen mukaisesti maininnut kolme tärkeintä kirjaa. Ja tästäkin joku harmistuu?

Raija Kautun romaanissa Munkinkirkon noita päälähteestä ei ole epäselvyyttä, sillä kirjoittaja kiittää Ilkka Mäntylää, jonka "suostumuksella" on hyödynnetty tämän suomentamia 1600-luvun käräjäpöytäkirjoja. Ilmeisesti tarkoitetaan kokoelmaa Ja yhteinen rahvas todisti, jonka hyödyntäminen fiktioksi tuskin vaatii lupaa?

Kauttu oli keksinyt henkilönsä, mutta Aini Sarsan Sananjalat kukkivat. Kristiina Martiniuksen elämäntarina seuraa alaotsikkonsa mukaisesti todellisen kirkkoherran tyttären elämäntarinaa 1700-luvulla. Silmäilyn perusteella realistisen oloisesti, mikä herätti kysymyksen siitä paljonko faktoja kirjoittajalla oli käytössään. Ainakin sukututkijan kokemus, sillä lievetekstin mukaan aiempi kirjansa palkittiin Vuoden sukukirja -kilpailussa kunniamaininnalla.

Barbara Winckelmannin ruotsista suomeksi käännetty Sinun vihasi päivä aloittaa Helsingissä pikkuvihan jälkeen alkavan sarjan, joka jatkuu osilla Sarastuksen tuolla puolen, Keisarin kaupunki, Kaupunki kapinassa ja Kivilinna. Lainasin nämä keskellä viime kesän muuttoa, jolloin ne tuntuivat luettavilta, mutta nyt tökki ensimmäinenkin.