Palavitsan käyttö ja valmistus

Nimimerkin Kah (G. A. Heman) kirjan Kysymysmerkkejä: Kuinka Muikkulan Matin kirkolla kävi (1885) esisanoissa annetaan ymmärtää, että tarina oli hämäläisen isännän tosielämän muistiinpanoja. Hyvin mahdollisesti esisanat ovat kuitenkin yhtä fiktiota kuin varsinainenkin tarina. Todelta kuitenkin tuntui palavitsan käyttö, vaikka en moisesta ollut aiemmin kuullutkaan.

Ja Pohjalammin Esterihän se olikin, joka hengähdyksissään saapui luoksemme.
— Tulkaa Leena kulta pian meille, puhua läähätti hän, vasikan meni nauris kulkkuun, emmekä me osaa palavitsalla sitä pois ottaa.
— Niin onhan teillä palavitsa, sanoi äitini hymyillen.
— On, on, isä teki sen jo eilen varoiksi, riemuitsi Esteri, ja jatkoi surumielin: mutta ei äiti saa sillä palaa pois.
— Ei sitä pois otetakkaan, sanoi äitini, vaan se painetaan alas.
Ja äiti meni Esterin kanssa, minä otin veljeni selkääni, ja lähdin kotia.
Onnellisesti saatiin nauriin pala alaspainetuksi. Vasikka, joka jo oli ehtinyt henkitoreisinsa, rupesi iloisesti ammumaan ja kirmaamaan.

Käyttö taitaa olla yhtä unohtunut taito kuin valmistuskin, joka tarinassa myös kuvattiin.

Matti ei sanaakaan enää vastannut. Hän meni ulos ja tultuaan oli hänellä kourassa norea koivunvitsa.
Älä hämmästy lukija, ei kertomus sulle vanhaa koti-kuria kuvaamaan rupea! Hän karsi ja kuori vitsansa, ja minäkin totta kyllä pelkäsin pahinta. Vitsan tyveen sitoi hän langalla tukevasti kiini rohtimia tallaksi, otti sitten Kreetan rukinsarvesta sian-sääriluurasvaa, jolla voiteli tallan; latvaan pani hän silmuksen, josta hän asetti tuon uudenaikaisen aseensa oviseinässä olevaan naulaan riippumaan.
Nyt syntyi aviopuolisoiden välille seuraava keskustelu:
— Mitäs sillä teet?
— Se on palavitsa.
— Mitäs sillä teet?
— Kun sinä jätit nauriit listimättä.
— Hää?
— Niin vasikka saa tietysti nauriin kulkkuunsa.
— Hm.
— Ja kun minä olen huomenna poissa, niin ei ole kuka palavitsan tekee sinulle.
— Soo, sanoi Kreeta; älyten asiaa kaiketi.