sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Opitaanko historia parhaiten kirjoista?

Eilisessä Hesarissa Erja Yläjärvi tunnusti, ettei ollut kouluaikana sisäistänyt paljoakaan historian opetuksesta. (En minäkään.) Yläjärvi on sittemmin pohtinut
ymmärtäisinkö enemmän, jos minut olisi istutettu luokan sijaan säännöllisesti oman historiamme tapahtumapaikoille.
Olen alkanut toivoa, että minulle olisi koulussa näytetty, missä kaikki tapahtui – laitettu miettimään, miltä sodan keskelle joutuneista suomalaisista tuntui. Olisimme voineet käydä vaikkapa Tampereen kirkoissa, joista siviilit vuonna 1918 hakivat suojaa aseistettujen joukkojen taistellessa kaupungin kaduilla.
Kuullosti minusta järkevältä, sillä olen pitänyt mielekkäänä kiertää esivanhempieni asuinpaikkoja sukututkimuksen osana sekä muutenkin yrittänyt eläytyä heidän elämiensä vaiheisiin.

Kirjoituksesta ilmeisesti pitivät myös Twitterissä kommentoineet historianopettaja Arja Roivainen ja museonjohtajat Tiina Merisalo ja Kimmo Antila.
@EYlajarvi Hyvä kolumni tänään, kiitos siitä! Historia on maisemassa, rakennuksissa ja arkistojen kätköissä. Vanha kirje, valokuva liikuttaa
— Aira Roivainen (@ARoivainen) January 18, 2014
@aroivainen @eylajarvi Kannattaa muistaa myös #museot elämyksiä ja muistikuvia vahvistavina oppimisympäristöinä
— Kimmo Antila (@KimmoAntila) January 19, 2014
@ARoivainen Aika usein tunteen ja oman kokemisen kautta oppiminen on syvempää. Esim. draamapeda voi auttaa asettumaan toisen nahkoihin.
— Tiina Merisalo (@TiiMerisalo) January 18, 2014
@TiiMerisalo Draamapeda on loistava opetusmenetelmä, mutta myös opettajalle vaativa. Omat kokeilut vähän flopanneet, joten arka käyttämään.
— Aira Roivainen (@ARoivainen) January 18, 2014
@ARoivainen Näin varmaan on, ei ole helppoa. Yksi lisävaihtoehto on viedä oppilaat museoihin, joissa tätä metodia voi olla myös tarjolla.
— Tiina Merisalo (@TiiMerisalo) January 18, 2014
Museoilla hyvää #pöhinää historiaopetuksen puolella. Ulos luokasta #seinätönkoulu.http://siilinjarvenmuseot.blogspot.fi/
— Aira Roivainen (@ARoivainen) January 18, 2014
Sen sijaan historiantutkija Ilona Pajari veti Yläjärven tekstistä herneen nenäänsä. Pajari purkautui blogissaan todeten
Ehdotuksen on oltava huumoria, koska maan päälehdessä töissä oleva ihminen ei voine olla täysin sekaisin päästään tai irti todellisuudesta. Sen sijaan en epäile, ettei tämä toive edusta Yläjärvenkin historianäkemystä. Historiantutkimuksen viimeaikaiset suuntaukset kun tuntuvat välittyneen suurelle yleisölle jonkinlaisena fiilistelyn nostamisena vuosilukuja tärkeämmäksi. Ei sen niin väliä, oliko 1800-luvulla Venäjä vai Neuvostoliitto, tai kuka oli Runeberg, tärkeämpää on tuntea tunnossaan kansallisen heräämisen mahti! Tai polttivatko saksalaiset Lapin talvisodassa vai miten se meni. Me ollaan kiekkoleijonia kaikki!
Mihin Twitterissä vielä
@K_KM_K @TiiMerisalo Ei kai kokemusta, tunnetta ja omaa tekemistä tarvitse nähdä niin, että faktoja ei enää opiskeltaisi? Herätä innostus!
— Aira Roivainen (@ARoivainen) January 18, 2014
@K_KM_K @ARoivainen Tottakai se perustieto ja kokonaisuuksien hahmotus on opiskeltava, mutta paikallakäynnit voivat vahvistaa opittua.
— Tiina Merisalo (@TiiMerisalo) January 18, 2014
Kuva Teemu Ylikoski, Flickr (CC BY-NC 2.0)

P. S. Historianopetusta sivuten opinnäytteitä
klo

1 kommentti:

  1. Reijo Valta19. tammikuuta 2014 klo 16.06

    Tätä keskustelua aloitelleet myös alan ammattilaiset: Historian opetuksen mieli ja mielettömyys. Pamfletti on luettavissa myös netissä (pdf).

    VastaaPoista