Kuvia naisista, joista en ole koskaan kuullutkaan, ei ole kertynyt
sarjaksi asti. Vuonna 1906 Tampereella ilmestyneessä hupilehdessä Kevät-käkönen sellainen julkaistiin Fanny Davidssonista, josta en tosiaan ollut kuullut. Vaikka hänellä on Wikipedia-sivukin. Ja löytyy ylioppilasmatrikkelista.
Kotikaupungissaan Fanny oli suorittanut kansakoulun (Tampereen Sanomat 4.6.1890), sai päästötodistuksen suomalaisesta tyttökoulusta (Tampereen Uutiset 1.6.1895), kävi Tampereen talouskoulua (Tampereen Uutiset 11.1.1896) ja suoritti sitten ylioppilastutkinnon (Tammerfors Nyheter 13.3.1899).
Mistä perhetaustasta hän ponnisti? Wikipedian
tehtailijaksi kutsuma isä on 1890-luvun sanomalehdissä puuseppä. jolla
oli talo Mustalahdenkadulla "lähellä uutta kirkkoa" (Aamulehti
3.11.1888, 7.2.1889, 2.5.1889). Ammatikunnassaan hän oli asemassa, jossa
tarkastettiin työnäytteitä (Aamulehti 13.3.1891, Tampereen uutiset
23.5.1891).
Oheinen mainoksensa ilmestyi Tampereen Sanomissa 11.7.1894. Vuonna 1896 hän muutti "asuntonsa ja puutyöliikkeensä uuteen taloonsa" osoitteessa Satamakatu 15 (Aamulehti 11.6.1896).
Kurkistus Tampereen rippikirjoihin (1888-1897 s. 310) kertoo, että David Wilhelm Davidsson oli syntynyt Hämeenkyrössä 2.6.1840 ja vaimonsa Eufrosyne Heikintytär Fors Ylöjärvellä 9.6.1845. Fannyn isosisko Aina Alina oli syntynyt Tampereella 13.5.1872 ja mennyt naimisiin vuonna 1892.
Matrikkelitiedoissa Fannyn äidin nimi on Eufrosyne
Antaverkka, mikä kuullostaa ulkopaikkakuntalaisen korviin perin erikoiselta. Mutta verkkohaku kertoo, että Antaverkka on paikannimi Ylöjärvellä ja seurakunnan kastetiedot paljastavat, että Eufrosynen isä käytti tätä sukunimenä. Hän oli tyttären syntyessä torpparin poika eli ainakin äitinsä puolelta Fanny nousi säädyssään.
Samaa voi sanoa isän taustasta, sillä tämän isä Hämeenkyrössä oli renki poikansa syntyessä.
P. S. Tämä teksti kirjoitettu ennen kuin vastaan tuli Annika Puukan gradu Fanny Davidson-Sartto - erään kirjoittavan naisen elämä
lauantai 14. marraskuuta 2015
perjantai 13. marraskuuta 2015
Sotaveteraani vs. rosvopäällikkö
Kaarlo Terhin äidinäidinisästään kirjoittama artikkeli Joh. Eriksson Lind. Eräs 1808-09 sodan urhoja ilmestyi Jokamiehen viikkolehdessä 46/1908. Terhi valittelee, ettei ollut haastatellut ajoissa sukulaisiaan, mutta oli kuitenkin löytänyt muistitiedon lähteitä:
Värikkäin tarinanpätkä, johon otsikossa viittasin, lopuksi.
Etupäässä käytin "lähteinäni" kahta pienessä mökissä Uskelan Pappisten maalla elävää veljestä, joista vanhempi "Ylhästen vaarin" nimellä tunnettu, 86 vuotias ukko ikänsä takia jo on muistinsa melkein kokonaan menettänyt. Toinen, muutamaa vuotta nuorempi, Kristoffer nimeltään "Toffeksi" nimitetty, sitä vastoin on vielä pirteä ja puhelias. Hän onkin oikein "tietosanakirja", kun seudun entisyydestä tulee kysymys.Asiakirjoista saalis Lindistä olikin tavanomaisen niukka. Tämä oli syntynyt Uskelassa 9.5.1784 ja kuoli samassa seurakunnassa 9.12.1846. Sodan jälkeen hän meni naimisiin ja sai asunnokseen torpan Hossamaassa.
Torppa oli vanha sotamiehen asunto, jossa ennen Lindiä oli elellyt "Kyttä-Heikki" niminen sotamies Kustaa III:n ajoilta, joka Porrassalmen tappelussa oli saanut toisen silmänsä puhki ammutuksi.Elatuksekseen Lind teki muurarintöitä ja Terhi laskee hänen aikaansaannokseen vuonna 1831 rakennetun Uskelan uuden kirkon "harvinaisen korkeat ja komeat kiviportaat".
Värikkäin tarinanpätkä, johon otsikossa viittasin, lopuksi.
N. s. Kavilan nummella Uskelan ja Perniön pitäjien rajalla oleili niihin aikoihin pelätty rosvojoukko, joka oli koko seudun kauhuna. Joukon päällikkö oli kerran tullut Lindin asunnolle vaatien ruokaa. Vanha sotamies oli tarjonnut vorolle nauriita, mutta tämä ei niihin tyytynyt. Silloin tarttui Lind häntä niskaan ja sitoi rosvon sänkyyn kiinni. Sitten teki hän puunuijan, johon löi rautanauloja. Nuija kädessä lähti hän nuorasta taluttaen kulettamaan pahantekijää silloisen nimismiehen Sjöbergin luokse, joka asui Kankarella. Tiellä tuli heitä vastaan joukko rosvon tovereita aikoen vapauttaa päällikkönsä, mutta Lind karkoitti heidät piikkinuijallaan ja vei saaliinsa nimismiehelle, joka antoi hänelle palkinnon rohkeasta teostaan. Paluumatkalle olisi nimismies antanut pari renkiänsä Lindin turvaksi, mutta tämä hylkäsi tarjouksen ja meni yksinään kotiinsa.
torstai 12. marraskuuta 2015
Kun Rauma oli pakotie Suomesta
Yksi tekniikkani löytää Suomi-mainintoja digitoiduista kirjoista on haku paikkakuntien nimillä. Näistä Rauma tuotti todellisen yllätyksen, sillä tietoni 1900-luvun historiasta todellakin ovat puutteelliset. En ollut mieltänyt Raumaa matkustajasatamaksi enkä siis myöskään ensimmäisen maailmansodan alun pakolaisten lähtöpaikaksi.
Jared Scudder: Russia in the summer of 1914, with discussion of her pressing problems. 1920 s. 178-179
Jared Scudder: Russia in the summer of 1914, with discussion of her pressing problems. 1920 s. 178-179
Our route took us across southern Finland via Viborg and Riihimäki to Raumo. Just before coming to Viborg the train guards pulled down the window shades and warned us not to look out of the windows. Soldiers, they said, were stationed all along the railway tracks, and they were ordered to fire at the slightest movement that could be regarded as an attempt on the part of a passenger to view the fortifications of the town. Remembering how implicitly the Russian soldiers obey orders, we were mighty careful not to approach the windows.Stephen Graham: Russia and the world. A study of the war and a statement of the world-problems that now confront Russia and Great Britain. 1915 s. 287-290
At every station of any importance we were threatened with the possibility of having to leave the sleeper and move into a crowded day coach. But "the holy ruble", whose potency in Russia we had long since learned to appreciate, had a marvelous effect on the guards and officials, and our willingness to hand out the silver on demand enabled us to retain our places in comparative comfort.
At Riihimäki, which we reached about three o'clock next morning, there was a long stop of several hours. Here we were able to secure refreshments at the railroad restaurant. After leaving this station, our train moved very slowly and at times we despaired of ever getting to our destination.
At last toward evening we were approaching Raumo. The moment we arrived at the station we dashed out to obtain passage across the Gulf.
Into the fast Finnish thrain starting so late one night from Petrograd, and away towards the Gulf of Bothnia shore, the engine screaming like a sea-gull! The train runs all night long, and in the morning we emerge into a new country with a new landscape - Finland. A melancholy and yet beautiful country.
Snow-covered fields, cold wooden houses with pointed gables, red-painted chalets, an upland country on which Jack Frost has breathed. Vast shadowy lakes to which the lowering and tumultuous black sky leans down. There is a sadness beyond words, but it is a country to love tenderly. Far away lies the black other side of the lake looking like the end of the lake's life. We love things that are limited - all mortal things like flowers, humans, little lakes - much more than we love stars, gods, seas. We are tender to all that dies, that has en ending or a limit or another side. [...]Talvinen kuva Velikulta 1/1908.
We had to stay forty-two hours at Raumo on the coast - the port of embarkation for Sweden. We arrived at four in the afternoon, and instead of the train proceeding direct to the harbour it stopped at the town. We were informed that the three Swedish boats in the harbour were packed with Germans thrown out of Russia. We should have to go to an hotel. The hotels were all full; it was necessary to seek a hostess in a private house.
Next morning, while it was yet dark, we had to get up, hire sledges, and pelt through a blinding snowstorm to the pier, where a boat was supposed to be waiting for us. At the pier we found yesterday's streamer still loading and in no hurry to go out. A boat would come for us some time in the afternoon. Meanwhile our trunks were opened and all correspondence was seized and examined so as to prevent letters being taken abroad "behind the Censor's back." A boat came in and we were given cabins. Next day, about eleven o'clock in the morning, we steamed out of the harbour, led by a pilot.
What a boat that was! It was packed with German refugees from stem to stern. Germans on the decks, in all the passgaes, in the saloons and eating-rooms, crying, shouting, jesting. Directly we got out of Russian waters it was possible to buy lager beer and spirits, and the Germans appreciated the situation. As one old drunken fellow said:
"Im Petersburg nicht wodka, nicht bier, nicht schnapps, nicht wein, nicht nitchevo niet."
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
Palavitsan käyttö ja valmistus
Nimimerkin Kah (G. A. Heman) kirjan Kysymysmerkkejä: Kuinka Muikkulan Matin kirkolla kävi (1885) esisanoissa annetaan ymmärtää, että tarina oli hämäläisen isännän tosielämän muistiinpanoja. Hyvin mahdollisesti esisanat ovat kuitenkin yhtä fiktiota kuin varsinainenkin tarina. Todelta kuitenkin tuntui palavitsan käyttö, vaikka en moisesta ollut aiemmin kuullutkaan.
Ja Pohjalammin Esterihän se olikin, joka hengähdyksissään saapui luoksemme.Käyttö taitaa olla yhtä unohtunut taito kuin valmistuskin, joka tarinassa myös kuvattiin.
— Tulkaa Leena kulta pian meille, puhua läähätti hän, vasikan meni nauris kulkkuun, emmekä me osaa palavitsalla sitä pois ottaa.
— Niin onhan teillä palavitsa, sanoi äitini hymyillen.
— On, on, isä teki sen jo eilen varoiksi, riemuitsi Esteri, ja jatkoi surumielin: mutta ei äiti saa sillä palaa pois.
— Ei sitä pois otetakkaan, sanoi äitini, vaan se painetaan alas.
Ja äiti meni Esterin kanssa, minä otin veljeni selkääni, ja lähdin kotia.
Onnellisesti saatiin nauriin pala alaspainetuksi. Vasikka, joka jo oli ehtinyt henkitoreisinsa, rupesi iloisesti ammumaan ja kirmaamaan.
Matti ei sanaakaan enää vastannut. Hän meni ulos ja tultuaan oli hänellä kourassa norea koivunvitsa.
Älä hämmästy lukija, ei kertomus sulle vanhaa koti-kuria kuvaamaan rupea! Hän karsi ja kuori vitsansa, ja minäkin totta kyllä pelkäsin pahinta. Vitsan tyveen sitoi hän langalla tukevasti kiini rohtimia tallaksi, otti sitten Kreetan rukinsarvesta sian-sääriluurasvaa, jolla voiteli tallan; latvaan pani hän silmuksen, josta hän asetti tuon uudenaikaisen aseensa oviseinässä olevaan naulaan riippumaan.
Nyt syntyi aviopuolisoiden välille seuraava keskustelu:
— Mitäs sillä teet?
— Se on palavitsa.
— Mitäs sillä teet?
— Kun sinä jätit nauriit listimättä.
— Hää?
— Niin vasikka saa tietysti nauriin kulkkuunsa.
— Hm.
— Ja kun minä olen huomenna poissa, niin ei ole kuka palavitsan tekee sinulle.
— Soo, sanoi Kreeta; älyten asiaa kaiketi.
tiistai 10. marraskuuta 2015
Sukuoikeuden kuulutus 1796
Erik Johan Synnerberg oli vuonna 1796 aikeissa myydä Hattulan Lusin kylästä neljännesmanttaalin kokoisen Pietilän tilan (Tyrvännön seurakunnassa). Hän omisti siitä avioliittonsa kautta kolmanneksen, mutta kaksi kolmannesta kuului alaikäiselle pojalle Carl Gustaf Ridderborg vaimon Fredrica Pfeiffin edellisestä avioliitosta. Fredricalla ei ollut mitään tietoa tai käsitystä edesmenneen aviomiehensä kapteeni Lorents Ridderborgin sukulaisista, joilla voisi olla tilaan oikeuksia. Niinpä ilmoitus sanomalehdessä Inrikes tidningar 12.7.1796:
Sanomalehti-ilmoituksen piti vastata sanomalehti-ilmoituksella? Majuri Carl Fredric Ridderborgilla ei ollut mitään vastaan Pietilän myyntiä ja hän ilmoitti tämän sanomalehdessä Inrikes tidningar 25.11.1796.
Näkiköhän Carl Gustaf Ridderborg aikuiseksi kasvettuaan Pietilän osuudestaan saatuja rahoja? Ainakin jostain oli rahat yliopisto-opintoihinsa.
Sanomalehti-ilmoituksen piti vastata sanomalehti-ilmoituksella? Majuri Carl Fredric Ridderborgilla ei ollut mitään vastaan Pietilän myyntiä ja hän ilmoitti tämän sanomalehdessä Inrikes tidningar 25.11.1796.
Näkiköhän Carl Gustaf Ridderborg aikuiseksi kasvettuaan Pietilän osuudestaan saatuja rahoja? Ainakin jostain oli rahat yliopisto-opintoihinsa.
maanantai 9. marraskuuta 2015
Ensimmäinen patentin saanut nainen Suomessa
Tuula Vuolle-Selki, joka on kirjoittanut elämäkerran Vera Hjeltistä, päivitti viime viikolla blogissaan tietoja
Kyseessä ei siis ollut suomalainen nainen, vaan ruotsalainen. Kun Morgonbladet 3.5.1873 kertoi urkujen virityslaitteen saamasta 10 vuoden patentista kansalaisuus ei tule esille, mutta Maria Procope esitellään pianistina. Hänen sukupuolensa ei vaadi selittelyä, mutta patentti itsessään kylläkin. Ja kuten alussa nähtiin, se oli järjestysnumeroltaan 121.
Procope ilmiselvästi ymmärsi patenttien merkityksen. Verkossa on saksalaisessa arkistossa digitoitu Patent von Maria Procope in Stockholm auf einen Mechanismus zum Stimmen der Zungenpfeifen bei Orgeln und anderen ähnlichen Instrumenten, joka ei valitettavasti sisällä kuvia. Hänen nimensä mainitaan London Gazettessa eli patentti oli varmaan voimassa myös Britanniassa. Lisäksi Procopen nimi löytyy julkaisusta Women inventors to whom patents have been granted by the United States government, 1790 to July 1, 1888, jossa ei ole (tekstihaun perusteella) ketään muuta ruotsalaista eikä yhtään Venäjän alamaista tai tanskalaista.
Vuosia sitten Tukholman Tekniska museetissa oli näyttely naiskeksijöistä, mutta Maria olisi tuskin jäänyt siitä muistiini. Verkkohakujen perusteella hänestä ei ole paljoa kirjoitettu.
Tähän asti kirjallisuudessa esitetty väite Vera Hjeltistä ensimmäisenä patentin saaneena naisena Suomessa saa nyt uuden päivityksen. Kiitos Kristiina Grönlundin, eläkkeellä olevan Patentti- ja rekisterihallituksen kirjasto- ja neuvontapalveluiden johtajan, sekä Kansallisarkiston tämäkin asia selvisi, Vera Hjelt oli kuitenkin järjestyksessä toinen, mutta Maria Procope-niminen keksijä sai kaksi patenttia jo vuonna 1873: Urkujen virittämiseen tarkoitetun laitteen/Apparat att stämma orglar (patentti nro 121), ja myös kalastukseen tms. tarkoitetun verkon/Nät, avsedda för fiskeri eller annat ändamål (patentti nro 126).Kalastus ja urut ovat siinä määrin omituinen yhdistelmä, että Mariasta piti saada lisätietoa. Hedelmällisin lähde oli raportti Wienin maailmannäyttelystä Björneborgs Tidningissä 1.10.1873.
Kyseessä ei siis ollut suomalainen nainen, vaan ruotsalainen. Kun Morgonbladet 3.5.1873 kertoi urkujen virityslaitteen saamasta 10 vuoden patentista kansalaisuus ei tule esille, mutta Maria Procope esitellään pianistina. Hänen sukupuolensa ei vaadi selittelyä, mutta patentti itsessään kylläkin. Ja kuten alussa nähtiin, se oli järjestysnumeroltaan 121.
Procope ilmiselvästi ymmärsi patenttien merkityksen. Verkossa on saksalaisessa arkistossa digitoitu Patent von Maria Procope in Stockholm auf einen Mechanismus zum Stimmen der Zungenpfeifen bei Orgeln und anderen ähnlichen Instrumenten, joka ei valitettavasti sisällä kuvia. Hänen nimensä mainitaan London Gazettessa eli patentti oli varmaan voimassa myös Britanniassa. Lisäksi Procopen nimi löytyy julkaisusta Women inventors to whom patents have been granted by the United States government, 1790 to July 1, 1888, jossa ei ole (tekstihaun perusteella) ketään muuta ruotsalaista eikä yhtään Venäjän alamaista tai tanskalaista.
Vuosia sitten Tukholman Tekniska museetissa oli näyttely naiskeksijöistä, mutta Maria olisi tuskin jäänyt siitä muistiini. Verkkohakujen perusteella hänestä ei ole paljoa kirjoitettu.
Riihimäen museoissa
Yksityisautolla navigaattorin kanssa kulkien vieraasta kaupungista saa ihan omituisen kuvan. Aloitimme lasimuseosta, jonne saavuimme ajamalla teollisuusalueen läpi. Missään vaiheessa päivää emme nähneet Riihimäen asemaa, joka olisi toki ollut kaupungille keskeinen kohde.
Lasimuseo on i-so. Alakerrassa käydään läpi lasin historiaa ja teknikkaa hy-vin perusteellisesti. Tummalla värityksellä ilmeisesti tavoiteltiin lasihytin tunnelmaa? Mitään esitysteknologiaa ei ollut käytössä. Suomen lasitehtaiden kohdalla aidosti kaipasin mahdollisuutta muokata karttaa aikakausittain ja/tai etsiä lasitehtaan tietoja muutenkin kuin silmäilemällä koko taulukko läpi.
Mukava yllätys oli seinä, jossa kerrottiin 1980-luvun lopulla tehdyistä Someron Åvikin lasitehtaan kaivauksista ja samoin tutkitusta Sipoon Mariedalista. En ollut kuullutkaan näin varhaisesta historiallisen ajan arkeologiasta. Mysteeriksi jäi perustuiko seuraavan huoneen pienoismalli, joka hahmojen pukeutumisen perusteella ajottui 1700-luvulle, kaivaustietoihin. Siinä kun ei ollut muuta kyltitystä kuin "Älä koske!" kolmella kielellä.
Alakerrassa infoähky ja yläkerrassa esinepaljous. Eniten iloa siellä irtosi vanhoista pakkauksista ja 1900-luvun massatuotannosta, jonka edessä saattoi pelata muistipeliä. "Oliko Hannele-mummolla tuollainen?" Taidelasia ja -muotoilua esittelevät vaihtuvat näyttelyt eivät tehneet vaikutusta.
Samassa pihapiirissä oleva Suomen metsästysmuseo vaikutti ulkoapäin mittavalta, mutta sisällä oli sokkeloinen. Vaihtuva näyttely susista oli sama, jonka näimme Cedercreutzin museossa, joten ohitimme sen vauhdilla. Vuoden luontokuvat 2014 olivat hienoja, mutta oudon pienille pahvilapuille tulostettuja.
Perusnäyttelyssä oli rinnan elävän näköiseksi täytettyjä saaliseläimiä ja metsästyksen tarpeistoa. Ensimmäinen dioraama, jossa eläin esitettiin juuri tapettuna oli ainoa, jossa sain kiinni metsästyksen tunnelmasta. Sitä oli enemmän näyttelyn viimeisessä osassa Jahdin lumo, jonka suhdetta edelliseen en oikein hahmottanut. Enkä saanut sen virtuaalimetsästyspistettä toimimaan.
Suurimman vaikutuksen museossa teki Jaakko Ojanperän trofee- eli metsästysmuistokokoelma. Vielä 1900-luvun loppupuoliskolla mies oli nähnyt tarpeelliseksi a) kaataa suurriistaa ulkomailla ja b) täytättää näistä päitä seinälle ja elefantin jalat baarijakkaroiksi. Herätti tunteita ja ajatuksia - mikä on museolle plussaa.
Lopuksi kurkistimme Riihimäen kaupunginmuseoon. Ilmainen, mutta henkilökunnan edustaja tuli toivottamaan tervetulleeksi ja pyynnöstä selitti sopivan kulkujärjestyksen. Mutta ei tarjonnut vieressä olevalta pöydältä esineistä kertovaa kansiota, jonka huomasin vasta vierailun lopuksi. Olinkin ehtinyt ihmetellä esinetietojen vähäisyyttä.
Museon interiöörit kertoivat 1800-luvun säätyläiselämästä, rautatiestä ja 1900-luvun modernismista. Erillinen huone oli varattu Antrealle, josta arvatenkin siirretty asukkaita Riihimäelle.
Lasimuseo on i-so. Alakerrassa käydään läpi lasin historiaa ja teknikkaa hy-vin perusteellisesti. Tummalla värityksellä ilmeisesti tavoiteltiin lasihytin tunnelmaa? Mitään esitysteknologiaa ei ollut käytössä. Suomen lasitehtaiden kohdalla aidosti kaipasin mahdollisuutta muokata karttaa aikakausittain ja/tai etsiä lasitehtaan tietoja muutenkin kuin silmäilemällä koko taulukko läpi.
Mukava yllätys oli seinä, jossa kerrottiin 1980-luvun lopulla tehdyistä Someron Åvikin lasitehtaan kaivauksista ja samoin tutkitusta Sipoon Mariedalista. En ollut kuullutkaan näin varhaisesta historiallisen ajan arkeologiasta. Mysteeriksi jäi perustuiko seuraavan huoneen pienoismalli, joka hahmojen pukeutumisen perusteella ajottui 1700-luvulle, kaivaustietoihin. Siinä kun ei ollut muuta kyltitystä kuin "Älä koske!" kolmella kielellä.
Alakerrassa infoähky ja yläkerrassa esinepaljous. Eniten iloa siellä irtosi vanhoista pakkauksista ja 1900-luvun massatuotannosta, jonka edessä saattoi pelata muistipeliä. "Oliko Hannele-mummolla tuollainen?" Taidelasia ja -muotoilua esittelevät vaihtuvat näyttelyt eivät tehneet vaikutusta.
Samassa pihapiirissä oleva Suomen metsästysmuseo vaikutti ulkoapäin mittavalta, mutta sisällä oli sokkeloinen. Vaihtuva näyttely susista oli sama, jonka näimme Cedercreutzin museossa, joten ohitimme sen vauhdilla. Vuoden luontokuvat 2014 olivat hienoja, mutta oudon pienille pahvilapuille tulostettuja.
Perusnäyttelyssä oli rinnan elävän näköiseksi täytettyjä saaliseläimiä ja metsästyksen tarpeistoa. Ensimmäinen dioraama, jossa eläin esitettiin juuri tapettuna oli ainoa, jossa sain kiinni metsästyksen tunnelmasta. Sitä oli enemmän näyttelyn viimeisessä osassa Jahdin lumo, jonka suhdetta edelliseen en oikein hahmottanut. Enkä saanut sen virtuaalimetsästyspistettä toimimaan.
Suurimman vaikutuksen museossa teki Jaakko Ojanperän trofee- eli metsästysmuistokokoelma. Vielä 1900-luvun loppupuoliskolla mies oli nähnyt tarpeelliseksi a) kaataa suurriistaa ulkomailla ja b) täytättää näistä päitä seinälle ja elefantin jalat baarijakkaroiksi. Herätti tunteita ja ajatuksia - mikä on museolle plussaa.
Lopuksi kurkistimme Riihimäen kaupunginmuseoon. Ilmainen, mutta henkilökunnan edustaja tuli toivottamaan tervetulleeksi ja pyynnöstä selitti sopivan kulkujärjestyksen. Mutta ei tarjonnut vieressä olevalta pöydältä esineistä kertovaa kansiota, jonka huomasin vasta vierailun lopuksi. Olinkin ehtinyt ihmetellä esinetietojen vähäisyyttä.
Museon interiöörit kertoivat 1800-luvun säätyläiselämästä, rautatiestä ja 1900-luvun modernismista. Erillinen huone oli varattu Antrealle, josta arvatenkin siirretty asukkaita Riihimäelle.
sunnuntai 8. marraskuuta 2015
Sota-Lauluja eli Lukemisia kansalle - osa 42
Koska kutsuu RuhtinaammeNäin alkaa 42. osa sarjassa Lukemisia kansalle eli Sota-lauluja (1855). Ainakin viimeisen lauluista on laatinut "Isak Lindberg, Kemiön kaivannon vartia". Ja ensimmäinen oli julkaistu arkkiveisuna jo edellisenä vuonna nimikkeenä "Sota-laulu :, omistettu Suomen maantiloille jaetuille sota-sankareille, isänmaan ystäwältä. Ensimmäisen kerran laulettuna Rauman kaupungissa heinäkuun 24 p. 1854". Tämä on digitoitu Kuopion lyseon kokoelmista. Ajankohdan perusteella inspiraatio on todennäköisesti saatu Krimin sodasta.
Suomen poikaa sotimaan,
Rupee silloin rintojamme
Rohkeuskin liikuttaan,
Sydän syttyy riemustansa,
Käsi käypi aseissansa....
Suomen poika miekallansa
Tappelee kuin puoletoin,
Tuima on hän kedollansa
Luonnoltansa pelvotoin;
Aura, lapio jäädä saapi
Tappeluun hän kiiruhtaapi....
Suomettaressa 23.12.1859 julkaistussa kirjoituksessa "Suomalaisesta lehtikirjallisuudesta" mainitaan tämä 42. osa ja tarjotaan katsaus muuhun ajan painotuotteisiin
Viime aikoina on kuitenki Turusta, mistä nämä arkkiviisut ehkä enimmäksi osaksi ovat levinneet, annettu muita parempia lehtikirjoja, joista h:ra I. W. Lilljan "Lukemisia kansalle" ovat erikseen Mainittavat. Tosin on niidenki joukossa muutamia lauluja, joita olisi paremmin sopinut painamatta antaa "murhettivaisille, väsytetyille vaimohengille" laulettaviksi, niinkuin esm. n:rot 42 ja 56 , mutta yleisesti ovat ne kutakuinki hyviä. Virsistä on erikseen merkittävä ja liitettävä n:ro 90 "Uusia suomalaisia virsiä, suomentanut — t-t— t". Toivottava olisi että muutki kirjapainot ja kustantajat siinä seuraisivat h:ra Lilljan esimerkkiä, ettei enään ilmaantuisi senkaltaisia kuin "Sibillan ennustuskirja","sana aikanansa", "Hobergin äijä", "veisu Riddar Sanet Yrjänästä", "juttu kahdesta huovi-junkkareista" j. m. s. ohdakkeita, joita sanomalehtien tulisi ajoissa kitkeä ja nyhtää pois, vaikka se tosin on hyvin vaikeaa nyt enään saada kaikki semmoset nyhtämällä hävitetyiksi, sillä niiden juuret ovat jo syvässä. Painolupaa antaessa saattaisi asianomaisetki estää kaikkein senkaltaisten kirjain painamista, jotka loukkaavat kirjallisuuden arvoa, sillä niiden ilmaantuminen on rikos kauneuden lakia ja kirjallisuuden kunniaa vastaan.Lopussa mainituista nimistä ainakin Carolina Orrdén tulee vastaan kun Lukemisia kansalle -läpikäynti etenee.
Sellaisten joukkoon ovat myös luettavat ne innolliset laulut, jotka vuosina 1854 - 1856 ilmaantuivat ja joita saattaa nimittää "sota-kirjallisuudeksi". Siihen aikaan ei suinkaan Suomen Runotar levännyt. Sodan pauhina herätti hänen levostaan niinkuin hän entisinäki sota-aikoina on ollut valveilla, ilo-lauluilla ylistäen sotasankarien urhoollisuutta. Mutta Runottaren ääni ei milloinkaan ole kaikunut niin usein ja väsymättömästi kuin viime sodan aikana. Pari kymmentä eri laulua, toinen toista — huonompi, todistavat hänen väsymätöntä ja innollista isänmaanrakkauttansa. Suomen runokirjallisuus on siitä ajasta säilyttävä seuraavaiset nimet: Johan Rännäri, Johan Leman, I. Fr. Gutzén, Niemelä, Isak Lindberg, P. Mansikka. D. Savolainen, Carolina Orrdén, Lintulan Karolina, Eva Takala, Kalkkimaan poika, Malbergin pojat y. m.
Sotilaaksi pukeutunut poika hieman myöhemmältä ajalta. Gösta Olof Bengs, 1910-luku. Ebeneser-säätiön kokoelmat, Flickr CC BY 2.0.