Moninaiset ovat tiet siirtolaistutkimuksen pariin. Ilona Pajari kirjoitti blogissaan kiinnostuneensa tyttönimensä mukaan nimetystä tiestä Minnesotassa. Huvikseni hapuilin tiestä lisätietoa, mutta päädyinkin ihmettelemään Kemppainen-nimen monipuolisia esiintymiä Hathi Trustin digitaalisessa kirjastossa. Moninaisia ovat siirtolaistutkimuksen lähteetkin.
Michigan state gazetteer and business directory vuodelta 1897 listaa suutarin nimeltä Kemppainen Calumetista.
Walter Kemppainen valmistui 1907 Valparaison yliopistosta. (Annual catalog. 1908/09)
Kaivostyöonnettomuudessa 1910 kuoli suomalainen Nanti Mustonen ja todistajana haastateltiin Jacob Kemppaista. (Mine Inspector's report for Houghton County, Michigan. ... 1910)
Michiganin korkeimpaan oikeuteen tuotiin vuonna 1910 tapaus People v. Kemppainen, jossa oli kysymys isyydestä, jonka käsittely mutkistui Peter Kemppaisen kuoltua kesken oikeudenkäyntien. (The Northwestern reporter. v.128 (1911)) Seuraavana vuonna korkeimmassa oikeudessa käsiteltiin juttu kaivosyhtiötä vastaan. Tässä mainitaan työnjohtajana Paul Kemppainen. (The Northwestern reporter. v.130 (1911))
Raittiuskansan Kalenteri 1912 luetteli lyhyin elämäkerroin edellisen vuoden aikana kuolleita siirtolaisia. Näiden joukossa Kurimossa 23.1.1878 syntynyt Anna Huttunen (o.s. Kemppainen). Seuraavan vuoden kalenterin kuvassa (alla) on edessä keskellä M. Kemppainen. Vuoden 1914 kalenterissa mainitaan Matti Kemppainen. Matti ja Henry Kemppainen ovat listattuina vuoden 1919 kalenterissa.
Tammikuussa 1914 käsiteltiin alemmassa oikeudessa metelöinnistä syytetyn Henry Kemppaisen tapausta. Samalla sivulla on paljon suomalaisia nimiä. (Conditions in the copper mines of Michigan : hearings ... v. 4-7)
Ensimmäiseen maailmansotaan osallistuneiden muistojulkaisussa Eion (p.o. Eino?) Kemppainen on valitetavasti mukana listauksessa, josta puuttuu kuvat ja lisätiedot. (An honor roll, containing a pictorial record of the gallant and courageous men from Ontonagon county, Mich., U.S.A., who served in the Great war. 1917--1918--1919.)
Vuoden 1921 Kirkollisessa kalenterissa on ryhmäkuva, jossa on mukana J. Kemppainen.
Sylvia Kemppainen (ja Bertha Anttila, Priscilla Honka sekä Pearl Kuurila) aloittivat vuonna 1930 Michiganin yliopiston sairaanhoitajakoulussa. (Scalpel; University of Michigan training school for nurses.)
Toisessa maailmansodassa katosi vihollisen hyökkäyksen yhteydessä kauppalaivastossa palvellut John Toivo Kemppainen. (Summary of merchant marine personnel casualties, World War II.)
lauantai 19. syyskuuta 2015
perjantai 18. syyskuuta 2015
Eilen Kruununhaassa ja Sörnäisissä
Eilisen ensimmäinen ohjelmanumero oli SKS:n Muistin talossa -tilaisuus, jolla juhlistettiin SKS:n historiatrilogian viimeisen osan ilmestymistä. Kaksi osaa kirjoittanut Kai Häggman aloitti toteamalla, että jos nyt pelätäänkin yhden puolueen määrittelevän Suomen kansan, on sivistyseliitti "määritellyt, pelännyt ja ihannoinut kansaa" vuosia ilman kritiikkiä. Eliitin aseman muutokselle hän otti esiin saman 1960- ja 70-lukujen vaihteen kuin Juhani Salokangas samassa salissa viime viikolla. Hymy tosiaan tutkimatta?
Anu Koivunen käsitteli omassa puheenvuorossaan Yleisradiota "Wannabe-SKS:nä". Ilmaisu toi heti mieleen Arkistot nousuun -seminaarin, jossa Ylen edustaja mainitsi tulevan Yle Folk -tsydeemin, jossa he kuratoivat kansan tuotoksia näkyville. Pidempi perinne Ylellä on oman arkistoaineistonsa kierrätyksestä, josta Koivusella oli herkullinen kritisoiva sitaatti jo 60-luvulta.
Koivusen pääkohde oli Peter von Bagh, jonka tuotannossa oli korviinpistävää henkilödokumenttien kohteiden miesvaltaisuus. Lisäksi Koivunen mainitsi von Baghin käyttäneen myös enimmäkseen miehiä asiantuntijoina haastatteluissa. Yleisökeskustelussa huomautettiin, että SKS:n tutkimus- ja kustannustoimintaa on ohjannut rahoitus, jota on ollut helpompaa saada miesvaltaisten ryhmien tarkasteluun. Tälläinen sukupuolitarkastelu on mielekästä, sillä kuten kolmantena puhunut Seppo Knuuttila korosti, on kuva Suomen kansasta aina rakennettua.
Näiden johdosta uusintana Roman Schatzin Maamme-kirjasta kesällä tekemäni tilasto. Lakkasin tämän jälkeen kuuntelemasta, mutta satunnaisten vilkaisujen perusteella linja jatkuu.
Sitten jotain ihan muuta, pitkästä aikaa Työvänliikkeen kirjastoon, jossa Kirsi-Maria Hytönen ja Tuomas Laine-Frigren olivat esittelemässä toimittamaansa artikkelikokoelmaa Työläisperhe arjessa ja kriiseissä yhdessä kahden artikkelikirjoittajan kanssa. Joskus pitää kirja hakea käsiini, sillä Piritta Frigrenin artikkeli merimiesten vaimoista 1850-luvun Porissa on aika lähellä sukuhistoriaani. Artikkeli lottien suhteesta rintaman työvelvollisiin kuullosti myös mielenkiintoiselta, varsinkin kun naisten työvelvollisuuden ymmärtäminen on hieman vaiheessa.
Paikalla ollut artikkelinkirjoittaja Sinikka Selin tutkii väitöskirjaansa varten Helsingissä 1950- ja 60-luvuilla koululaisille annetun ammattinvalintaohjauksen aineistoja. Kustakin koululaisesta on hänen itsensä antamia tietoja, testaustuloksia ja ohjaajan muistiinpanoja. Aineistoa on "hyllymetreittäin". Kuullosti tietenkin henkilöhistorian harrastajasta kovin kiinnostavalta, mutta voin arvata, että tutkimuslupaa olisi vaikea saada. Lisäksi ohjauksen siirryttyä kunnilta valtiolle on arkistoihin jätetty vain otoksia.
Toinen kirjoittaja paikalla oli Mikko Kemppainen, joka tutkii kolmen naiskirjailijan vuosien 1900-1918 kirjoituksista syntyvää kuvaa sosialismista. Yksi nimistä kuullosti tutulta ja minulla olikin idealistalla linkki Kemppaisen graduun niin vaiheessa olevassa ryppäässä, että paras kopioida se tällaisenään ja odotella Kemppaisen väitöskirjaa.
Hilda Tihlä: Muistelma 31.01.1903 Uusi Kuvalehti no 2
http://digi.lib.helsinki.fi/aikakausi/binding/879688#?page=8
Herrojen penkki
http://digi.lib.helsinki.fi/aikakausi/binding/879688#?page=9
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hilda_Tihl%C3%A4
Pesurannassa 01.01.1903 Uusi Kuvalehti no 7-8
http://digi.lib.helsinki.fi/aikakausi/binding/879695#?page=17
Vihdin punakaartin naispäällikkö Hilda Tihlä
http://www.locallit.net/lehdet1/karhu1969.html
http://www.museo24.fi/?action[]=INavigation::viewArticle%286428%29
Mikko Kemppainen: Elämän satuja. Maailmankuvan rakentuminen Hilda Tihlän tuotannossa 1907-1916
http://oulu.ouka.fi/kirjasto/sara/tyovaenliikkeen.htm
http://project.karelia.ru/sui/people/tihla_f.html
torstai 17. syyskuuta 2015
Taidesyksystä 1910
*** sisältää alastonkuvia ***
Tuulispää ehti syksyllä 1910 käsitellä kuvataidetta useamman kerran. Numerossa 36/1910 esiteltiin "Rissasen uusi suuri Herra Lallukan tilaama kankaalle maalattu fresko", jota oli Tuulispään piirroksessa paranneltu järjestämällä uudestaan henkilöt, "jotka alkuperäisessä taulussa eivät ole oikein sommitellut".
Seuraavassa numerossa (eli 37/1910) raportoitiin Alexander von Heirothin taidenäyttelystä Ateneumissa neljällä jäljennöksellä: n:o 5 on Runoilija Däubler'in muotokuva, 27 "Conte de Mille et Une Nuit", 25 "Adam ja Eva", 34 "on erittäin onnistunut pieni pala. Emme tiedä mitä kuva esittää, mutta varmasti on taiteilija sillä tarkoittanut jotain suurta.". Kyseisestä venäläisestä taiteilijasta en löydä lisätietoa verkosta.
Varmaankin samaan aikaan oli käynnissä näyttely, jota käsiteltiin Tuulispäässä 39/1910.
"Halonen on vanhimpia tässä näyttelyssä. Hän yhä vielä maalaa alastomia nuorukaisia ja tyttöjä. Otaksumme, etta pian hanen koko sukunsa on ollut hänellä mallina. Yksi hänen tauluistaan on erittäin viehättävä. Esittää alastonta olentoa josta ei tiedä onko se poika tai tyttö. Puolet poikaa, puolet tyttöä."
"Kosti Meriläinen on maalannut alastoman nälkätaiteilijan joka elää vain maalauksesta ja tupakasta."
Tuulispää ehti syksyllä 1910 käsitellä kuvataidetta useamman kerran. Numerossa 36/1910 esiteltiin "Rissasen uusi suuri Herra Lallukan tilaama kankaalle maalattu fresko", jota oli Tuulispään piirroksessa paranneltu järjestämällä uudestaan henkilöt, "jotka alkuperäisessä taulussa eivät ole oikein sommitellut".
Seuraavassa numerossa (eli 37/1910) raportoitiin Alexander von Heirothin taidenäyttelystä Ateneumissa neljällä jäljennöksellä: n:o 5 on Runoilija Däubler'in muotokuva, 27 "Conte de Mille et Une Nuit", 25 "Adam ja Eva", 34 "on erittäin onnistunut pieni pala. Emme tiedä mitä kuva esittää, mutta varmasti on taiteilija sillä tarkoittanut jotain suurta.". Kyseisestä venäläisestä taiteilijasta en löydä lisätietoa verkosta.
Varmaankin samaan aikaan oli käynnissä näyttely, jota käsiteltiin Tuulispäässä 39/1910.
Kun tulee Ingrid Ruinin taidenäyttelyyn luulee tulevansa saunaan vaikka tietää olevansa Ritarihuoneen suuressa salissa. Alastomia naisia, lihavia kuin svöttöporsaat riippuu kaikkialla. Kuvissamme näkyy pari esimerkkiä. [...] Kaikki taulut, jotka eivät esitä alastonta naista, esittävät taiteilijatarta itseään. Hänet näkee niissä joka puolelta, edestä ja takaa, mutta ei vaan alasti, Kuinkahan paljon näyttelyssä kävisikään kansaa, jos sellainen taulu olisi ollut nähtävänä.Edelleen samana vuonna oli Ateneumin "suuressa salissa" syysnäyttely, joka reposteltiin Tuulispäässä 44/1910. Vertailukohtana 1890-luvun taide todettiin, että "Missä ennen yksi taulu täytti kokonaisen seinän, siellä riippuu nyt tusina pientä väriläiskää."
"Halonen on vanhimpia tässä näyttelyssä. Hän yhä vielä maalaa alastomia nuorukaisia ja tyttöjä. Otaksumme, etta pian hanen koko sukunsa on ollut hänellä mallina. Yksi hänen tauluistaan on erittäin viehättävä. Esittää alastonta olentoa josta ei tiedä onko se poika tai tyttö. Puolet poikaa, puolet tyttöä."
"Kosti Meriläinen on maalannut alastoman nälkätaiteilijan joka elää vain maalauksesta ja tupakasta."
keskiviikko 16. syyskuuta 2015
Syyskuun alkupuoli
31.8.
- Kritisoin FB:ssä videopätkää ja huomasin sitten, että esiintyjällä on kanssani 12 yhteistä FB-kaveria. #delete #itsesensuuri
3.9.
- Jotain uutta elämään, odottelen näyttelyavajaisia @valokuva_museo. [Kokemuksesta blogikirjoituksessa.]
- Filosofian historian podcastissa Juhana Toivanen (suom?) ja keskiajan ajatukset eläimistä
- Matkalla väitöstilaisuuteen koukkaan Kaisan poistopisteeseen, jossa m.m. kahden tutun nimen väitöskirjat otettavissa.
- Väitös päärakennuksen vanhan puolen auditoriossa aurinkoisena päivänä. Tästä tulee lämmin tilaisuus. Klinge muuten etupenkissä.
- Petri Karonen opponoi Sofia Gustafssonin väitöstä pidemmällä kaavalla. Päästään jopa tuloksiin asti.
- Karosen loppulausunnossa ei mitään kriittistä. Prof. Mika Lavento esitti kysymyksen ja jatkaa vielä Gustafssonin vastauksen jälkeen.
- Mies, kiltti ja kilpi. #Helsinki lauantaiaamuna syyskuussa 2015
- Uusi seura kuokittavaksi - VSKS. Olen liian arkisissa vaatteissa, auts.
- VSKS-ensivaikutelma varsin iäkäs ja miesvoittoinen. Paikalla järeä kamera eli esitykset kai videoidaan. Hienoa.
- VSKS selvästi (ja odotettavasti) suomalais-ugrilainen. Tyhjiä penkkejä ihmisten välissä ja enemmän porukkaa takana kuin edessä.
- VSKS taukotarjoiluna lämmintä fetapiirakkaa. Kasvissyöjä kiittää. [Muusta annista todella lyhyesti blogikirjoituksessa.]
- Saara haastaa pelastamaan suomalaista kulttuuria
- Löytynyt: Museoholistin loki
- Arkiston käyttö Kiinassa on tehty ulkomaalaiselle vaikeaksi
- Työnantaja vapautti työvelvoitteesta, joten seuraavaksi Kielletyt kirjat @SKS_finlit . Huomenna OpenHouseHelsinki ja Finna-taidetta. [Suunnitelmat ovat suunnitelmia. OHH:n tyrmäsi jonot ja Finna-tapahtuman sisäänpäsymaksu.]
- Seminaari käsittelee kirjoja ja eka yleisökysymys kritisoi kirjeiden sensuurin ohittamista. #yleisökysymykset [Muusta annista todella lyhyesti blogikirjoituksessa.]
- Sunnuntain Helsingin (1918) sotasurmaseminaariin on ilmoittautunut 222 henkeä. Eräät aiheet kiinnostavampia kuin toiset. #helsinki
- One done, 19 to go. #Helsinki #kaupunkisuunnistus [Kesken jäi, mutta osallistumisaikaa jäljellä sunnuntaihin.]
13.9.
- Aurinko paistaa niin nätisti, että sotasurmaseminaari jää väliin ja kattoterassi kutsuu kera Lindströmin kirjan Biskopen och korståget 1206.
- If one day we all wound up walking around physically attached... (Michael Lewis: The Future Just Happened. 2001)
- Michael Lewis: The Future Just Happened. 2001
- Ei, hyllyssäni olevat Michael Lewisin kirjat eivät kuulu karsittaviin. Ja pitäisi lukea ne loputkin.
- MOOC Identifying the Dead: Forensic Science and Human Identification on vähän muuta kuin videoituja luennonpätkiä.
- Sitten sateen läpi Arbikselle, jossa @tmievaahl puhuu viikingeistä ja myyteistä. #helsinki
- Kun esitelmöitsijä näkee sinut aulassa ja tervehdyksen sijaan sanoo spontaanisti "oh, shit". #setunne
- Eilen Keskisarja kuolemantuomiosta ja tänään...
Arkistot uuteen nousuun?
Eilen kävin piiitkästä aikaa (naisten vessat uusittu!) Kansallisarkistossa. Ennen Arkistot uuteen nousuun -seminaarin alkua ehdin selata kirjastossa Genos 2/2015:n. Siinä István Kecskeméti kertoi alkuvuodesta tehdystä sopimuksesta käyttää MAP-kirkon FamilySearch-indeksointityökalua 1800-luvun henkikirjoihin. Ehdin jo innostua... 1800-luvullahan porukka alkaa muuttamaan ja indeksoinnilla voisi saada kiinni maailmalle lähteneitä...
Mutta, ei. "Kun hakemistot valmistuvat, on niiden avulla mahdollista tehdä jopa tilakohtaisia hakuja." Ehkä MAP-porukoissa on opittu jotain hankkeesta indeksoida Norjan väestönlaskenta vuodelta 1875? Siitä on nimittäin valmiina vasta 30%. Mutta siinäkin joukossa Suomessa syntynyt.
Tai ehkä Arkistolaitos on kuunnellut indeksoinnin suunnittelussa tutkijoita, kuten Taina Saarenpää seminaaripuheenvuorossaan toivoi. Ilahduttavasti metadatasta puhunut Saarenpää toi esille sosiaalisen metatiedon positiivisessa hengessä ja visioi sen jopa paljastavan missä lähdettä käytetty, kenen toimesta ja missä vastaavaa muuta aineistoa. Vähän niinkuin Ancestry.com:ssa, johon muistaakseni oman visioni nojasin Outi Hupaniitun vuonna 2011 julkaistussa raportissa, johon Saarenpääkin viittasi.
Seminaarissa ei siis ollut hirvittävästi uutta ja tallenteet tulevat aikanaan verkkoon. Mahdollisesti varustettuna pysyvällä tunnuksella, joista Esa-Pekka Keskitalo meille kertoi. Yleisradion edustajilla pysyviä tunnuksia ei taida olla. He keskittyvät suurta yleisöä kiinnostavaan kuvamateriaaliin ja paikallishistorioitsijoille merkitykselliset haastattelut 1900-luvun alkupuoliskolta taitavat jäädä ammattilaisten käyttöön vielä hyvin pitkäksi ajaksi. Metadatat näistä puuttuvat, kuten olen epäillytkin. Miettivät kuitenkin puheentunnistusta eikä joukkoistamista tilanteen korjaamiseksi.
Viimeiseksi puhunut Maria Vainio-Kurtakko esitteli vuosi sitten julkaistua Edelfelt-kirjejulkaisua, johon on tulossa uutta aineistoa piakkoin. Muutamassa vuodessa pitäisi olla valmiina koko 30 vuoden ajanjakso Edelfeltin kirjeitä äidilleen. Ilahduttavasti julkaisun oli (verkkohaulla?) löytänyt Pasteur-tutkija, jolle Edelfeltin huomioista oli todellista hyötyä. (Kirjejulkaisu sopii myös apurahataiteilijoiden hutkintaan.)
Pysyvät tunnukset ovat käytössä ja alkuperäiset kirjeet eivät enää tutkijoiden käytettävissä. Vainio-Kurtakko korosti esimerkkikirjeen kohdalla käsialan ja kynän luomaa kosketusta kirjoitustilanteeseen, mutta julkaisuun ei ole tallennettu tai ainakaan laitettu esille kirjeiden fyysistä kokoa, joka sekin voisi olla konkretisoiva metatieto.
Kahvitauolla onnittelin ja haastattelin Olli Almia. Elkan elokuun uutiskirjeessä nimittäin hehkutettiin, että
Mutta, ei. "Kun hakemistot valmistuvat, on niiden avulla mahdollista tehdä jopa tilakohtaisia hakuja." Ehkä MAP-porukoissa on opittu jotain hankkeesta indeksoida Norjan väestönlaskenta vuodelta 1875? Siitä on nimittäin valmiina vasta 30%. Mutta siinäkin joukossa Suomessa syntynyt.
Tai ehkä Arkistolaitos on kuunnellut indeksoinnin suunnittelussa tutkijoita, kuten Taina Saarenpää seminaaripuheenvuorossaan toivoi. Ilahduttavasti metadatasta puhunut Saarenpää toi esille sosiaalisen metatiedon positiivisessa hengessä ja visioi sen jopa paljastavan missä lähdettä käytetty, kenen toimesta ja missä vastaavaa muuta aineistoa. Vähän niinkuin Ancestry.com:ssa, johon muistaakseni oman visioni nojasin Outi Hupaniitun vuonna 2011 julkaistussa raportissa, johon Saarenpääkin viittasi.
Seminaarissa ei siis ollut hirvittävästi uutta ja tallenteet tulevat aikanaan verkkoon. Mahdollisesti varustettuna pysyvällä tunnuksella, joista Esa-Pekka Keskitalo meille kertoi. Yleisradion edustajilla pysyviä tunnuksia ei taida olla. He keskittyvät suurta yleisöä kiinnostavaan kuvamateriaaliin ja paikallishistorioitsijoille merkitykselliset haastattelut 1900-luvun alkupuoliskolta taitavat jäädä ammattilaisten käyttöön vielä hyvin pitkäksi ajaksi. Metadatat näistä puuttuvat, kuten olen epäillytkin. Miettivät kuitenkin puheentunnistusta eikä joukkoistamista tilanteen korjaamiseksi.
Viimeiseksi puhunut Maria Vainio-Kurtakko esitteli vuosi sitten julkaistua Edelfelt-kirjejulkaisua, johon on tulossa uutta aineistoa piakkoin. Muutamassa vuodessa pitäisi olla valmiina koko 30 vuoden ajanjakso Edelfeltin kirjeitä äidilleen. Ilahduttavasti julkaisun oli (verkkohaulla?) löytänyt Pasteur-tutkija, jolle Edelfeltin huomioista oli todellista hyötyä. (Kirjejulkaisu sopii myös apurahataiteilijoiden hutkintaan.)
Pysyvät tunnukset ovat käytössä ja alkuperäiset kirjeet eivät enää tutkijoiden käytettävissä. Vainio-Kurtakko korosti esimerkkikirjeen kohdalla käsialan ja kynän luomaa kosketusta kirjoitustilanteeseen, mutta julkaisuun ei ole tallennettu tai ainakaan laitettu esille kirjeiden fyysistä kokoa, joka sekin voisi olla konkretisoiva metatieto.
Kahvitauolla onnittelin ja haastattelin Olli Almia. Elkan elokuun uutiskirjeessä nimittäin hehkutettiin, että
Historiaa esille, ennätyksiä rikki Arkiston perimmäinen tarkoitus ei ole asiakirjojen pimittäminen ja hautominen, sillä eihän säilyttämisessä ilman käyttöä olisikaan mitään järkeä. Elkan asiakirjoista valtaosa on täysin julkisia, ja me pyrimme aktiivisesti edistämään niiden käyttöä, tapahtuipa se sitten tutkijasalissa, arkistotietokannassa tai vaikkapa sosiaalisessa mediassa.
Tällä viikolla eräs Sunila Oy:n henkilökuntalehden artikkeli vuodelta 1948 julkaistiin Elkan Facebook-sivulla, ja sen on tähän mennessä nähnyt yli 400 000 ihmistä. Ei varmaan Sunilan Uutiset -lehdellä ole koskaan aiemmin ollut näin laajaa lukijakuntaa!Nyt luku oli jo suurempi ja Alm oli saanut tietää tekstin tulleen hyödynnetyksi useissa kesän häissä. Utelin onko arkistoaineistojen esittely sosiaalisessa mediassa tuonut lisää kävijöitä ja kyselyitä. Alm vastasi, että vaikutusta on vaikea erotella, mutta että heillä nämä määrät ovat kasvussa toisin kuin monella muulla arkistolla.
tiistai 15. syyskuuta 2015
Käsilaukun muistiinpanoista
Lauantaina 5.9. pidettiin Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran seminaari fennomaaneista hankkeineen. Ei minulle läheinen aihe, mutta lähdin kuuntelemaan. Hannu Takalan esityksessä hätkähdytti Viipurin museon palo talvisodassa. (Raunio taustalla SA-kuvassa 41101, kuvaaja Otso Pietinen) Vain pieni osa kokoelmista oli ehditty evakuoida. Lisäksi oli mielenkiintoista, että museota perustettaessa 1880- ja 1890- lukujen vaihteessa oli riidelty nimestä: suomeksi vai ruotsiksi. Nykyään tämä ratkaistaan kaksikielisesti, mutta tuolloin latinaksi! (Muista esitelmistä ei jäänyt ymmärrettäviä jälkiä muistiinpanoihini.)
AvoinGLAM-verkoston tapaamisessa 8.9. kuulin, että Hack4Fi pidetään uudelleen ensi vuonna helmikuun alussa. Toivottavasti tavoittaa monipuolisen osallistujajoukon ja tuottaa mielenkiintoisia ideoita.
SKS:n seminaarissa Kielletyt kirjat 10.9. oli kolme puhujaa. Kai Ekholm korosti kaiken olevan editoitua, käsiteltyä ja suodatetttua. Ollaan aina sensuurin ja sanavapauden välisellä harmaalla alueella. Juhani Salokangas näki vuoden 1971 virstanpylväänä, jolloin "kansa riistäytyi valistajien otteesta". Seitsemästä veljeksestä alkaen kansanelämän kuvauksia oli siloiteltu, mutta nyt alkoi ilmestyä Päätalon Iijoki-sarja. SMP:n nousu, Hymyn suosio, television merkitys.
Käännöskirjallisuutta tutkivan Alexandra Stangin esityksessä hätkähdytti Emile Zolan Nanan julkaiseminen suomeksi silvottuna kymmeniä vuosia alkuperäisen jälkeen (1880 & 1952). Tuolloin vielä suojeltiin (suomenkielistä) kansaa. Ja yleisökeskustelussa muisteltiin, miten Kekkonen oli herpannut 1960-luvulla SKS:n tiloissa pidetystä ulkovirolaisten kirjojen näyttelystä.
Eilen alkoi SLS:n syksyn esitelmäsarja Ockupation, annektering eller folkets val? Om transnationer och överlappande områden i Europa. Esitelmät voi katsoa netistä tapahtumahetkellä ja myöhemmin tallenteina. Molemmat esitykset ensimmäisestä illasta ovat kuuntelemisen arvoisia. Rainer Knapas otsikolla Karelen. Svärdets och kroksabelns land ja Janne Holmén (kyllä, se maratoonari, sipistiin takanani) otsikolla Öar skriver sin historia. Historieskrivning och identitet på öar i Östersjön 1800-2010.
Holménin esitys oli erittäin mielenkiintoinen. (Perustuu tuoreeseen tutkimusjulkaisuun Edquist, Samuel Edquist & Janne Holmén: Islands of Identity : History-writing and identity formation in five island regions in the Baltic Sea) Viiden saaren analyysistä hän oli vetänyt johtopäätöksen, että kriisitilanteissa turvallisuus ajaa vanhojen lojaliteettien ohi ja identiteetti muodostetaan uudelleen. Esim. Ahvenanmaa oli kuin mikä tahansa ruotsinkielinen alue Suomen suuriruhtinaskunnassa, kunnes sen vaikuttajat syksyllä 1917 pelästyivät Venäjän vallankumouksen leviämistä ja hakivat turvaa "ruotsalaisuudesta".
Sotien välinen historiankirjoitus korosti yhteyksiä Ruotsiin. Kun viimeinen yritys päästä Ruotsin osaksi oli epäonnistunut alkoi korostua Ahvenanmaan erillisyys ja erityisyys. Ahvenanmaalaisuus ei enää ole (Holménin mukaan) kiinni "etnisyydestä" tai kielestä vaan Yhdysvaltojen tapaan sitoutumisesta perustuslainomaisiin sopimuksiin ruotsin kielen ja kulttuurin suojelusta sekä demilitarisoinnista.
Tässä valossa kesällä suomalaisesta erillisenä julkaistu Ahvenanmaan muinaismuistotietokanta huomattavasti ymmärrettävämpi.
AvoinGLAM-verkoston tapaamisessa 8.9. kuulin, että Hack4Fi pidetään uudelleen ensi vuonna helmikuun alussa. Toivottavasti tavoittaa monipuolisen osallistujajoukon ja tuottaa mielenkiintoisia ideoita.
SKS:n seminaarissa Kielletyt kirjat 10.9. oli kolme puhujaa. Kai Ekholm korosti kaiken olevan editoitua, käsiteltyä ja suodatetttua. Ollaan aina sensuurin ja sanavapauden välisellä harmaalla alueella. Juhani Salokangas näki vuoden 1971 virstanpylväänä, jolloin "kansa riistäytyi valistajien otteesta". Seitsemästä veljeksestä alkaen kansanelämän kuvauksia oli siloiteltu, mutta nyt alkoi ilmestyä Päätalon Iijoki-sarja. SMP:n nousu, Hymyn suosio, television merkitys.
Käännöskirjallisuutta tutkivan Alexandra Stangin esityksessä hätkähdytti Emile Zolan Nanan julkaiseminen suomeksi silvottuna kymmeniä vuosia alkuperäisen jälkeen (1880 & 1952). Tuolloin vielä suojeltiin (suomenkielistä) kansaa. Ja yleisökeskustelussa muisteltiin, miten Kekkonen oli herpannut 1960-luvulla SKS:n tiloissa pidetystä ulkovirolaisten kirjojen näyttelystä.
Eilen alkoi SLS:n syksyn esitelmäsarja Ockupation, annektering eller folkets val? Om transnationer och överlappande områden i Europa. Esitelmät voi katsoa netistä tapahtumahetkellä ja myöhemmin tallenteina. Molemmat esitykset ensimmäisestä illasta ovat kuuntelemisen arvoisia. Rainer Knapas otsikolla Karelen. Svärdets och kroksabelns land ja Janne Holmén (kyllä, se maratoonari, sipistiin takanani) otsikolla Öar skriver sin historia. Historieskrivning och identitet på öar i Östersjön 1800-2010.
Holménin esitys oli erittäin mielenkiintoinen. (Perustuu tuoreeseen tutkimusjulkaisuun Edquist, Samuel Edquist & Janne Holmén: Islands of Identity : History-writing and identity formation in five island regions in the Baltic Sea) Viiden saaren analyysistä hän oli vetänyt johtopäätöksen, että kriisitilanteissa turvallisuus ajaa vanhojen lojaliteettien ohi ja identiteetti muodostetaan uudelleen. Esim. Ahvenanmaa oli kuin mikä tahansa ruotsinkielinen alue Suomen suuriruhtinaskunnassa, kunnes sen vaikuttajat syksyllä 1917 pelästyivät Venäjän vallankumouksen leviämistä ja hakivat turvaa "ruotsalaisuudesta".
Sotien välinen historiankirjoitus korosti yhteyksiä Ruotsiin. Kun viimeinen yritys päästä Ruotsin osaksi oli epäonnistunut alkoi korostua Ahvenanmaan erillisyys ja erityisyys. Ahvenanmaalaisuus ei enää ole (Holménin mukaan) kiinni "etnisyydestä" tai kielestä vaan Yhdysvaltojen tapaan sitoutumisesta perustuslainomaisiin sopimuksiin ruotsin kielen ja kulttuurin suojelusta sekä demilitarisoinnista.
Tässä valossa kesällä suomalaisesta erillisenä julkaistu Ahvenanmaan muinaismuistotietokanta huomattavasti ymmärrettävämpi.
maanantai 14. syyskuuta 2015
Avoimia ovia ja kuvia omaan käyttöön
Viime viikon lopulla oli perinteinen OpenHouseHelsinki, jonka ohjelmassa tällä kertaa oli vain yksi minua kiinnostanut kohde. Pahaksi onnekseni se oli Marmoripalatsi, jota pääkaupungin sanomat päätti promota niin, että jonotusaika oli yli tunnin. Jäi väliin.
Lauantaina oli auki Säätytalo. Tämä ei ollut osa OpenHouseHelsinkiä, mutta jossain oli mainostettu sen verran, että aamun ensimmäisen ryhmän koko yllätti järjestäjät. (Kakkoskierrokselle tulijoita ei sitten näkynytkään yhtään.) Näitä avoimia ovia on muutamia vuodessa, päivämäärät ja ajat selviävät Valtioneuvoston kanslian verkkosivuilta.
Sisälle tullessa katse ohjautuu Walter Runebergin symboliseen näkemykseen Suomesta. Kansallisylpeys nousi mieleen siksi, että naishahmolla on käsissään kilpenä laki. Maassa, jossa lakia ja sen säätäjiä kunnioitetaan... No, ajan politiikalla oli varmasti osuutensa sisustukseen.
Kansallisromantiikalla sen sijaan ei voi sanoa olleen osuutta sisutukseen.
Kaikki oli niin hienossa kunnossa ja alkuperäisiä huonekaluja paikoillaan, että ilman oppaan huomautuksia olisi jäänyt tajuamatta, ettei ympärillä ollut "aito ja alkuperäinen" vaan restaurointi.
Jossa osa valinnoista jätti kokonaan piiloon alkuperäisen koristelun.
Itselleni ei olisi tullut mieleenkään kysyä valokuvauslupaa, sillä kyseessä on veronmaksajien rakennuttama ja ylläpitämä rakennus, jonka suunnittelijat ovat olleet haudassaan kauemmin kuin tekijänoikeutensa voimassa. Joku toinen kuitenkin kysyi ja näin kuulin inhoamani sanat "vain omaan käytöön", joiden vastakohtana ilmeisesti "bisneksen tekeminen". Se kansallisylpeydestä maahan, joka puhuu avoimesta datasta ja yrittämisen helpottamisesta. Mieleen palaa Presidentinlinnan arkeologisten kaivausten kuvien rajoitukset ja näkemäni Twitter-keskustelu Eduskunnan "All rights reserved" -avauksesta:
Lauantaina oli auki Säätytalo. Tämä ei ollut osa OpenHouseHelsinkiä, mutta jossain oli mainostettu sen verran, että aamun ensimmäisen ryhmän koko yllätti järjestäjät. (Kakkoskierrokselle tulijoita ei sitten näkynytkään yhtään.) Näitä avoimia ovia on muutamia vuodessa, päivämäärät ja ajat selviävät Valtioneuvoston kanslian verkkosivuilta.
Sisälle tullessa katse ohjautuu Walter Runebergin symboliseen näkemykseen Suomesta. Kansallisylpeys nousi mieleen siksi, että naishahmolla on käsissään kilpenä laki. Maassa, jossa lakia ja sen säätäjiä kunnioitetaan... No, ajan politiikalla oli varmasti osuutensa sisustukseen.
Kansallisromantiikalla sen sijaan ei voi sanoa olleen osuutta sisutukseen.
Kaikki oli niin hienossa kunnossa ja alkuperäisiä huonekaluja paikoillaan, että ilman oppaan huomautuksia olisi jäänyt tajuamatta, ettei ympärillä ollut "aito ja alkuperäinen" vaan restaurointi.
Jossa osa valinnoista jätti kokonaan piiloon alkuperäisen koristelun.
Itselleni ei olisi tullut mieleenkään kysyä valokuvauslupaa, sillä kyseessä on veronmaksajien rakennuttama ja ylläpitämä rakennus, jonka suunnittelijat ovat olleet haudassaan kauemmin kuin tekijänoikeutensa voimassa. Joku toinen kuitenkin kysyi ja näin kuulin inhoamani sanat "vain omaan käytöön", joiden vastakohtana ilmeisesti "bisneksen tekeminen". Se kansallisylpeydestä maahan, joka puhuu avoimesta datasta ja yrittämisen helpottamisesta. Mieleen palaa Presidentinlinnan arkeologisten kaivausten kuvien rajoitukset ja näkemäni Twitter-keskustelu Eduskunnan "All rights reserved" -avauksesta:
Olemme tosiaan ilmaantuneet myös Flickriin, joten nyt on tilaisuus ottaa eduskunta valokuvalliseenkin seurantaan: https://www.flickr.com/photos/finnishparliament
— SuomenEduskunta (@SuomenEduskunta) July 2, 2015
@SuomenEduskunta Kuvien lisensoiminen jollakin Creative Commons -lisenssillä ei käynyt mielessä?
— Niko Lipsanen (@nlipsane) July 2, 2015
@nlipsane Asiaa harkittiin, mutta pitäydyttiin varovaisessa linjassa. Kuvien käyttöehdoista lisää: https://t.co/ZG7MyyOqiu
— SuomenEduskunta (@SuomenEduskunta) July 3, 2015
Jos tämän postauksen "omasta käytöstä" tulee reklamaatiota täytyy tyytyä kuvittamaan Uuden kuvalehden 4/1902 katsauksella Säätytalon otsikkoryhmiin ja/tai Arkistolaitoksen digitoimalla piirroksella Helsingin teknillisen korkeakoulun piirustukset (kokoelma) - Helsingin teknillisen korkeakoulun piirustukset (kokoelma) - Kartat - 2. Piirustus Suomen säätyjen rakennusta varten: pääfasadi; 3. ...: läpileikkaus. (HTKK Ia.* 2-/- -)
sunnuntai 13. syyskuuta 2015
Teatteria Itä-Suomessa 1840 (Roos 4/7)
Viime viikon kirjoituksessa Kuopiossa esiintynyt Westerlundin teatteriseurue lähti markkinoiden jälkeen kohti etelää, mikä ei ole kovin yllättävää. Sen sijaan Itä-Suomea heikosti tuntevalle oli yllättävää, että he pysähtyivät esiintymään jo sadan kilometrin päässä Joroisilla.
Esiintymispaikkana toimi käräjätalon suuri sali, jossa tilaa oli hieman vähemmän kuin raumalaisessa vaunuvajassa, jossa oli esiinnytty puoli vuotta aiemmin. Täällä esitykset vetivät väkeä, toisin kuin niihin mahdollisesti enemmän tottuneessa Länsi-Suomessa. Viimeisten esitysten yhteydessä järjestettiin käräjätalon ulkopuolella ilotulitus, jonka Westerlund oli osannut aikaansaada. Hän tarjoili yleisölle toteja, olutta ja voileipiä.
Joroisilta ryhmä siirtyi Sortavalaan, jossa esiintymistila vuokrattiin nahkurilta. (Aitat yllä Sortavalan pitäjästä vuosisadan lopulla. Kuva kirjasta Bidrag till vår odlings häfder. Digitointi British Library, jakelu Flickr Commons.) Sitten Savonlinnaan, jossa teatteri tehtiin tyhjään ja lämmittämättömään kruununmakasiiniin.
Linnoituksessa vieraillessaan Roos kertoo muistelmissaan Gömdt är icke glömdt! Några och tretioåriga teater-anteckningar (1871) miettineensä isänmaansa mennyttä suuruutta. Ympäristön väestö tuntui hänestä enemmän venäläiseltä ja suomalaiselta kuin ruotsalaiselta. Ilmeisesti joku osasi kuitenkin ruotsia ja antoi Roosin ymmärtää, että jos lapset eivät selvinneet luterilaisen rippikoulun vaatimuksista he kääntyivät ortodoksiseen uskoon. Sitten ei enää tarvinnut opetella lukemista!
Lappeenrannassa Roos kävi vuoden 1741 taistelun paikalla muistelemassa menneitä. Esityksiäkin pidettiin ja yhtenä iltana näyttelijät jäivät juomaan lasilliset kaupungin herrojen kanssa. Shampanja virtasi ja koska korkkien avaaminen oli niin hidasta leikattiin pullojen kaulat poikki.
Seuraava teatteriseurueen kohde oli Viipuri. Kun vaunut kulkivat kaupunkia täysin ympäröivien vallien läpi tunsi Roos olevansa, ellei nyt suorastaan Venäjällä niin ainakin sen lähinaapurustossa. Ruotsalaista teatteriseuruetta kaupungissa ei oltu nähty vuosiin. Väestö puhui (Roosin mielestä) saksaa, venäjää, ranskaa ja suomea. Ruotsia hyvin harvoin.
Suunniteltu pysähdys Haminassa jäi väliin, sillä kaupunki oli juuri palanut pahoin. Kesäkuisena aamuna aloitettu merimatka tähtäsi siis Loviisaan, jossa esitykset pidettiin kaivohuoneella kaupungin ulkopuolella. Tai yritettiin pitää, mutta yleisöä ei tullut paikalle.
Porvoo oli Roosin silmillä ruotsalainen pikkukaupunki, jonne aikansa ruotsalaiset voisivat mennä katsomaan miltä elämä näytti sata vuotta aiemmin. Esityksiä pidettiin ranta-aitassa, joka oli puoliksi maalla ja puoliksi paalujen päällä. Borgå Tidning totesi 1.8.1840, etteivät esitykset olleet keränneet kovin suurta yleisöä.
Esiintymispaikkana toimi käräjätalon suuri sali, jossa tilaa oli hieman vähemmän kuin raumalaisessa vaunuvajassa, jossa oli esiinnytty puoli vuotta aiemmin. Täällä esitykset vetivät väkeä, toisin kuin niihin mahdollisesti enemmän tottuneessa Länsi-Suomessa. Viimeisten esitysten yhteydessä järjestettiin käräjätalon ulkopuolella ilotulitus, jonka Westerlund oli osannut aikaansaada. Hän tarjoili yleisölle toteja, olutta ja voileipiä.
Joroisilta ryhmä siirtyi Sortavalaan, jossa esiintymistila vuokrattiin nahkurilta. (Aitat yllä Sortavalan pitäjästä vuosisadan lopulla. Kuva kirjasta Bidrag till vår odlings häfder. Digitointi British Library, jakelu Flickr Commons.) Sitten Savonlinnaan, jossa teatteri tehtiin tyhjään ja lämmittämättömään kruununmakasiiniin.
Linnoituksessa vieraillessaan Roos kertoo muistelmissaan Gömdt är icke glömdt! Några och tretioåriga teater-anteckningar (1871) miettineensä isänmaansa mennyttä suuruutta. Ympäristön väestö tuntui hänestä enemmän venäläiseltä ja suomalaiselta kuin ruotsalaiselta. Ilmeisesti joku osasi kuitenkin ruotsia ja antoi Roosin ymmärtää, että jos lapset eivät selvinneet luterilaisen rippikoulun vaatimuksista he kääntyivät ortodoksiseen uskoon. Sitten ei enää tarvinnut opetella lukemista!
Lappeenrannassa Roos kävi vuoden 1741 taistelun paikalla muistelemassa menneitä. Esityksiäkin pidettiin ja yhtenä iltana näyttelijät jäivät juomaan lasilliset kaupungin herrojen kanssa. Shampanja virtasi ja koska korkkien avaaminen oli niin hidasta leikattiin pullojen kaulat poikki.
Seuraava teatteriseurueen kohde oli Viipuri. Kun vaunut kulkivat kaupunkia täysin ympäröivien vallien läpi tunsi Roos olevansa, ellei nyt suorastaan Venäjällä niin ainakin sen lähinaapurustossa. Ruotsalaista teatteriseuruetta kaupungissa ei oltu nähty vuosiin. Väestö puhui (Roosin mielestä) saksaa, venäjää, ranskaa ja suomea. Ruotsia hyvin harvoin.
Suunniteltu pysähdys Haminassa jäi väliin, sillä kaupunki oli juuri palanut pahoin. Kesäkuisena aamuna aloitettu merimatka tähtäsi siis Loviisaan, jossa esitykset pidettiin kaivohuoneella kaupungin ulkopuolella. Tai yritettiin pitää, mutta yleisöä ei tullut paikalle.
Porvoo oli Roosin silmillä ruotsalainen pikkukaupunki, jonne aikansa ruotsalaiset voisivat mennä katsomaan miltä elämä näytti sata vuotta aiemmin. Esityksiä pidettiin ranta-aitassa, joka oli puoliksi maalla ja puoliksi paalujen päällä. Borgå Tidning totesi 1.8.1840, etteivät esitykset olleet keränneet kovin suurta yleisöä.