maanantai 20. huhtikuuta 2015

Lauantai Keravalla

Läksin lauantaina Keravalle teatteriesityksen tähden. Melko myöhäisessä vaiheessa juolahti mieleeni tarkistaa, olisiko Keravalla jotain muutakin ajanvietettä. Olihan siellä: taidemuseo JA museo.

Näiden yhteisiä sivuja yritin lukea huolellisesti, mutta vasta paikan päällä selvisi (erinomaisen osaavan ja ystävällisen asiakaspalvelijan toimesta), että kyse oli meillä-ei-ole-esillä-muuta-kuin-vaihtuva-näyttely -paikasta. Eli olin varannut hieman liikaa aikaa. Mutta mukava pitkästä aikaa tappaa aikaa näyttelyssä, miettiä merkityksiä ja katsoa teokset kolmekin kertaa.

Valokuvanäyttelyssä Kuka painoi nappia, herra Holbein? oli aloituksena museon taidepajoissa otettuja otoksia Holbeinin muotokuvien tyyliin aikansa vaatteisiin pukeutuen. Niistä syntyi ajatuksia menneisyyden ihmisten samankaltaisuudesta kanssamme.

Tilassa sai myös itse kokeilla kuvien ottoa teatterivaatteissa. Ilman avustajaa ja meitsietikkua sain komean jakun kuvaan vain peilin kautta, luopuen Holbeinin töiden poseerausasennoista, kuvasuhteesta ja tummasta taustasta.

Varsinainen näyttely koostui Pekka Elomaan ja Lyhdyn työryhmän valokuvamuotokuvista, joissa yhteys Holbeiniin oli nimenomaan kuvakulma ja tumma tausta. Mutta (luntattuani näyttelyjulkaisusta) myös kunnioittava suhde kuvattavaan.

Kun vaihtuva näyttely oli taidetta oli historiallinen museo esillä vain pienessä Ornon valaisintehdasta esittelevässä näyttelyssä.
Taidemuseon omista kokoelmista oli esillä Maaria Wirkkalan taidekaappi, joka on tarkoitettu päiväkodin erityishetkiin eikä taidemuseoon. Kun jokaisen esineen näki ja koki yksinään oven tai laatikon avaamalla, siinä oli erityistä hohtoa. Miksi tätä tunnetta on niin vaikea siirtää minimalistisiin museonäyttelyihin?

Museokaupan tarjontaa silmäillessäni paljastui Keravan yhteydet sirkus- ja tivolimaailmaan. Kyselin tiskin takaa Sirkushevos-muistomerkin paikkaa ja sain kuulla, että elokuussa avataan näyttely, joka kertoo nimenomaan Sariolan perheen huviliiketoiminnasta. (Kävin muistomerkin katsomassa ja kuvasinkin, mutta eihän sitä kuvaa voi tähän laittaa kun tekijänoikeudet.)

Varsinainen reissun syy oli Keravan teatterin esitys Kovan onnen enkeli. Historiaa, naishistoriaa ja vankilahistoriaa - en voinut jättää väliin.

Kristian Smedsin kirjoittama näytelmä perustuu Mathilda Wreden elämäkertaan ja Elvi Sinervon kirjeisiin ja runoihin. Käsiohjelman tekstistä luntaten kyse oli (ainakin) arvoista ja niiden vuoksi kärsitystä. Tämä ei tullut itselleni katsoessa mieleen, mutta koin ymmärtäneeni jotain päähenkilöiden elämästä.

Esitys loppui ennen kuin ehdin odottaa sen loppumista, mikä oli paljon mukavampaa kuin kärsimys Fosterlandetissa.

Ja pääsin niin päivän valolla kotimatkalle, että junalaituriltakin sain vielä pienen välähdyksen Keravan historiaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti