Syksyn Ranskan reissulla yritin välttää materian keruuta, mutta sorruin ostamaan Raphaël de Filippon (teksti) ja Roland Garriguen (kuvat) kirjan L'archéologie à petits pas. Kuvitus näytti hauskalta ja kouluranskani näytti riittävän lapsille suunnatun tekstin ymmärtämiseen. Sisäkannen perusteella tekemisessä oli ollut mukana Ranskan kansallinen arkeologiainstanssi, joten arvelin sisällön asialliseksi.
Enkä joutunut pettymään. Aloitettiin arkeologian historiasta, käsiteltiin erilaisia jäännöstyyppejä (asuinpaikat, kätköt, haudat, yms.), säilyneitä materiaaleja (keramiikka, metalli, lasi, ihmis- ja eläinjäänteet jne.), kohteiden löytämistä (paikannimet, ilmakuvat, geofyysiset menetelmät), kaivausten tekemistä dokumentointia myöden sekä ajoitusmenetelmiä.
(Kuvaesimerkissä kasvillisuudessa näkyvät maanalaiset asiat, joihin olen törmännyt Time Team -ohjelmissa, mutta en suomenkielisessä kirjallisuudessa. Ruotsalaisen esimerkin perusteella mahdollisuuksia täälläkin?)
Teksti oli tiivistä ja asiallista, siinä ei ollut mitään erityistä lapsille suunnattua lässytystä eikä pedagogisia kysymyksiäkään. Kevennys oli kuvituksen varassa. Aikuisen silmään kokonaisuus toimi, mutta jäi kylläkin irtonaiseksi lasten maailmasta.
Syksyllä ilmestyneessä Aino Nissinahon kirjassa Muinaishaudan salaisuus ja kuinka se paljastetaan. Arkeologian opaskirja nuorille on päinvastainen lähestymistapa. Siihen oli rakennettu kehyskertomus "Raatomäen mysteeri", jossa seikkailevat koululaislapset. Se jää hieman irtonaiseksi, sillä pääosa kirjaa on "kirja", jota lapset lukevat (s. 10), ja jossa he ovat itse mukana (s. 60-62)?!
Keskiosan faktat ovat lähes yhtä kattavia kuin ranskalaisessakin kirjassa ja käsittelevät nimenomaan Suomen oloja. Kirjoitustyyli on selvästi lapsille suunnattu ja sisältää sekä retorisia kysymyksiä että osallistavia kommentteja, kuten "On kuitenkin muutamia hyvän löytäjän niksejä, joita sinäkin voit opetella." Tekstin lomassa on myös selviä harjoitustehtäviä ja linkkejä lisämateriaaliin.
Kirjan monipuolisuus ulottuu kokeelliseen arkeologiaan asti (s. 89-111) ja olin kokonaisuudesta iloisesti yllättynyt. Mukana oli paljon asiaa ja rakenne toimi. (Lukuunottamatta kehystä.)
Tein pääkaupunkiseudun kirjastoille hankintapyynnön kirjasta heti kun siitä kuulin. Markkinointiargumenttina käytin nuorille suunnattujen suomalaisten arkeologiakirjojen harvinaisuutta. Aivan olematon genre ei Suomessa ole, sillä kirjastokannasta löysin Minna Lehtolan kirjan Madon reikä arkeologiaan (2011). Siinä oli katettu suuri määrä asioita isoilla kuvilla ja vähällä tekstillä. Vaatii aktiivista lukijaa?
Ostin pari vuotta sitten Ranskasta lasten historiakirjoja tyttärelleni. Oikeasti hyvin tehtyjä. Vaikken osaa ranskaa, on silti helppoa hahmottaa asioita visuaalisesti.
VastaaPoista