Museon rajat

Osallistuin eilen kahden yliopiston ja Suomen taloushistorian seuran sessioon Displaying histories of industrialization from below, jossa puhuivat museonjohtajat Kalle Kallio ja Louise Karlskov Skyggebjerg. Kahdessa tunnissa nousi ilmaan paljon asiaa.

Kallio kertoi Suomessa jo vuonna 1884 ideoidusta teollisuusmuseosta, jonka käytännöllinen konsepti tuoreimman teknologian esittelijänä oli kaukana nykyaikaisesta muistiorganisaatiosta. Kysymys siitä, miksi laitosta oli haluttu kutsua museoksi, heitettiin ilmaan, mutta sitä ei ehditty käsitellä. Oliko museon 1880-luvun suomalaiselle paikka, jossa on opettavaisia esineitä? Nykysuomen sanakirja ei kumoa arvaustani, sillä sen mukaan museo on

yleisön nähtävänä oleva järjestetty kokoelma luonnon- t. kulttuurihistorian, kansatieteen, taiteen tms. alaan kuuluvia esineitä sekä sitä varten varattu huoneisto t. laitos

Mitä sitten kuuluu nykyaikaiseen työväen museoon?  Kuka on työväkeä ja mikä osa heidän elämäänsä kuuluu museoon? Pitäisikö työttömyyden näkyä työllisyyden ohessa, oli yksi niistä kysymyksistä, joita ei ehditty kysyä. Selväksi tuli, että Werstaan työväki on SAK:n edustamia työntekijöitä ja hoitohenkilökunnan historiaa pitää etsiä sairaalamuseosta, postinkuljettajien postimuseosta, pankkiväen työtä pankkimuseosta ja kampaajien kampaamomuseosta. Mistä herää lisää kysymyksiä. Onko Suomessa kampaamomuseota? Ja miksei työväkeä esitellä vain tehdasmuseoissa?

Tanskalaisen museonjohtajan esityksessä kolahti pointti lavastettujen interiöörien herättämästä nostalgiasta ja tasapainoilu historian värittämisen suhteen. Ei liikaa mustaa, eikä liikaa vaaleanpunaista. Eikä tietenkään tasaisen harmaata. Louise Karlskov Skyggebjerg myös sanoi suoraan, ettei museo ole menneisyyden peilikuva vaan rakennettu kuva. Ei siis objektiivinen totuus, kuten kotimaisessa museoretoriikassa.

Yksi rajauskysymys on paikallisuus, kansallisuus tai kansainvälisyys. Tanskalaiset ovat lähteneet tekemään nykydokumentointia Kiinaan asti. Werstaassa pysytään kotimaassa, mutta Kallio kuvasi yhteyksiä ulkomaille 1800-luvun puuvillan laiva- ja rekikuljetuksilla, joita en ollut tullut ajatelleeksi.

Tanskalaisen museon yhtenä haasteena on toiminta vanhassa yhdistystalossa, jonne ei voi tuoda aitoja teollisuuskoneita eikä niiden ympärillä ollutta ääntä, kuumuutta ja työntekoa. Nämä jäävät puuttumaan kaikista museoympäristöistä. Mutta session aikana tuli usemman kerran mieleen vuosien takainen käyntini Verlassa, jossa tila oli niin todellinen, että ihmiset tuntuivat lähes olevan läsnä. Alushousuttomat tytöt kiipeämässä kuivausorsilla ja puolisokea nainen punnitsemassa kartonkia, niin että hänen jalkojensa kuluttama jälki oli edelleen lattialankuissa. (Kas, tarinat jäävät mieleen.) Ehkä opas puhui urasta palturia, mutta kyllä se näytti museoidulta työltä. Aidoimmillaan.

Verlasta. Alexei Kouprianov, Wikimedia