Henkilökohtaisen arkiston karsinnasta

Olen pari (kolme?) viime viikkoa tehnyt muuttoa pienempään asuntoon. Tavaran karsiminen ei ole ollut vaikeaa, sillä sen olemassaolo on lähinnä rasittanut. Poikkeuksena paperi.

Luulin, että sentään vanhojen luottokorttilaskujen tuhoaminen olisi vaivatonta. Vaikka joku päivä saisin parkkeerattua henkilökohtaisen aineistoni jonnekin, nämä todennäköisesti karsittaisiin matkalla. Mutta kun silmäni osuivat riveihin, jotka palauttivat mieleen muistoja matkoista... Tosiasia kuitenkin on, ettei niillä ole mitään merkitystä ellen sitä dokumentoi ja ellen ole matkapäiväkirjoja pitänyt...

Suomen kuvalehdessä 31/2015 oli Lauri Lehtisen artikkeli Taiteilijan kuoltua, jossa Leena Luostarisen jäämistöstä:

Talletettavan ja pois heitettävän rajaaminen ei ole helppoa. Mitä tehdä tyhjille kirjepapereille, joissa lukee kiinalaisten hotellien nimiä? Ehkä niiden avulla selviäisi, miltä Kiinan alueilta Luostarinen löysi aiheet eteerisiin itämaisiin maisemiinsa.
"Kaikki pitää säästää, pienetkin asiakirjat", Laura Luostarinen uskoo.
Helsingin baareissa Leena Luostarisella oli tapana kuvata halvalla kameralla mitä milloinkin. Lauran mukaan harrastus oli "sosiaalinen sermi" ja tulokset niin suttuisia, että satojen vanhojen filmirullien kehittäminen ei tunnu vaivan arvoiselta.
Mutta ei kai niitä uskalla poiskaan heittää.

Onni on lähiomainen, joka välittää muistosta?

Kuva kirjasta Thackerayana. Digitointi British Library, jakelu Flickr Commons.