Särkänniemeltä otin suunnan uuteen museo Milavidaan eli entiseen Näsilinnaan. Se avattiin kesäkuun puolivälissä konseptilla, jossa alakerta jää kahvilalle ja ravintolalle ja yläkerta näyttelytilaksi. Jako sopii hyvin rakennuksen alkuperäiseen tarkoitukseen, jossa alakerta oli vieraiden viihdytystä varten. Mutta takanani lippujonossa vierastettiin ääneen sitä, että museolippu piti ostaa kahvilan kassalta.
Yläkerran vaihtuvampana (?) näyttelynä on tänä kesänä Ferragamon kenkiä. Upeita, mutta keskityin Milavidan rakennuttajan suvun Suomea koskevien vaiheiden esittelyyn. Tämä
Nottbeckit – Tampereen kosmopoliitit nojasi vahvasti ääniopastukseen, jossa kerrottiin tarinallinen osuus.
Sen kuvittamiseksi oli rakennettu tyyli-interiöörejä, joiden yksittäisillä esineillä oli yhteyksiä Nottbeck-sukuun, vaikkakaan ei välttämättä Milavidaan. Mihin käsitykseen mahtoivat jäädä ne, jotka eivät viitsineet tökkiä kosketusnäytöltä esinetietoja esille?
Yhdellä kosketusnäytöllä pääsi kurkistamaan kirjakaapin opusten sisälle. Tätä en muista aiemmin nähneeni.
Ulkopaikkakuntalaisena arvostin myös näyttelyn viimeisen huoneen filmiä, jossa käytiin läpi Milavida-Näsilinnan vaiheet 1900-luvulla ja 2000-luvun alussa. Talo on upea, joten toivon, että uusi taloudellinen rakenne kannattaa.
Sitten Tallipihan Suvi-Vintagen läpi Werstaalle, jossa näyttelyt olivat vaihtuneet sitten viime käynnin.
Afrikka Suomessa olisi ansainnut enemmän aikaani, mutta tutustuin kunnolla vain historiaosuuteen.
Punainen Tampere -näyttely, josta kuva yllä, kertoo Tampereen työväestön elämästä eli juuri siitä, minkä olen luullut koko museon pointiksi. Mutta on siis vaihtuva näyttely, joten jos aihe omien sukujuurien tms. kautta kiinnostaa niin Tampereelle kannattaa lähteä lähikuukausina.
Tavanomaista valokuva+esine+teksti -yhdistelmää oli rikastettu erilaisin keinoin. Ensinnäkin näyttelyn olisi voinut kiertää pikavauhtia pyörittämällä noppaa ja kulkemalla pelireittiä tamperelaisen miehen historiaa seuraten. (Ihan kuin olisin jostain lukenut, että Tampereella oli enemmän naisia kuin miehiä ennen vanhaan?)
Tähän ei kukaan läsnäollessani innostunut, mutta ellei kuuloni pettänyt, ruutuhypyn mahdollisuutta käytti yksi aikuinen nainen.
Useammassa paikassa saattoi nappia painamalla kuulla (oletettavasti) käsikirjoitettuja aikalaislausuntoja. Kokeilin muutamaa ja totesin ne hieman liian pitkiksi. (Ennen napin painamista ei ollut mitään tietoa siitä, kuinka kauan tekstiä tulisi.) Kaiuttimen käyttö tarkoitti myös muiden kävijöiden "häiritsemistä" eikä monessa pisteessä voinut kuunnella yhtäaikaa.
Yhdessä nurkassa sai tälläytyä työläiseksi peilin edessä. Innovatiivisempi oli vanhasta voimisteluoppaasta tehty opastusvideo. Se, että menneisyydestä eoi ole liikkuvaa kuvaa ei tarkoita etteikö sitä voisi esittää.
Tehtäväpiste sisällissodan uhreille pystytettävästä muistomerkistä vastasi aamulla syntyneeseen kysymykseen patsaasta, jonka arvasin Vapaussodan muistomerkiksi.
Tampereen vasemmisto ei innostunut Viktor Janssonin ja Wäinö Palmqvistin vuonna 1921 valmistuneesta veistoksesta, sillä sitä pidettiin sorron symbolina. Ajan mittaan patsaaseen kuitenkin totuttiin - sehän kuvaa vain pienimunaista miestä, joka hosuu lelumiekallaan työväentalon suuntaan.
