Historiantutkimuksen ihanteiden historiasta

Torstai-iltana istuin Suomen oppihistoriallisen seuran seminaarissa, jossa oli aiheena  historiantutkimuksen ihanteiden historia. Sen parasta antia oli Elise Garritzenin viehättävä, hauska ja selkeästi rakennettu esitys historiantutkijan ihanteesta 1800-luvun jälkipuolen Britanniassa. (Garritzenin varsinaisesta tutkimusaiheesta voi katsella ja kuulla Nuorten akatemiaklubilla tallennetun esityksen.)

Lukuunottamatta ajatusta historiantutkijalle välttämättömistä luonnollisista ominaisuuksista, jotka miellettiin perinnöllisiksi, Garritzenin hahmotelma tuntui istuvan nykypäivän Suomeenkin. Ainakin itse arvostan historiantutkijaa, joka on tutkimukseen omistautunut, laajasti oppinut ja tuoreimmankin tutkimuksen tunteva. Hallitsee arkistotutkimuksen ja lähdeviitteiden laatimisen. (Samat ominaisuudet sopivat myös ansiokkaisiin sukututkijoihin.)

Hienovaraisempaan arviointiin joudutaan, kun vedetään rajaa "lähteiden luetteloinnin" ja analyyttisen synteesin välille. Jälkimmäisen puutteen olen kokenut omaksi heikkoudekseni, joten kommenttipuheenvuoron käyttäneen Timo Vilénin luonnontieteestä muokkaama ajatus osui kipeään paikkaan. "Kaikki" osaavat laboraatiotyön/arkistotyön, mutta vain harvat johtopäätöksiin vaadittavan ajattelun.

Brittiläisessä historian kirjoituksessa kirjoittamisen laatu oli 1800-luvulla ja nykyään käsittääkseni eri tavalla tärkeää kuin Suomessa. Mutta meilläkin lienee, kuten Garritzenin tutkimassa ajassa ja paikassa, olla arvostettua välttää yhtäaikaa paperin ja pölyn makuista tekstiä sekä sentimentaalista ja romanttista dramatiikkaa. Eli, kuten Vilén tiivisti: "Historiantutkija on se, joka kirjoittaa kuin historiantutkija". 

Suomalaisten historiantutkijoiden ihanteiden ja normien kehityksestä olisi kiva kuulla tai lukea jossain vaiheessa lisää. Erityisesti meidän 1800-lukumme muutoksesta tutkinnottomista toimijoista koulutettuihin ammattilaisiin. Ainoa aihetta käsittelevä teksti, jonka muistan lukeneeni, on Anna Kuisminin salongissa Johanna Liljan esittämä artikkelikäsikirjoitus tieteellisten lehtiemme toimituspolitiikan muutoksista.

Kuva kirjasta Paris herself again in 1878-9 ... Fifth edition. British Libraryn digitoima. Flickr Commons.

Laitisen tapaus

Tuulispäässä 36/1909 oli kansikuvana erikoisesti kehystetty Heino Aspelinin muotokuva Artturi Laitisesta.

Itse lehdessä kuvaa ei selitetä vaan kyseessä oli yleisesti jo tunnettu asia, jossa oli jotain muutakin kuin Laitisen tulo eduskuntaan.

Tausta selviäisi varmaan ajan sanomalehdistä, mutta hyvä tiivistelmä löytyi myös Wikipediasta:

"Laitinen tuli kansanedustajakaudellaan tunnetuksi ns. Laitisen jutun takia. Kesällä 1909 joukko suomussalmelaisia kirkkoherra A. B. Calamniuksen johdolla jätti valituksen kouluylihallituksen Laitisen toiminnasta opettajana. Valituksen mukaan Laitinen oli käyttäytynyt sopimattomasti koulun tyttöoppilaita kohtaan muun muassa suutelemalla tyttöjä sekä saunomalla näiden kanssa ja lisäksi hänen opettajan työnsä oli kärsinyt Laitisen hankkimien useiden sivutoimien takia. Tutkimuksen jälkeen koulun johtokunta pidätti joulukussa 1909 Laitisen virastaan vuoden ajaksi. Päätökseen tyytymätön Kajaanin piirin kansakoulutarkastaja Oskar Wuorisalmi valitti siitä kouluylihallitukseen. Marraskuussa 1910 kouluylihallitus katsoi toteennäytetyksi että Laitinen oli syyllistynyt haureelliseen käytökseen tyttöoppilaitaan kohtaan ja aiheuttanut näin suurta pahennusta paikkakunnalla. Niinpä kouluylihallitus erotti Laitisen kokonaan opettajan virasta."

Päätöksestä ja julkisuudesta huolimatta Laitinen toimi lyhyen kansanedustajakautensa jälkeen opettajana vuoteen 1943 ja vielä eläkkeelläkin 40-luvun lopussa.

Renkaista kavioihin

Keskiviikkoiltana olin ensimmäistä kertaa kuokkimassa Tekniikan historian seuran tilaisuudessa. He kun olivat mainostaneet kokousesitelmäänsä Agricolassa. Toisin kuin esim. sotahistoriallinen seura, jonka esitelmäilta oli Tieteiden talon infotaulun mukaan samaan aikaan. Ehkäpä vain jäsenille?

THS:n esitelmöijänä oli Teija Försti, joka tiivisti väitöskirjansa Vauhtikausi. Autoilun sukupuoli 1920-luvun Suomessa kolmeen varttiin. Päällimmäiseksi jäi mieleen rakenteet, joilla periaatteessa uusi tekniikka (jonka ensimmäinen testaaja muistaakseni keksijän vaimo) määrittyi miesten alueeksi. Se liittyi maanpuolustukseen, josta poimittiin univormut, jotka eivät sopineet naisille. Vossikka-ajurit korvautuivat ammattiautoilijoilla, joiden piti pystyä kuskaamaan miehiä paikkoihin, joista sai pirtua tai huoria. Tai molempia.

Talonpoikaisessa perinteessä hevonen ja sen ajaminen ovat kuuluneet miehille, mutta autoilu oli alussa varakkaiden puuhaa. Mistä aloin miettiä sitä, missä laajuudessa yläluokan naiset Suomessa ratsastivat 1800-luvun lopussa? Olen lukenut niin paljon Englantiin sijoittunutta historiallista romantiikkaa, että naisiin yhdistyy helposti satulassa olo. Mutta onko sitä korostettu modernin itsenäisyyden korvikkeena romaaneissa? Ja oliko urheilullista ratsastusta toisenlaisen metsästyskulttuurin Suomessa ollenkaan?

Näin sitä käy kun dissaa kartano- ja aateliskulttuurin tutkimusta. Tulee mieleen siihen liittyviä "järkeviä" tutkimuskysymyksiä. Kotona ei ollut mitään asiaa valaisevaa kirjallisuutta, mutta Suomen hevosurheilumuseon sivuilta löytyi lyhyt katsaus Näin Suomi nousi ratsaille.

Sen mukaan ratsastuksen tausta Suomessa liittyi vahvasti sotilaisiin eli miehiin. Siviiliratsastus alkoi vasta vuonna 1867 Helsingissä aloitetuilla ratsastustunneilla, joita antoi Ruotsista tullut opettaja. Turussa opetus alkoi vuonna 1889. Naiset olivat mukana tunneilla ja osallistuivat 1900-luvun puolella omissa sarjoissaan laukkakilpailuihin, aluksi naistensatulassa. Samoihin aikoihin tulivat jo ensimmäiset autotkin Suomeen eli reet ja vaunut ovat niille luonnollisempi vertauskohde kuin ratsuhevonen. Jonka roolista maalaiskartanoissa ehkä vielä löytyy jotain tietoa.

P. S. Esityksessään Försti mainitsi, että seuran lehden Tekniikan Waiheita artikkeleita on verkossa, mutta hankalasti löydettävissä. Eli ei seuran etusivun linkin Tekniikan Waiheita takana vaan eTW-sivuilla. 

Kuvassa karjalainen lapsen ja ruoka-astioiden kanssa kotimatkalla perustuen valokuvaan. Kirjasta "Bidrag till vår odlings häfder, utgifna af A. Hazelius. del. 1-10" British Libraryn digitoimana Flickr Commonsissa.

"Muut sisällön mukaan järjestetyt asiakirjat"

Kevätloman TMA-käynnillä tartuin Huittisten piirin nimismiehen arkistoon toiveenani löytää jotain tilkettä Kauvatsan juurieni esittelyyn. H:1 Maanjakoasiakirjat sekä teitä, siltoja ja vesistöjä sisälsi listan, josta olisin saanut sylin murto-osan tarkkuudella esi-isän osuuden eri siltojen huollosta, mutta tämän lisääminen sukututkimukseen tuskin tekisi siitä mielenkiintoisempaa.

Yhtä hyödytöntä, mutta mielenkiintoista, oli selata läpi pino H:6 "Muut sisällön mukaan järjestetyt asiakirjat". Mielessä kävi, että hieman yksityiskohtaisempi luettelo tekisi arkistoistamme käyttökelpoisempia ja käyttäjäystävällisempiä. Tai ehkäpä jälleen koulutetut tutkijat tietävät etsiä tuolta...

... Johan Filip Lydénin omakätistä meriittiluetteloa, jossa näkyi vuosilukuja 1753-1769

... Nahkurityöntekijä Frans Hjalmar Lundenin (s. 15.1.1880) ammattitaitotodistusta päiväyksellä 5.11.1899

... Vihtori Eevert Lindenin maakauppiasaikomusta

... taustatiedottomia kassakirjoja 1898-1901

... Nimismies Bergrothin yksityisiä asiakirjoja 1888-1905

... Lauttakylän Höyryvene Oy:tä koskevia asiakirjoja vuodelta 1895

... Turun ja Porin läänin maakauppiaiden palovakuutusyhdistystä koskevia asiakirjoja (sis luettelon jäsenistä)

... Loimaan höyrysaha Oy:tä koskevia asiakirjoja 1896-97

... Turun työväenyhdistyksen rakennuskomiteaa koskevia asiakirjoja

... Vampulan kirkkoherran virkatalon kivitöitä koskevia tiliasiakirjoja vuodelta 1900

... päiväämättömiä nimismiehen asuinrakennuksen piirrustuksia ja kustannusarviota?

Heinolan ihmeitä

Heinolan kartta 1833. Kansalliskirjasto

Ernst Jakob Valdemar Bonsdorff kävi koulua Heinolassa 1850-luvun alkupuolella ja on kirjassaan Elämäni varrelta (1933, 2p.) kuvannut niin opettajia kuin koulun ulkopuolistakin elämää.

Bonsdorffin muistelmien mukaan tuolloisella Heinolan kaupunkisaarnaajalla Johan Fredrik Svinhufvudilla

"oli suuret eläinkokoelmat, hyönteisiä ja lintuja. Kotonaan hän piti mm. kesyä puolikasvuista karhua ja kurkea. Nämä tulivat usein koulupihalle. Pojat painivat karhun kanssa kaikessa rauhassa. Kurkea sen sijaan pelkäsimme, se kun aina terävällä nokallaan tavoitteli pikkupoikien silmiä, eivätkä pojat olleet korkeampia kuin kurkikaan."

Eivätkä tässä olleet kaikki kaupungin villieläimet, sillä Heinolassa

"asui yhteen aikaan eräs luutnantti Glansenstjerna, jolla oli kopissa kaksi sutta. Hänen suuri huvinsa oli heittää sutten raadeltaviksi kiinni ottamiaan koiria. Tuo julma mies lopetti elämänsä hirveällä tavalla. Hänen äitinsä asui lähellä Heinolaa. Eräänä päivänä hän saapui äitinsä kotiin, nielaisi sisäänastuessaan myrkkykapselin ja kuoli muutaman tunnin päästä hirveitä tuskia kärsittyään."

Lisäksi

"Heinolan kaupungin laidassa on hiekkaharju. Kouluaikanani oli vanha Grek-niminen mies kaivanut harjuun luolan, jossa asui kesät talvet. Siellä hän oli elänyt kymmenkunta vuotta. Usein kävimme kurkistamassa hänen luolaansa. Mistä mies oli tullut, sitä en tiedä, tiedän vain, että hän puhui murteellista suomea, lieneekö ollut kotoisin Venäjän Karjalasta."

Kristityn vaellus pääsiäisenä v. 1908

Tuulispäästä 17/1908

"Murtunein mielin" kirjoittaa allaolevan tunnustuksen tekijä, "lähetän sinulle arvoisa Pilkkakirves, elämäni sisällyksen edesmenneenä pääsiäisenä. Julkaise hyvä ystävä se Tuulispäässä, että minä saisin sille nauraa ja siten saada sielulleni rauhan."

Kyynelsilmin riensin täyttämään hänen pyyntönsä. Hyvä lukija! Lue hartaudella, mitä seuraa. Se on kristityn vaellus pääsiäisenä v. 1908.

Pitkäperjantain aatto: Oopperakellarissa. Ei ole musiikkia. Vähä väkeä. Olen surullinen. Katselen vanhaa juutalaista, joka on saapunut yksin ravintolaan. Onko hänellä erityinen syy juhlia, kun Kristus kuolee huomenna?

P. S. Tullut kotiin klo puoli 2. Selvänä.

Pitkäperjantai. Minä ja neljä muuta aamioineet Seurahuoneella. Minä otin kaksi ryyppyä ja join 1/2 pulloa olutta. Samoin muut. Ajaneet Alppilaan ja juoneet sadan markan edestä punssia. Sen jälkeen syöneet voileipäpöydän. Sitten tulleet Oopperakellariin ja juoneet vaan olutta.

P. S. En ole tullut kotiin ensinkään. Nähty lähtevän Oopperakellarista issikalla, pitkä sikari suussa. Kuulunut olleen epäselvä.

Lauantai. Herännyt klo 9 a. p. tutussa huoneessa. Ollut iloinen. Hankkinut päivällä rahaa ja ilmestynyt illalla Oopperakellariin. Hävittänyt 150 markkaa. Ollut iloinen ja virkeä. Kello 1 jälkeen yöllä esiintynyt S. I. K:nin iltamassa ja rakastunut numero 61:een. Juonut veljenmaljan komean ruotsinmaalaisen vahtimestarin kanssa. Hänen nimensä on Kaiphas.

P. S. Tullut kotiin klo 6 aamulla. Epäselvänä. Lakaissut tiellä tuntemattoman talonmiehen kanssa katua. Saanut häneltä 1/1 olutta. Pannut väsyneenä maata. Tuntenut itsensä tyytyväiseksi kun on tehnyt ruumiillista työtä.

Sunnuntai. Ajatellut mennä aamukirkkoon. Mennyt Seurahuoneelle aamiaiselle. Ollut väsynyt koko päivän. Ajatellut mennä kirkkokonserttiin, mutta ei jaksanut. Syönyt illallista kotona. Pannut maata klo 8 i. p. Heti nukkunut.

Maanantai. Herännyt virkeänä. Heti syömään Seurahuoneelle. Mainio voileipäpöytä, juonut paljon maitoa. Kävellyt paljon. Katsellut tuttujen kanssa Tarmoa. Levännyt iltapäivällä. Mennyt illalla Oopperakellariin. Tuntenut vilunoireita. Juonut yhden tuutinkin ja 15 markan edestä punssia neljään mieheen. Syönyt.

P. S. Tullut kotiin klo 1/2 2 aamulla. Selvänä. Luonut katsauksen pääsiäisen viettoon. Hymyillyt surumielisesti. Päättänyt koettaa ensi pääsiäisenä matkustaa maalle.

Teemaa jatkava Heino Aspelinin piirros Tuulispäästä 14/1909. "Pääsiäisiloja. Urho: Hei vaan! Kyll' setä jo pian käveleen oppii kun kerran konttaa jo."

Palkittuja opettajia vuonna 1899

"Pekka Laukkanen, kiertokoulunopettaja Kerimäellä, syntynyt 1816, joka 45 vuotta yhtämittaa on työskennellyt kiertokoulun alalla, 1 vuoden Ruskealassa, 19 v. Kiihtelysvaaralla ja 25 v. Kerimäellä vuoteen 1890 saakka, jolloin erosi toimestaan. On kristillismielinen, vaatimaton ja köyhä; on uutterasti vaivojansa säästämättä ja vaikka itse koulunkäymätön hyvällä menestyksellä virkansa toimittanut ja saavuttanut esimiestensä ja seurakunnan kunnioituksen."

Kerimäen kirkon tornista. Käyttäjän ictusoculi kuva Flickr-tilitään (CC BY-NC-SA 2.0)

"Johanna Qvickroth, torpparintytär Euran pitäjän Sorkkisten kylästä, synt. v. 1821. Hän on harjoittanut lastenopetusta yhtämittaa kolmekymmentäneljä vuotta, vuodesta 1862 vuoteen 1896 saamatta ja nauttimatta mitään vakinaista palkkaa tästä vapaaehtoisesta työstään kansanvalistuksen hyväksi, vaan eläen niillä vapaaehtoisilla antimilla, joilla lasten vanhemmat häntä muistavat. Nyt hän elää vanhana ja puutteenalaisessa tilassa."

Rippikirja 1833-39 (s. 105) vahvistaa Johannan kuuluvan torppari Elias Mattsson Qvickrothin ja Lena Mattsdotterin lapsien joukkoon

"Klaara Wohlhalt, leskirouva Tampereella, synt. v. 1821. Hän on antanut alkuopetusta pienille lapsille yksityisesti luonansa vuodesta 1863 vuoteen 1890, elättäen itsensä näin pienten lasten opetuksella sekä käsitöillä leskeksi jäätyään v. 1861. Hänen vaikutus on ollut aivan hiljaista eikä ole saavuttanut yleisempää huomiota, ei ole tullut julkisesti tunnustetuksi eikä palkituksi. Korkein määrä oppilaita kerrassaan on ollut 20."

Muurarikisällin Herik Johan Grönroosin ja Lena Stina Nummelinin 12.9.1821 syntynyt tytär kastetiin Turun suomalaisessa seurakunnassa nimellä Clara Agatha. Hän meni Turussa 24.5.1860 naimisiin leskeytyneen peilejä tehtailevan lasimestari Robert Bernhard Wohlhaltin kanssa. Tämä kuoli 32-vuotiaana 19.12.1861 ja haudattiin Tampereella.

Lainaukset: 14.1.1899 Päivälehti
Tausta: Tammikuun 14 päivän rahasto