Eikä tässä suinkaan kaikki. Mikkola on esittänyt lähdekriitikin perusteet freesisti ja todennut tutkimuskysymyksistä sen olennaisen
Kysymysten esittämisen avulla vältetään pelkkä lähteen referointi, mikä on riittämätöntä työskentelyä etenkin, mikäli tähtäät korkeampiin arvosanoihin.Kirkkohistoriassa siis ollaan maan tasalla, mistä kertoo myös Mikkolan metodiohjaus
Käytännössä monet kuvaavat metodiaan sanoen lukeneensa lähdetekstejä tarkasti tutkimuskysymykset mielessä pitäen. Lähiluku eli close reading tai huolellinen lukeminen eli careful reading lienevät suosituimpia tapoja sanoittaa sitä, mitä oman lähteensä kanssa tekee. Metodia, siis sitä, kuinka aikoo päästä johtopäätöksiin saakka, voi sanoittaa johdannossa esimerkiksi seuraavasti:
”Tutkimuskysymykseni on x ja etsin siihen vastauksia x lähteistä. Tutkin tekstejä aikajärjestyksessä ja havainnoin mahdollista muutosta a:n ajatuksissa. Selvittääkseni tämän käytän apunani myös aineistoa e ja peilaan a:n käsitystä samalla ilmiöön f. Erityisesti otan analyysissani huomioon ajan yhteiskunnallisen, uskonnollisen ja sosiaalispoliittisen kontekstin.”Opiskelija Riikka Myllyntaustan kommentti
Tieto siitä, että tarkka tekstin lukeminen ja luetun analysoiminen oli jo metodin käyttöä, helpotti gradun tekoa merkittävästi.on helppo ymmärtää. (Helpotuksen tunteen kuvaamiseksi Nationaal Archief-lempparini pikkuluistelijasta.) Sääli, että oikean historian metodit ovat niin paljon edistyneempiä, että niistä ei yliopiston ulkopuolelta saa selkoa, puhumattakaan omaksumisesta.
Yliopiston sisäpuolella puolestaan oli minulle tuntemattomia ongelmia. Emilia Lahti sai
... tietää lehden digitoiduista numeroista kuitenkin vasta gradu-syksyn lopuksi. Kun etsin Koti ja yhteiskunta -lehteä Helka-tietokannasta, se ilmoitti virheellisesti, että lehti oli saatavilla ainoastaan varastokappaleena Kansalliskirjastosta. Fennica-haulla sain selville, että lehti oli luettavissa myös Kansalliskirjastosta mikrofilminä. Internet-palvelusta kuulin onneksi seminaariohjaajaltani, mutta sitä ennen olin ehtinyt skannata ja tulostaa kaikki tarvitsemani numerot Kansalliskirjaston mikrofilmeistä. Edes virkailijat eivät maininneet, että lehdestä saattaisi löytyä digitaalinen versio. Helka ja Fennica ohjasivat siis alkuperäisten lähteiden äärelle, eivät lehden digitaaliseen versioon, jota on helpompi käsitellä. Ensisijaisesti kannattaa aina selvittää monesta eri palvelusta, onko lähteestä olemassa digitoituja versioita, sillä digitoitu aineisto helpottaa huomattavasti lähdetyöskentelyä.Toivottavasti näin ikävästi ei käy monelle ja mahdollisesti osa epäkohdista on jo korjaantunutkin. Vaihdoin aiheesta viestejä Jyrki Ilvan kanssa ja hän päivitti, että
tällä hetkellä Fennicasta on linkki digitoituun aineistoon, vaikkei sitä ehkä ole ihan helppo huomata ja mukana on edelleen maininta myös mikrofilmeistä, mikä voi viedä harhaan. Helkassa linkkiä ei ole, mutta sen mukaan lehti olisi kyllä olemassa painettuna myös mm. Kaisa-kirjastossa.Miltä mahtaa näyttää Kansalliskirjaston Finnassa? Tarpeellisella rohkeudella/uteliaisuudella varustettu tarkastakoon.
P. S. 1. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Kirjoitin ylläolevan viime viikon lopulla. Lauantaina istuin Kaisa-talon kellarissa viitisen tuntia ja sain valmiiksi aiemmin aloittamani urakan Muinaistutkijan vuosikertojen läpikäymisestä. Eilen sain tietää, että lukuunottamatta kahta viimeistä vuotta kaikki numerot ovat pdf:inä Suomen arkeologisen seuran sivulla...
P. S. 2 Kirjan yksi kuvitus on PHD-sarjakuva, jonka kuvatekstinä/lähdeviitteenä on vain URL. Kyseisellä sivustolla oleva FAQ antaa ymmärtää, että sarjakuvien käyttöluvan saa melko helposti ja maksutta. Mutta versaalilla on korostettu, että lupaa pitää pyytää ja lähdemerkinnäksi vaaditaan valmis fraasi, joka ei ole URL.
Twitteristä kommentti "Lukaisin mainitsemasi artikkelin. Olipa ilahduttavan selkeää, sujuvaa kieltä – sen ansiosta myös sisältö näyttäytyi kirkkaana."
VastaaPoista