Tietokannoista ja verkkosivuista historian lähteinä

Minulla oli eilen ilo olla seuraamassa kun Sofia Gustafsson puolusti väitöskirjaansa Leverantörer och profitörer : Olika geografiska områdens och sociala gruppers handel med fästningsbygget Sveaborg under den första byggnadsperioden 1748-1756 Petri Karosen opponoidessa. Keskustelevin historian väitöstilaisuus, jonka yleisössä olen ollut.

Karonen määritteli työn "empiiriseksi perustutkimukseksi" ja "perinteiseksi historiankirjoitukseksi", joka ei ole "teoreettisesti suuntautunut". Tällainenkin siis sallittua. Menetelmällisempänä osuutena oli (kai?) tuhannen henkilön ja 15000 transaktion tietokanta, jota Gustafsson ei halunnut kutsua kollektiivibiografiaksi, sillä henkilöiden tiedot jäivät ohuiksi.

Satunnaisesti avattujen aukeamien perusteella tietokanta oli merkitty lähteeksi ainakin kaavioihin. Déjà vu - fiilis nousi esiin, sillä parin vuoden takainen tietokantaan nojaava väitös ei ole minulta unohtunut. Jos lähdemateriaali ei ole arvioitavissa, onko työ arvioitavissa? Karonen ei tätä kysymystä esittänyt eli se ei ole oleellinen, vaikka minua sattuukin kiinnostamaan.

Jos Gustafssonin kommentin oikein ymmärsin, tietokannan avaamista oli mietitty, mutta koettu haastavaksi vaikeakäyttöisyyden vuoksi. Kuullostaa hetken järkeenkäyvältä, mutta jos haluaisi viilata pilkkuja herättäisi lisäkysymyksiä siitä miten tietokannasta oli haettu tietoa väitöskirjaan. Jos tietokanta vaatii tulkintaa, mitä tulkintaa on tehty?

Toinen - pari aukeamaa avatessa - huomioni kiinnittänyt pikkuseikka oli Adelsvapen-sivuston käyttäminen väitöskirjan lähteenä. Etusivulla lukee selvällä ruotsin kielellä, että kyseessä on wiki eli sivustolle rekisteröityneet voivat tehdä sinne muutoksia aivan kuten yleisemmin problematisoituun Wikipediaan. Mainio lähde nopeaan selvitykseen, mutta tutkimukseen?

Minulla on vielä paljon opittavaa.

Kerjäläisistä luettua

 Maamiehen Ystävässä 30.8.1851

Pietarin Suomalaisessa seurakunnassa on tätä nykyä noin 12,000 ihmistä. Tähän ei ole vielä luettuna kerjäläisiä, joita on paljon, etenkin Jaakkiman ja Parikkalan pitäjistä. Näissä pitäjissä on moni ottanut oikein tavakseen, jättää peltonsa viljelemätä ja tulla Pietariin kerjäämään, jossa he kävelevät joukottain monin tavoin, mikä vapisten mikä tutisten, että muka paremmin annettaisiin.

Kerjaläis-vaimot lukevat itsensä kerjuussa hyvinkin onnellisiksi, jos heillä on pieni lapsi itkemässä käsivarrella. Jolla ei ole omaa lasta, se ottaa lainaksi toiselta ja maksaa siitä jonkun sovitun päivä-hyyrinkin; sillä lapsen kurjuus säälittää ihmistä paremmin almuja antamaan. Tämmöinen lapsellinen muija kävi useamman kerran muutamassa herras-kartanossa, jossa hänellen aina annettiin. Mutta, joukun ajan kuluttua, rupesivat kummeksimaan, miksi hänen lapsensa ei milloinkaan itkenyt, eikä äännellytkään, kuin muiden.

Viimein tahtoivat katsella sitä niin kumman siivoa ja hiljaista lasta. Vaimo esteliiksen ensin, minkä taisi; vaan kuin toiset eivät häntä päästäneet, niin hän heitti lapsensa heidän käsiin, ja juosta laukasi, jonka jaksoi, tipo tiehensä. Talon väki kummeksivat kyllä tätä kovaluontoista äitiä, kuin jätti lapsensa; vaan kuin käärivät lapsen kapalosta, niin he vasta löysivät aika kumman. Se ei ollut lapsi, vaan puu-halko. Vaimo oli kau'an kannellut vierasta lasta, vaan viimein tuskastunut sitä korjatessa, kuin siitä vielä piti maksaa vuokraakin lapsen äidillen, ja ottanut puu-halon lapseksensa. Ja siivon lapsen hän siitä saikin, vieläpä niinkin siivon, ett'ei itkenyt tullessakaan.

 Kuva Pietarista kirjasta Le Costume ancien et moderne (1815)

Kuvien keskellä

Eilen vietettiin Valokuvataiteen museossa projektitilan uuden näyttelyn Secret Agent avajaisia. Luvattiin tuoda "valokeilaan feministisen toimijuuden ja historian näkymättömät naiset", joten kiinnostuin ja lähdin paikan päälle kuuntelemaan taiteilijoiden ja kuraattorien pitämää näyttelyesittelyä.

Paljon jäi ymmärtämättä ja kunnolliset muistiinpanovälineet kotiin. Videoteoksessa Look at that sky (2011) Beth Collar oli yhdistänyt Napoleonin sotia kuvaaviin leffapätkiin Napoleonin kuvitellut ajatukset ranskaan (mukamas) murtavalla englantilla puhuttuna. Naisen äänellä. Ehkä edellisen päivän leffakokemus Inside out, jossa ihmismielessä oli monenlaista, oli niin vahvasti mielessä, ettei minulle syntynyt toivottua (?) ajatusristiriitaa. Ties vaikka Napolenonin mielen syövereissä olisi ollut moisia aatoksia taistelun(kin) aikana.

Mathilde ter Heijnen postikortti-installaatiossa Woman to Go on esillä kuvapuolella tunnistamattomia 1800-luvun naisia ja kääntöpuolella jollain tavalla merkittävien naisten lyhyitä elämäkertoja.

Heijne oli itse paikalla. Muistiinpanojeni mukaan hän korosti interaktiivisuutta, sillä kortteja saa ottaa mukaansa. Jotenkin tämä liittyi siihen, että ei ole vain yhtä historiaa. Elämänkerratkin jotenkin ryhmätyönä tehtyjä? Jäi epäselväksi. Kuin myös taiteilijan väite, että nainen ei saanut puhua julkisesti ennen 1870-lukua.

Eikä, kuten viinilasin äärellä tapaama tuttavani totesi, tunnistamattomien naiskuvien määrä kerro naisten merkityksettömyydestä. Yhtä lailla on tunnistamattomia kuvia lapsista ja miehistä.

Taiteilija piti teostaan - valokuvan kielellä - virallisen historian negatiivina. Tässä loppulauseessa pääsin jälleen kärryille. Ja melko kuluneelle polulle. Nostetaan naisia esiin ja yritetään rikastaa kuvaa historiasta. Tässä blogissa vuodesta 2007, taiteilijan toimesta vuodesta 2005 ja historiantutkijoiden toimesta viimeistään 80-luvulta alkaen. Vieläkin?

Mutta kuvat kiehtovat. Itse hain kai lähialueen oloista ja osuin Helsingissä Atelier Strandbergissä otettuun muotokuvaan, jonka taakse oli kirjattu venäläisen näyttelijän urakuvaus. Ilmeisesti muissa korteissa kontrasti tarinan ja kuvan välillä suurempi - niitä ei ole tarkoitus sekoittaa toisiinsa. Tuntematon houkuttelee lukemaan toisesta, josta et myöskään ole kuullut.

Mistä ajatukseni palaavat jälleen tänne blogiin, jossa tunnistamattomien valokuvat ovat toimineet kuvituksena aika usein. Kutsuvana elementtinä.

Täytyy miettiä lisää. Mites ne pallot siinä Inside out -leffassa kulkivatkaan?

Kun Krakataun purkaus näkyi Suomeen

Tunguskan räjähdystä ihmetellessäni en huomannut samalla löytäneeni kauan kaipaamaani esimerkin tulivuorten vaikutuksesta Suomessa. Tekstissä vilahtanut Krakatau tuli uudelleen eteeni selatessani Valvojan vuosikertaa 1884.

Siinä Hjalmar Gyllingin artikkeli Omituisista valo-ilmiöistä viime vuoden syystalvisella taivaalla alkaa

Yleistä huomiota herättivät viime vuoden syystalven aikaan komeat iltaruskontapaiset valo-ilmiöt läntisellä taivaanrannalla. Ensi hetkenä piti moni, niinkuin tämänkin kirjoittaja, tuota outoa rusottavaa valoa jonkun suuren tulipalon synnyttämänä heijastuksena. Tapahtuipa, että sähkölangan avulla tiedusteltiin, oliko siellä tai siellä, mistä tämä valo kulloinkin näyttihen, joku rakennus syttynyt tuleen. Sittemmin arveltiin valoa erin-omaisen kirkkaiksi revontuliksi. Vaan kun se päivä päivältä jatkautui heikkonemattomalla loistolla, ja sen keskipiste sijaitsi lännessä, eikä pohjassa, niinkuin revontulten tavallisesti on laita, sekä kun se paitsi iltaisin lännestä, havaittiin aamulla idästäkin, kävi pian selväksi, ett'ei se saattanut olla mikään revontulten laatuinen ilmiö. 

Aikaa voittaen saapui vähän väliä eri haaroilta tietoja, joidenka mukaan tuota taivaanruskoa oli huomattu melkeen yli koko maanpinnan; ilmoitettiin sitä nähdyksi, paitsi lähes kaikissa Euroopan maissa, Afrikassa, Aasiassa ja Amerikassa. Täällä Suomessa havaittiin sitä ensi kerran muistaakseni 25 p:nä marraskuuta 1883.

Koska tiedonvälitys pitkin maapalloa tähän aikaan toimi suhteellisen tehokkaasti saatiin Eurooppaan tietoon se, että ilmiö oli Itä-Intiassa huomattu jo elokuun loppupuolella eli pian Krakatoan tulivuoren purkautumisen jälkeen. Wieniläinen professori oli sitä mieltä, että purkaus ei olisi voinut aiheuttaa tarvittavaa tuhka- tai pölymäärää, mutta nyky-ymmärryksen mukaan hän oli väärässä.

Richard Hamblynin artikkelissa The Krakatoa Sunsets on esillä erään taitelijan näkemys taivaalla nähdystä valosta. Lisäksi siinä yhdistetään taivaan erikoinen väri ja Edward Munchin maalaus Huuto.

Kuvituksena "Krakatoa eruption lithograph" Wikimedia commons

Tulitikkuja, potaskaa ja saippuaa

Kaleva julkaisi 7.2.1902 kirjoituksen Ennen ja nyt, jossa vertailtiin tuolloista elämää noin kuusikymmentä vuotta aiempaan. Kuten arvata saattaa, ennen oli kaikki paremmin. Kirjoittajaa P. P. kauhistuttaa ulkomaan viljan osto ja nisuleivän syönti sekä kaikki muukin ostotavara, joka veltostuttaa kansan.

© Samuli Lintula / CC BY 3.0

Menneisyyden muistelussaan hän kuvaa pari minulle vieraampaa asiaa. Siltä varalta, että muillekin outoja...

Kun miehet metsiä kulkiessaan tapasivat taulakäävän ottivat he heti sen talteen, Kotiin tultua vuoleskeltiin se puhtaaksi ja hierottiin suuriksi levyiksi. Niitä oli vastasenvaralta talossa kannannaisia nippuja. Kun sitten niitynperkkuuporoista ja takkatuhista keitettiin potaskaa, pantiin taulalevyjä uuttimen pohjalle väkevässä lipeässä likoamaan. Sitten ne kuivattiin, hierottiin pehmeiksi ja niin oli taula valmista. Miehillä oli aina tulukset lakkarissa. joilla he ottivat valkeaa tarvittaissa. Päreitä kiskoessaan vuoleskelivat miehet kauniita lastuvuoluja, jotka he vuolivat oikein säännöllisiksi, teroittivat ne ja kastoivat niiden terävät päät sulaan tulikiveen — niitä kutsuttiin "tulitikuiksi". Niitä oli pienonen kori emännillä aina täynnä takankorvalla. Oliko tulipesässä säilynyt joku hehkuva hiili otettiin tulitikulla siitä tuli, ellei, niin heillä oli varalta takankorvalla kauselo, jossa oli tulirauta, piitä, taulaa ja pieni metallinen tulikivikuppi, niin otettiin siitä tuli; nykyisistä fosforitikuista ei tietty mitään ja yhtäkaikki tultiin valkeaneuvoista toimeen, eikä se maksanut mitään. [...] 

Potaskalla oli siihen aikaan hyvä hinta. Niissäkin taloissa, joissa ei ollut niitynperkkausta, keitettiin takkatuhka tarkoin potaskaksi; sillä tavoin iarrettiin verorahaa. Silloin kun potaskaa keitettiin, pesi akkaväki pesunsa jälkilipeällä. Saippuasta ei tietty silloin mitään pesunteossa. Ainoastaan niillä emännillä, joilla oli pienokainen, oli lapsikamarin seinällä langasta riippumassa saippuapalanen, tavallisesti niinkutsuttu kirjava keräsaippua. Kun lapsi oli pesty, pantiin se takaisin juhlallisesti naulaansa riippumaan ja kuivaamaan, etteihän se vaan liiaksi sottaantuisi ja kuluisi.  Isännän "raakloodan" päässä oli pikkuinen komero, jossa myös oli kipene saippuaa parran raakamisen varalta.

Keräsaippuasta ei löydy muita mainintoja sanomalehdistä. Huokea ja helppo keino valmistaa saippuata ja suopaa julkaistiin Maanmiehen Ystävässä 23.11.1850.

Museoita Suomenlinnassa

Sunnuntaiaamuna paistoi aurinko ja museokortti oli levännyt muuttotouhun aikana turhan kauan aikaa. Perusteet lähteä Suomenlinnaan.

Aloitin Suomenlinnan lelumuseosta, jossa en ollut aiemmin käynyt. Museo on alkanut yksityisen keräilijän kokoelmasta ja keskittyy 1950-lukua edeltävään aikaan, jos tarkkaavaisuuteni ei täysin pettänyt.

Jokaista esinettä en todellakaan nimittäin tutkinut. Vitriinit olivat niin täynnä, että yksittäinen hylly oli minimuseo. Käsiohjelmassa kuvattiin kustakin vain avainesineet, mikä oli ainoa järkevä ratkaisu, mutta jätti minut miettimään m.m. isänmaallisen korttipelin ajoitusta.

Ehdottomasti pitää mennä uudestaan.

"Ehdottomasti pitää mennä uudestaan" ei ollut fiilikseni kun kurkkasin ensimmäistä kertaa Maneesimuseoon, mutta Museokortin ansiosta annoin tälle Sotamuseon osalle uuden mahdollisuuden. Tuntui siltä, että jokin oli freesaantunut, mutta kassapoika ei pystynyt kertomaan milloin perusnäyttelyä oli viimeksi muutettu.

Hän ei myöskään osannut sanoa oliko korsu oikea sana hirsirakenteelle, jossa ei ollut majoitusosaa. Sellainen oli salin perällä näyttelyn elämyksellisempänä osana. Konkreettisena tekemisenä kehoitettiin kokeilemaan sängynpetausta armeijan tapaan, mutta ilman ohjeita ja mallisuoritusta. Tarkoitettu armeijan käyneille? Kävijöillä oli myös mahdollisuus pukeutua sotilastakkeihin ja peilailla itseään. Kerrankin aikuisten koossa vaatteita, mutta en halunnut identifioitua sotilaisiin.

Suomenlinnan museossa olin ollut ihan kunnolla sisällä muutama vuosi sitten. Ennen syksyä 2013, jolloin yläkerta oli omistettu näyttelylle linnoituksen kunnostuksesta ja uudesta käytöstä. Alakertaa oli siis viime näkemästä tiivistetty, mutta se tuntui hyvin tutulta.

Sitten taas jotain aivan uutta eli tullimuseo. Se on ilmainen kaikille kävijöille ja ihan asiallinen katsaus tullin toimintaan Ruotsin vallan ajasta nykyaikaan. Toi esiin ahkeria naiskirjanpitäjiä, jotka olivat rahallisessa vastuussa mahdollisista virheistään, ja tullin labratoimintaa.

Lopuksi poikkesin Ehrensvärd-museoon, jossa olin viimeksi syksyn kauhukerroksella taskulampun valossa. Olin Suomenlinna-museossa kiinnittänyt huomiota "naurislamppuun", joka oli ruotsiksi rovoljalampa. Termi tuli täälläkin vastaan ja ystävällinen kassa/opas osoitti minulle kaksi esimerkkiesinettä. Hänkin ihmetteli, miten nauriista saataisiin öljyä.

Onneksi on internetin hakukone. Maatalousmuseo Sarka valistaa, että

Varhaisimpia valaisimia on ollut esimerkiksi niin sanottu naurislamppu, jossa koverrettu nauris täytettiin hamppuöljyllä ja sydämenä toimi pellavainen punos. Nauriin sijasta tehtävään on soveltunut oikeastaan mikä tahansa kupponen ja rannikolla polttoaineena on käytetty myös kalanrasvaa.

Tästä Suomenlinnan komeissa lasiseinäisissä lyhdyissä, joissa oli metallinen kannu, ei ollut kyse. Ilmeisesti näissä oli poltettu naurisöljyä, jota ei todellakaan puristettu nauriista vaan sen siemenistä. Varmuuden vakuudeksi vielä leike Oulun Wiikko-Sanomista 9.7.1853.

Elokuun loppu

20.8.

• Ehdin kuin ehdinkin Sibeliuksen ja Topeliuksen seuraan. 

•  Kiitokset @Rakennusvirasto ! Hieno kierros ja superhieno lopetus! 

• Kokemäki mainittu s. 18 eli kirjoittaja selvästi ymmärtää mikä Pohjolan keskiajassa on merkittävää.

22.8.

• .@ReimaVlimki sai konferenssibingosta huvin lisäksi hyötyä 

24.8.

• "Blog Awards Finland 2015" - "kulttuuri, yhteiskunta ja talous" 

31.8.

• Ruotsalaiset diskuteerasivat historiker-"tittelistä" pari viikkoa sitten.  
• .@kungbib esitteli vanhoja polkupyöräonnettomuuksia, vastaavia @NatLibFi  

KRP:n rikosmuseossa

Lauantaina järjestetty Poliisin päivä tarjosi mahdollisuuden toteuttaa pitkäaikainen unelmani Keskusrikospoliisin museoon tutustumisesta. Kyseinen museo kiinnosti muitakin. Pääsin (pienien logististen mokien jälkeen) jonoon varttia vaille 10 ja sisälle noin tuntia myöhemmin. Takanani olleet joutuivat odottamaan paljon kauemmin.

Poliisien ammattitaidolla museoon päästettiin niin vähän ihmisiä kerrallaan, että sinne ei syntynyt tungosta. Ulkopuolella oli ohjeet siitä, että sisällä ei saanut valokuvata, videoida eikä käyttää muita tallennusvälineitä. Viimeksi mainittuun luulisi kuuluvan paperin ja kynän, mutta kun niiden käyttöön ei kukaan reagoinut...

Näyttely alkoi kronologisena. Ruotsin vallan kauden ainoa esine oli näyttävä piilukirves ja sen säilytyslaatikko, jonka kannessa luki Kopio Läns Hals-Bila. Eli käytetty mestauksiin Kuopion läänissä.

Valitettavasti muihin esineisiin ei liittynyt yhtä informatiivisia säilytyskoteloita. Autonomian ajan ensimmäisessä vitriinissä oli pääkalloja, joiden luulin liittyvän viereisessä tekstissä kuvailtuun kallonmittausmeininkiin. Mutta kun sain oppaan käsiini, hän totesi niitä käytetyn poliisien koulutukseen, sillä jokaisessa oli aseen aiheuttama vamma.

Se minun poliisitaidoistani. Älysin kylläkin, että seuraavan vitriinin rautavenkura oli tiirikka ja opas ehti kertomaan, että sillä oli avattu Maarian kirkon joku ovi. Alla olevat esineet tulkitsin omin päin rahaväärennöksiin liittyviksi.

Myöhempien aikojen esineet olivat myös kyltittömiä ja selityksettömiä, ellei sattunut kuulemaan oppaan puhetta oikeaan aikaan. Halutessaan olisi voinut lukea kylttikaupalla tekstiä rikospoliisin toiminnasta, mutta olen tainnut pariin kertaan sanoa, mitä mieltä moisista olen.

Eli museokokemus olisi vaatinut opastuksen alusta loppuun ollaakseen informatiivinen ja mielenkiintoinen.

Lisäys 8:28. Anja oli joutunut jonottamaan pidempään.

Rekimatka Hämeenlinnasta Kuopioon 1840 (Roos 2/7)

Jätimme viikko sitten Westerlundin teatteriseurueen ja kirjassaan Gömdt är icke glömdt! Några och tretioåriga teater-anteckningar (1871)  muistelevan Johan Petter Roosin lähtötunnelmiin Turussa vuoden 1839 lopussa. He siirtyivät ensin Hämeenlinnaan ja heti vuoden vaihduttua olivat lähdössä Kuopioon rekikyydillä.

Pitkälle matkalle ei lähdetty Kaarlo Karin piirroksen (Tuulispää 21.8.1903) näköisessä reessä vaan kuurireellä. Matkaa tehtiin yölläkin. Ensimmäisessä pysäyspaikassa Roosille ei rittänyt kyytimiestä vaan hänen piti ajaa hevosta itse kuutamon valossa. Hän eksyi pian matkaseurastaan, törmäsi hämäläisiin, jotka eivät ymmärtäneet ruotsia, mutta osoittivat sentään suuntaa jonnekin päin.

Hän päätyi takaisin samaan kestikievariin, jossa ei haluttu antaa matkaan opastajaa eikä hevosen jatkaa matkaa. Vierashuoneessa oli onneksi pappi, joka osasi ruotsia, ja pystyi auttamaan Roosin takaisin kohti Kuopiota. Sanattomasti nyt saatu kyytimies onnistui kertomaan, että kun edellinen hevonen oli lähtenyt tieltä oli se lähtenyt kohti kotiaan. Kun Roos pääsi seuraavaan hollipaikkaan oli muu seurue jo matkustanut eteenpäin. Vasta seuraavassa pysähdyspaikassa hän tavoitti heidät.

Täällä oli tarkoitus syödä, mutta kestikievarissa ei ollut antaa ruokaa rahaa vastaan. Roosin matkaan varaama ruokavarasto oli pudonnut reen pohjassa olleesta reiästä jonnekin matkalle. Yhden näyttelijän tytär oli Suomessa syntynyt ja osasi suomeksi kysyä, jos edes vähän maitoa saisi ostaa. Kestikievarin emännän vastaus kuului "mene talliin ja lypsä hevonen".

Roosin onnettomuudet eivät olleet lopussa. Myöhemmin matkalla, keskellä järven jäätä, reki lakkasi kulkemasta ja syyksi huomattiin jalaksen taipuminen. Sanaakaan sanomatta kyytimies irroitti hevosen, hyppäsi sen selkään ja ratsasti pois. Roos jäi öiseen kylmyyteen ympärillään todellisia tai ainakin kuviteltuja suden jälkiä.

Noin tunnin kuluttua kyytimies palasi avun kanssa. Roos toteaa jälkiviisaana, että suomalaiset ovat matkalaisia kohtaan hyvin avuliaita. Erityisen avuliaita, jos matkalaisella on hevosen silaan kiinnitettynä "kuriirikello", jonka käyttäjän ajateltiin olevan tärkeällä asialla.

Järven selältä seuraavaan hollipaikkaan päästyä auttajat tekivät elein ja sormilaskuin selväksi, että odottivat Roosin maksavan avustaan. Roosin ainoa suomenkielen sanat olivat "ymmere" ja "rypi viine". Jälkimmäisellä saatiin rauha aikaan kun Roos maksoi viinapullon, lämmitti sen tulella, lisäsi joukkoon sokeria ja tarjoili tämän glögin miehille. Roos ei jaksanut jatkaa matkaa vaan ulkovaatteissaan laskeutui lattian oljille nukkumaan.

"Utan något anmärkningsvärdt kom jag ändtligen fram andra dagen sent på aftonen." Siis matka kesti vain pari päivää? Neljäsataa kilometriä jaettuna 48 tunnilla tarkoittaisi 8,3 km/h nopeutta, joka ei kuullosta täysin mahdottomalta.