Muinaisteteellisellä tutkimusmatkalla (3/3)

Kertomus alkoi, jatkui ja nyt päättyy...

Viimeinen valttimme oli eräät rauniot, joiden kansan kertomuksen mukaan pitäisi olla joko linnan tai luostarin rauniot. Mahdollisesti myöskin kirkon.

Alati uskollinen oppaamme johti meidät pitkän ja vaivaloisen vaelluksen jälkeen muutamalle autiolle paikalle, jolla jo kaukaa katsoen saattoi päättää olevan ihmistyön jälkiä. Siinä oli kiviä sikin sokin viskeltynä, olipa palanen ehyttäkin kivijalkaa. Vähän sitä kyllä oli minkään isomman rakennuksen raunioiksi, mutta olihan sitä voitu viedä pois aikojen kuluessa ja syöväthän vuosisadat vahvan kivenkin. Ankara väittely syntyi nyt siitä, oliko kysymyksessä kirkon, luostarin, vaiko linnan jätteet. Äänestyksen kautta tulimme siihen tulokseen, että tässä keskiajalla oli ollut komea luostari — munkki- vaiko nunnaluostari, siitä emme toistaiseksi saaneet selkoa. Joku meistä laski luostarin ijänkin. Se oli todennäköisesti kolmannentoista vuosisadan loppupuoliskolta. Yksi meistä piirusti luostarin asemakaavan, toiset kuvailivat sen kehitystä ja vaiheita. Kaikki olimme sitä mieltä, että kotimainen historiantutkimus oli tässä ottanut suuren askeleen eteenpäin.

Me tahdoimme kumminkin vielä tietää, niitä suullinen traditsiooni tietäisi tästä merkillisestä löydöstä kertoa ja päätimme interveivata erästä talonpoikaa, joka viikate olalla meni ohitse.

— Tiedättekö, onko näiden raunioiden läheisyydestä koskaan löydetty mitään aseita tai kulta- ja hopeaesineitä, alkoi tapansa mukaan Kärylainen.

— Mistäpä siihen kullat ja hopeat olisi kasvaneet. Köyhähän se oli. Vaivaistalolla kuolikin, sanoi mies.

— Kuka oli köyhä ja kuoli vaivaistalolla? Kaveri sen tahtoi tietää.

— No se, joka tässä ennen asui.

— Kukas tässä sitten asui? kysäsin minä painavasti.

— Ka, se Kujalan Eeva-Leena, jonka mökki tässä kymmenkunta vuotta sitten paloi.

— Mökkikö tässä sitten on ollut? Käryläisen ääni ilmaisi tätä kysymystä tehdessään tuntuvan tieteellisyyden puutetta.

— Mökki tietysti, mikäs sitten.

Me olimme kuulleet kylliksemme ja — hiukan enemmänkin. Renkipojan huomautukseen, että hän kyllä näyttää tällaisia paikkoja enemmänkin, "jos herrat haluavat", me vastasimme, että aika jo on pitkälle kulunut ja että meidän täytyy tällä kertaa tyytyä siihen, mitä jo olimme nähneet.

Kotimatkalla emme vaihtaneet monta sanaa. Kiinteiden muinaisjäännösten tutkimus kadotti sinä päivänä kolme uutterinta ja etevintä edustajaansa. Mutta meillä on kaikesta huolimatta kullakin aarteemme: minulla vanha kuparikolikko, Kaverilla ruostunut hevoskengänpuolisko ja Karviaisella Rembrandtin taulu — alkuperäinen...

 Aika jättää siis tutkimusretkeläisille hyvästit ja sulkea veräjä jälkeensä.
Hugo Simbergin valokuva "HS Ask 4.54" rajauksellani. Kansallisgalleria.