Sarjassa kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut mitään: Fredrik Wilhelm Pipping. Hänet on maalannut tauluksi Carl Peter Mazer vuosien 1836-1837 paikkeilla ja Daniel Nyblinin taulusta ottaman mv-valokuvan tarjosi käyttöön KKA.
Tarjolla ei ole siis valmista taustoittavaa tekstiä vaan pitää ihan itse jotain hakea. Tuloksista ei ole pulaa: on Wikipedia-sivu, ylioppilasmatrikkelin merkintä.ja Kansalliskirjaston aikajanan piste, jossa muotokuva näkyy värillisenä. Pipping osoittautuu ihan merkittäväksi mieheksi, sillä hänen käsialaansa on Luettelo suomeksi präntätyistä
kirjoista, kuin myös muutamista muista teoksista, joissa löytyy joku
kirjoitus Suomen kielellä, tahi joku johdatus sitä tuntemaan.
Jollei tuota 1856-57 painettua opusta ole omassa hyllyssä, siihen voi tutustua Googlen digitoimana kappaleena. Kronologisesti etenevä luettelo alkaa ABC-kirjasta ja katekismuksesta. Pitkälle saa selata ennen kuin löytää muuhun kuin uskontoon tai valtiovaltaan liittyvää painotuotetta. Parhaimmillaan palvellaan molempia, kuten alla olevan leikkeen rukouspäivämääräyksessä.
Otin mukaan seuraavankin painatteen, sillä tekstin kääntäjiksi ilmoitetaan "Matthias Johanin Pojca Anders Jacoin Pojca Äjmä". Äimään perehtymiseni on niin olematonta, etten tiennyt hänen kääntämiseenkin osallistuneen.
lauantai 13. lokakuuta 2012
perjantai 12. lokakuuta 2012
Oletetaan, että kuntasi historiallinen rakennus olisi päässyt huonoon kuntoon
Kun nyt sisäistin yleveron niin huomioni sai helposti otsikolla, joka alkoi "Nyt sitä saa". Tarjolla oli Ylen kunnallisvaalikoneeseen syötetyt vastaukset. Muistin, että joukossa oli yksi historiaan liittyvä kysymys, joten ei kun analysoimaan. (Kuntien tyypittelyn ja ryhmittelyn kävin hakemassa sivustolta kunnat.net)
Ylen kysymys kuului:
Sukupuolten välillä ei ollut merkittävän näköistä eroa:
Ikä näyttää tuovan jonkin verran viisautta:
Historia on kaupungeissa ripauksen tärkeämpää kuin maaseudulla, jossa talous ja vaarinhousut suuremmassa suosiossa:
Uskontokunnattomat ovat jonkin verran valmiimpia tukemaan historiaa ja uskontokuntaiset pitävät enemmän vaarinhousuista:
Koulutusasteellakaan ei näytä olevan merkitystä talouden suosioon, vaan erot syntyvät jälleen vaarinhousuihin turvautumisesta:
Tässä vaiheessa pitää palauttaa mieleen se, että kyse on vaalikonedatasta. Eli maantieteellisestä jaosta selviää, missä historiaan vetoamisen oletetaan vetoavan äänestäjiin:
Mitäs tästä sanoisi? Keski-Pohjanmaalle on tullut väestö idästä?
(Takapakki. Datan visualisointi on tehty hätäisesti ja huolettomasti. Virheet enemmän kuin mahdollisia. Ja todennäköisesti mikään ero yllä ei ole tilastollisesti merkittävä.)
Ylen kysymys kuului:
Oletetaan, että kuntasi historiallinen rakennus olisi päässyt huonoon kuntoon. Rakennusta on vaadittu purettavaksi ja tontin käyttämistä hyödyllisemmin. Toisaalta rakennusta on vaadittu historiallisen merkittävyytensä takia kunnostettavaksi. Mitä teet?ja vastausvaihtoehdot olivat
0 = Historia on hetkellistä taloudellista hyötyä arvokkaampi asia. Rakennus on kunnostettava.Vaihtoehdot 2, 3 ja 4 ovat kannattomia, joten laskin ne kaikki yhteen. Kokonaisnäkymä:
1 = Taloudellinen hyöty on arvokkaampaa, kuin historia. Tontti on saatava nykyistä hyödyllisempään käyttöön.
2 = On riski, että päätöksestä tulee liian hätiköity. Ehdotan päätöksen lykkäämistä tulevaisuuteen.
3 = Kuuntelen kuntalaisten mielipiteitä ja teen päätökseni sen perusteella.
4 = Historiallista arvoa ja taloudellista hyötyä ei voi vertailla keskenään. En halua ottaa kantaa puolesta enkä vastaan.
Sukupuolten välillä ei ollut merkittävän näköistä eroa:
Ikä näyttää tuovan jonkin verran viisautta:
Historia on kaupungeissa ripauksen tärkeämpää kuin maaseudulla, jossa talous ja vaarinhousut suuremmassa suosiossa:
Uskontokunnattomat ovat jonkin verran valmiimpia tukemaan historiaa ja uskontokuntaiset pitävät enemmän vaarinhousuista:
Koulutusasteellakaan ei näytä olevan merkitystä talouden suosioon, vaan erot syntyvät jälleen vaarinhousuihin turvautumisesta:
Tässä vaiheessa pitää palauttaa mieleen se, että kyse on vaalikonedatasta. Eli maantieteellisestä jaosta selviää, missä historiaan vetoamisen oletetaan vetoavan äänestäjiin:
Mitäs tästä sanoisi? Keski-Pohjanmaalle on tullut väestö idästä?
(Takapakki. Datan visualisointi on tehty hätäisesti ja huolettomasti. Virheet enemmän kuin mahdollisia. Ja todennäköisesti mikään ero yllä ei ole tilastollisesti merkittävä.)
Aateliselämää ja digitaalisia lähteitä
Kirsi Vainio-Korhosen uutuus Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa oli sitä mitä otsikko lupasi ja oli vaivattomasti yhdessä illassa luettu. Alun auvoisampi aateliselämä ei minua suuremmin kiinnostanut, mutta kun Sofien elämä muuttui vaikeammaksi lukemisesta tuli mielekkäämpää. Taisi myös selvitä Annelin äskettäin ajattelema sanomalehti-ilmoituksen merkitys. Kyseessä lienee pesäero, josta löytyy perustiedot opuksesta Käsi-kirja Lain opissa, Talonpojille (1849)
Vainio-Korhosen pääaineistona ja innoituksena oli puhelinsoitolla tietoon tullut Sofie Munsterhjelmin arkisto, joka on sittemin päätynyt SLS:n huomaan. Ilmeisesti digitoitukin, sillä lähdeluettelossa todetaan "i elektronisk form". Digitaalisuudesta puheen ollen. Koska en ole mitään historiankirjoituksen metodikurssia päässyt suorittamaan, lueskelin professoritason tekijän lähdeluetteloa oppimismielessä. Mites niitä verkkolähteitä nykyään pitäisi kirjata?
Tutuimmalta näyttivät Biografiakeskuksen verkkoartikkelit: tekijä, otsikko, url ja päiväys. Vastaavasti oli viitattu muihin "puhtaisiin" digilähteisiin eli ulkomaiseen verkkosivuun, Arno Forsiuksen verkkoartikkeleihin ja rakennusperintöpäivien julkaisun artikkeliin. Sekä Genos-artikkeliin, jonka suhteen laiskempi (kröhöm) olisi voinut sortua kopsaamaan lopusta painetun lehden sivunumeron yms. Sanomalehdet on listattu erikseen, emmekä saa tietää, onko niitä luettu paperilta, mikrofilmiltä vai digitoituna.
Loppuviitteessä 50 ilman lukupäivää mainittu Wikipedia-artikkeli ei ole jostain syystä lähdeluetteloon päätynyt. Samoin on käynyt muutamalle muullekin sivulle ja parille kirjalle, ilmeisesti tässä on joku hienous, jota en tunne.
Samoin kuin loppuviitteen 37 "Bidrag till Kännedom af Finlands Natur och Folk 1868, 300" kanssa. Jos lähdeluettelon url:ia on uskominen, Vainio-Korhonen on lukenut Internet Archiven koneluettua tekstiä. Henk. koht. olisin valinnut näköisnäkymän ja sarjan nimen sijaan kirjoittanut lähdelistaan Matthias Akiander: Herdaminne för fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift. Olisi tullut tekstin luonne ja tekijä vähän selkeämmin esille.
Arkistolähteisiin Vainio-Korhonen on luokitellut Suomen valokuvataiteen museon Kuka kuvasi - tietokannan (ilman url:ia, ilman päiväystä), SSS:n Hiskin (ilman url:ia, ilman päiväystä) sekä Kansalliskirjaston alle listattuina Helsingin yliopiston kaksi ylioppilasmatrikkelia (url:it, ei päiväystä). Viimeksi mainittuihin on loppuviitteissä viitattu mainiten ylioppilaan nimi, mutta missään ei näy matrikkelien tekijöiden nimiä! Molemmat ovat vaivattomasti löydettävissä samoilta verkkosivuilta, joihin url:it viittaavat. Vanhemman ajan matrikkeliin Yrjö Kotivuori tekee jatkuvasti muutoksia, joten päivämäärä on viitauksissa varsin oleellinen.
En ollut uskoa silmiäni kun Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoskassa näin lähdeluettelossa (otsikon "kirjallisuus ja verkkoartikkelit" alla) ylioppilasmatrikkelin ilman tekijän nimeä (ja informaalisti muotoillulla nimekkeelläkin). Vainio-Korhonen on päätynyt samaan ratkaisuun ja voin vain ihmetellä ammattitutkijoiden asennetta toisen tekemää työtä kohtaan.
(Sydän kurkussa astelin kirjahyllylle. Kotivuoren matrikkelia olen käyttänyt lähteenä kolmessa kirjassani... enkä kertaakaan mainitsematta tekijän nimeä, huh. Yritän pysyä tässä amatöörimäisessä tavassa.)
Vainio-Korhosen pääaineistona ja innoituksena oli puhelinsoitolla tietoon tullut Sofie Munsterhjelmin arkisto, joka on sittemin päätynyt SLS:n huomaan. Ilmeisesti digitoitukin, sillä lähdeluettelossa todetaan "i elektronisk form". Digitaalisuudesta puheen ollen. Koska en ole mitään historiankirjoituksen metodikurssia päässyt suorittamaan, lueskelin professoritason tekijän lähdeluetteloa oppimismielessä. Mites niitä verkkolähteitä nykyään pitäisi kirjata?
Tutuimmalta näyttivät Biografiakeskuksen verkkoartikkelit: tekijä, otsikko, url ja päiväys. Vastaavasti oli viitattu muihin "puhtaisiin" digilähteisiin eli ulkomaiseen verkkosivuun, Arno Forsiuksen verkkoartikkeleihin ja rakennusperintöpäivien julkaisun artikkeliin. Sekä Genos-artikkeliin, jonka suhteen laiskempi (kröhöm) olisi voinut sortua kopsaamaan lopusta painetun lehden sivunumeron yms. Sanomalehdet on listattu erikseen, emmekä saa tietää, onko niitä luettu paperilta, mikrofilmiltä vai digitoituna.
Loppuviitteessä 50 ilman lukupäivää mainittu Wikipedia-artikkeli ei ole jostain syystä lähdeluetteloon päätynyt. Samoin on käynyt muutamalle muullekin sivulle ja parille kirjalle, ilmeisesti tässä on joku hienous, jota en tunne.
Samoin kuin loppuviitteen 37 "Bidrag till Kännedom af Finlands Natur och Folk 1868, 300" kanssa. Jos lähdeluettelon url:ia on uskominen, Vainio-Korhonen on lukenut Internet Archiven koneluettua tekstiä. Henk. koht. olisin valinnut näköisnäkymän ja sarjan nimen sijaan kirjoittanut lähdelistaan Matthias Akiander: Herdaminne för fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift. Olisi tullut tekstin luonne ja tekijä vähän selkeämmin esille.
Arkistolähteisiin Vainio-Korhonen on luokitellut Suomen valokuvataiteen museon Kuka kuvasi - tietokannan (ilman url:ia, ilman päiväystä), SSS:n Hiskin (ilman url:ia, ilman päiväystä) sekä Kansalliskirjaston alle listattuina Helsingin yliopiston kaksi ylioppilasmatrikkelia (url:it, ei päiväystä). Viimeksi mainittuihin on loppuviitteissä viitattu mainiten ylioppilaan nimi, mutta missään ei näy matrikkelien tekijöiden nimiä! Molemmat ovat vaivattomasti löydettävissä samoilta verkkosivuilta, joihin url:it viittaavat. Vanhemman ajan matrikkeliin Yrjö Kotivuori tekee jatkuvasti muutoksia, joten päivämäärä on viitauksissa varsin oleellinen.
En ollut uskoa silmiäni kun Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoskassa näin lähdeluettelossa (otsikon "kirjallisuus ja verkkoartikkelit" alla) ylioppilasmatrikkelin ilman tekijän nimeä (ja informaalisti muotoillulla nimekkeelläkin). Vainio-Korhonen on päätynyt samaan ratkaisuun ja voin vain ihmetellä ammattitutkijoiden asennetta toisen tekemää työtä kohtaan.
(Sydän kurkussa astelin kirjahyllylle. Kotivuoren matrikkelia olen käyttänyt lähteenä kolmessa kirjassani... enkä kertaakaan mainitsematta tekijän nimeä, huh. Yritän pysyä tässä amatöörimäisessä tavassa.)
torstai 11. lokakuuta 2012
Historian ja tilastojen käyttöä
Kunnallisvaaleissa Helsingissä ehdolla oleva Joonas Lyytinen on Wikipedia-aktiivi ja parin vuoden takaisen työympäristökokemuksen perusteella fiksu tyyppi nimenomaan datan kanssa. Joten petyin jonkin verran kun twiittivirrassa huomasin aamusella tämän
Jos pysähtyy ihan pariksi minuutiksi ajattelemaan, muistaa että 1920 olimme nuori valtio, jonka naapurissa oli toinen samanlainen.
Kevyellä googlailulla löytyy Jouni Korkiasaaren Turun yliopistossa pitämän Siirtolaisuus-kurssin kalvosetti (pdf), jossa vahvistetaan, että "Suomessa oli 1920-luvulla enemmän pakolaisia ja muita ulkomaalaisia kuin missään muussa Pohjoismaassa". Ja kerrotaan myös, että vuonna 1924 Suomessa asuneista ulkomaan kansalaisista oli 45,3 % "venäläisiä" ja 15,4 % "suomensukuisia".
Eli jos poliittinen kehitys idässä olisi ollut toinen, ulkomaalaisia olisi ollut Suomessa vähemmän. Ja jos maailmalla olisi ollut rauhallisempaa viime vuosikymmeninä, olisi ulkomaalaisia Suomessa nyt vähemmän. (Kalvosetin sivu 13 paljastaa, että ulkomaalaisten osuus on nyt maan laajuisesti aivan muuta kuin 20-luvulla.) Maahanmuuttopolitiikka ei tietääkseni ole koskaan ollut löysää. Taannoisesta Raja-elokuvasta jäi mieleen "kyllä"-koe Rajajoella ja uutinen amerikkalaisessa sanomalehdessä syyskuussa 1920 kertoo, että menneisyydessä asiat olivat hyvin samanlaisia kuin nykyäänkin.
Jos pysähtyy ihan pariksi minuutiksi ajattelemaan, muistaa että 1920 olimme nuori valtio, jonka naapurissa oli toinen samanlainen.
Kevyellä googlailulla löytyy Jouni Korkiasaaren Turun yliopistossa pitämän Siirtolaisuus-kurssin kalvosetti (pdf), jossa vahvistetaan, että "Suomessa oli 1920-luvulla enemmän pakolaisia ja muita ulkomaalaisia kuin missään muussa Pohjoismaassa". Ja kerrotaan myös, että vuonna 1924 Suomessa asuneista ulkomaan kansalaisista oli 45,3 % "venäläisiä" ja 15,4 % "suomensukuisia".
Eli jos poliittinen kehitys idässä olisi ollut toinen, ulkomaalaisia olisi ollut Suomessa vähemmän. Ja jos maailmalla olisi ollut rauhallisempaa viime vuosikymmeninä, olisi ulkomaalaisia Suomessa nyt vähemmän. (Kalvosetin sivu 13 paljastaa, että ulkomaalaisten osuus on nyt maan laajuisesti aivan muuta kuin 20-luvulla.) Maahanmuuttopolitiikka ei tietääkseni ole koskaan ollut löysää. Taannoisesta Raja-elokuvasta jäi mieleen "kyllä"-koe Rajajoella ja uutinen amerikkalaisessa sanomalehdessä syyskuussa 1920 kertoo, että menneisyydessä asiat olivat hyvin samanlaisia kuin nykyäänkin.
Vuoden tilaisuus!
Viikonloppu lähestyy ja sen myötä tapahtuma Kuulutko sukuuni. Aina en itse ole matkannut sitä varten Vantaan perukoille, mutta nyt olisi sunnuntaina tarkoitus mennä kuuntelemaan esityksiä ja moikkaamaan tuttuja.
Eilen tapaamani sukututkija aikoo olla paikalla molempina päivinä eikä liene ainoa laatuaan. Itse jätän lauantain kuitenkin väliin, sillä kalenteriini kirjasin silloin jotain muuta. Lauantain ohjelmassa minua kiinnosti vain Mirkka Lappalaisen esitys, mutta eiköhän samat asiat selviä tuoreimmasta kirjastaankin. Lainassa kirjastosta ja eräpäivä lähenee...
Sunnuntaina on tarjolla kolme esitystä, joista ensimmäistä en missään tapauksessa halua jättää väliin. Jens Nilssonin Savolaiset jalkamiehet 30-vuotisessa sodassa eivät ole aiheena läheisiä, mutta kun puhujan tuntee... Täytyy saada paikka jostain keskeltä niin, että Flachsenius-kirjani tutkimusavustaja tietää minun paikalla olevan. Nuorisoa pitää tukea ja kannustaa, olen kuullut sanottavan.
Tiina Miettisen Suurvaltakauden sukupuut – kultausta, väärennöstä vai vakavaa sukututkimusta on toinen must. Sekä aiheen että puhujan takia.
Anto Leikola on laajemmin tunnettu ja otsikkonsa Kuka kuuluu sukuun? - mitä suku tarkoittaa tänä päivänä? mielenkiintoinen.
Jollei syysflunssa tai laiskiaispöpö iske niin näkemyksiäni esitysten sisällöstä täällä ensi viikolla. Jos tulet itse paikalle, minua saa nykiä hihasta ja sanoa hei. Tunnistamisen mahdollistamiseksi otos Facebookin profiilikuvista:
Eilen tapaamani sukututkija aikoo olla paikalla molempina päivinä eikä liene ainoa laatuaan. Itse jätän lauantain kuitenkin väliin, sillä kalenteriini kirjasin silloin jotain muuta. Lauantain ohjelmassa minua kiinnosti vain Mirkka Lappalaisen esitys, mutta eiköhän samat asiat selviä tuoreimmasta kirjastaankin. Lainassa kirjastosta ja eräpäivä lähenee...
Sunnuntaina on tarjolla kolme esitystä, joista ensimmäistä en missään tapauksessa halua jättää väliin. Jens Nilssonin Savolaiset jalkamiehet 30-vuotisessa sodassa eivät ole aiheena läheisiä, mutta kun puhujan tuntee... Täytyy saada paikka jostain keskeltä niin, että Flachsenius-kirjani tutkimusavustaja tietää minun paikalla olevan. Nuorisoa pitää tukea ja kannustaa, olen kuullut sanottavan.
Tiina Miettisen Suurvaltakauden sukupuut – kultausta, väärennöstä vai vakavaa sukututkimusta on toinen must. Sekä aiheen että puhujan takia.
Anto Leikola on laajemmin tunnettu ja otsikkonsa Kuka kuuluu sukuun? - mitä suku tarkoittaa tänä päivänä? mielenkiintoinen.
Jollei syysflunssa tai laiskiaispöpö iske niin näkemyksiäni esitysten sisällöstä täällä ensi viikolla. Jos tulet itse paikalle, minua saa nykiä hihasta ja sanoa hei. Tunnistamisen mahdollistamiseksi otos Facebookin profiilikuvista:
Karjasairaudesta kerrottua 1761
Opuksessa The Annual Register, or a view of the History, Politicks, and Literature, Of the year 1761 kerrotaan Suomessa koetusta karjasairaudesta, joka oli levinnyt jo ihmisiinkiin. Taudin leviämisen estämiseksi navettoja käsiteltiin rikillä, ruudilla ja viinietikalla.
A letter from Stockholm gives the most melancholy account of the distemper among the cattle, with which the province of Finland has for some years been afflicted; it now affects even the men who attend the sick cattle, or who flay the dead: a stout young fellow after flaying a cow dead of the distemper, at night laid himself down on the skin, wrapped it about him, but the next morning was found quite stiff and dead. "The most ingenious Mr. Hartman, continues the letter, has advanced, that the symptoms of this distemper in the human species, perfectly correspond with those of the English sweating: we sometimes burn the liver, milt, and lungs of the dead beasts, and administer the powder of them to the sick beasts, on account of the voletile salts in these ashes : I hear that now they are beginning to burn whole carcases for the same use; and likewise to prevent the air from being infected by such a number of putrified carcases, the cow-houses also are fumigated with sulphur, gunpowder, and vinegar."Samaa asiaa oli selostettu myös ajan sanomalehdissä, tietenkin. Haartmanin yksityiskohtainen kertomus julkaistiin sanomalehden Inrikes Tidningar numeroissa 8., 12. ja 15.10.1761. Siihen sisältyy matkakertomus "Porin kihlakunnista". Kokemäen tilanne ei vaatinut tuolloisten karjanomistajien onneksi ja minun nykyiseksi harmikseni yksityiskohtaista kuvausta. Mutta muistaakseni Tapio Salminen kirjoitti asiasta Kokemäen paikallishistoriaan ja mainitsi esi-isä-kirkkoherrankin.
keskiviikko 10. lokakuuta 2012
Terveisiä Yleltä ja Ylelle
Kun Tapio Onnela katsoi tarpeelliseksi eilen nostaa uudelleen esiin Marko Tikan elämäntapahistorioitsija-alustuksen, oli sopiva aika meikäläiselle harrastaa vapaa-ajalla historian sijaan jotain työhöni ja koulutukseeni liittyvää. Eli osallistuin eilen NiceTuesday-verkoston vierailulle "digitaalisen median maailmaan Yleisradioon".
Historia oli siellä vähissä, mutta Areenan ohessa tuli mainituksi Elävä arkisto ja Cilla Lönnqvist kertoi elävästi urakasta, joka oli vaadittu ensimmäisten julkaistujen pätkien oikeuksien selvittämiseksi. Valitettavasti minulla ei ollut muistiinpanovälineitä esillä, joten itse sankarin nimi ehti unohtua.
Oikeuksien hallinta ja valvonta tuli Areenan osalta selvästi esille, mutta en älynnyt esittää siitä kriittisempää kysymys/kommenttia. Tarkistin jälkikäteen muistikuvani: vasta tämän vuoden elokuussa tuli lailliseksi käyttää Elävää arkistoa ja Areenaa kouluissa! Yhdyn näin jälkijättöisesti Tarmo Toikkasen kommenttiin:
Mistä päästään Yle-veroon, joka iskee televisiottomaan talouteeni ensi vuonna. Vero-sivuston mukaan tulee viemään kukkarostani 140 euroa. Melkein kuukauden yhtiövastike, kahdet housut tai iso tilaus Amazonista. Viimeksi mainitun parissa kulutan taatusti enemmän aikaa kuin Ylen sivuilla vuoden aikana.
Siellä kun tulee lähinnä tarkistettua kulttuuriuutiset muistaessa (rss-syöte lakkasi jossain vaiheessa toimimasta, enkä ole jaksanut yrittää uudelleen). Elävän kuvan katseluun minulla ei ole enää keskittymiskykyä ja vanhanaikaisesti teen sen mieluiten DVD-levyiltäni. Ylen radio-ohjelmia latailen muistaessani ja sattumalta ohjelmia huomatessani. Kotikoneella sitten ihmettelen kryptisesti nimettyjä mp3-tiedostoja. (Niiden seulonnassa Haatasen haastattelutyyli on tullut tutuksi. Se ärsyttää yhä, mutta haastateltavat ovat niin hyviä, että on pakko kuunnella. Tuoreimmista jaksoista suosittelen Tommi Uschanovia, joka puhui historian käytöstä ja käyttämättömyydestä.)
Podcast-sovelluksessani on jatkuvassa tilauksessa Yle:ltä vain Absoluuttinen totuus. (Terveiset Tikalle, nämä kuunteluminuutit liittyvät luonnontieteelliseen koulutukseeni eivätkä historiaan!) Kaikki muu on ulkomaista sisältöä, josta en ole maksanut kuin satunnaisia kannatusmaksuja, joita ansaitsee ainakin yksityisyritteliäisyydellä tuotettu Dan Carlinin Hardcore history.
Ruotsiin ja Iso-Britanniaan ei ole lähtenyt penniäkään, mikä ei ole alkuunkaan reilua. Sillä SR:n Vetenskapsradion historia ja Släktband sekä BBC:n pian taas alkava Making history ja joka arkipäivän Witness ovat työmatkojen ja silityssessioiden iloja. Eli terveisiä vaan sille Hesariin kirjoittaneelle: kyllä kieliä kannattaa opiskella!
Historia oli siellä vähissä, mutta Areenan ohessa tuli mainituksi Elävä arkisto ja Cilla Lönnqvist kertoi elävästi urakasta, joka oli vaadittu ensimmäisten julkaistujen pätkien oikeuksien selvittämiseksi. Valitettavasti minulla ei ollut muistiinpanovälineitä esillä, joten itse sankarin nimi ehti unohtua.
Oikeuksien hallinta ja valvonta tuli Areenan osalta selvästi esille, mutta en älynnyt esittää siitä kriittisempää kysymys/kommenttia. Tarkistin jälkikäteen muistikuvani: vasta tämän vuoden elokuussa tuli lailliseksi käyttää Elävää arkistoa ja Areenaa kouluissa! Yhdyn näin jälkijättöisesti Tarmo Toikkasen kommenttiin:
Odottelemme siis, että Ylen (kansalaisten varoin) tuottama sisältö avataan vaikkapa Creative Commons -lisenssillä kaiken kansan jatkokehiteltäväksi. Tässä oli yksi pieni askel ei väärään suuntaan.Onko julkisilla varoilla tuotettu Ylen verkkosivujen sisältö parhaassa mahdollisessa paikassa ja käytössä? Onko klassikkokirjojemme äänikirjojen paras paikka Areena vai Project Gutenberg? Voisivatko samat tiedostot olla molemmissa paikoissa? (Harjoitus. Etsi Ahon äänikirjan sivulta mp3-tiedostoon liittyvät oikeudet. Tulos: Ei vaadi kuin kaksi klikkiä ja vastaus on melko selvä.)
Mistä päästään Yle-veroon, joka iskee televisiottomaan talouteeni ensi vuonna. Vero-sivuston mukaan tulee viemään kukkarostani 140 euroa. Melkein kuukauden yhtiövastike, kahdet housut tai iso tilaus Amazonista. Viimeksi mainitun parissa kulutan taatusti enemmän aikaa kuin Ylen sivuilla vuoden aikana.
Siellä kun tulee lähinnä tarkistettua kulttuuriuutiset muistaessa (rss-syöte lakkasi jossain vaiheessa toimimasta, enkä ole jaksanut yrittää uudelleen). Elävän kuvan katseluun minulla ei ole enää keskittymiskykyä ja vanhanaikaisesti teen sen mieluiten DVD-levyiltäni. Ylen radio-ohjelmia latailen muistaessani ja sattumalta ohjelmia huomatessani. Kotikoneella sitten ihmettelen kryptisesti nimettyjä mp3-tiedostoja. (Niiden seulonnassa Haatasen haastattelutyyli on tullut tutuksi. Se ärsyttää yhä, mutta haastateltavat ovat niin hyviä, että on pakko kuunnella. Tuoreimmista jaksoista suosittelen Tommi Uschanovia, joka puhui historian käytöstä ja käyttämättömyydestä.)
Podcast-sovelluksessani on jatkuvassa tilauksessa Yle:ltä vain Absoluuttinen totuus. (Terveiset Tikalle, nämä kuunteluminuutit liittyvät luonnontieteelliseen koulutukseeni eivätkä historiaan!) Kaikki muu on ulkomaista sisältöä, josta en ole maksanut kuin satunnaisia kannatusmaksuja, joita ansaitsee ainakin yksityisyritteliäisyydellä tuotettu Dan Carlinin Hardcore history.
Ruotsiin ja Iso-Britanniaan ei ole lähtenyt penniäkään, mikä ei ole alkuunkaan reilua. Sillä SR:n Vetenskapsradion historia ja Släktband sekä BBC:n pian taas alkava Making history ja joka arkipäivän Witness ovat työmatkojen ja silityssessioiden iloja. Eli terveisiä vaan sille Hesariin kirjoittaneelle: kyllä kieliä kannattaa opiskella!
Suomess' ei elä runoilla
Sarjassa kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut: Olli Kymäläinen. Mies ei ole muille tuntematon, vaan on saanut sivun Wikipediaan. Sen mukaan hän oli kansanrunoilija.
Maiden ja merien takaa no 11/1866, josta kuvamme, puolestaan kertoo:
Hänen elämänsä, niinkuin talonpojan tavallisesti, ei ole merkillinen erinomaisista tapauksista. Hän oli syntynyt v. 1790 ja elänyt kaiken ikänsä Heinäveden kappelissa Savossa. Kauan aikaa oli hän myllärinä Karvion hovin tiluksilla; muutamia vuosia ennen kuolematansa luopui hän kuitenkin tästä virastaan ja muuttui torppariksi. Mutta maanviljelykseen ei hänen mielensä tehnyt; sen toimen heitti hän kokonaan vaimonsa ja lastensa haltuun. Itse hän vaan veisteli ja sepitteli kaikelleisia koneita, johon työhön hänellä oli suuri taito. Hän kuoli v. 1855.Todellinen taitelijaluonne siis. Enkä ole unohtanut, että tänään on Aleksis Kiven päivä. Hänen, Kymäläisen ja muiden suomeksi kirjoittaneiden kunniaksi Olli Kymäläisen runo Suomess' ei elä runoilla (kokoelmasta Kahdeksantoista runoniekkaa)
Pitäjäläiset pitivät häntä suuressa arvossa, vaikka ei hän suinkaan pitäjän pohattoja ollut. Koti-elämässään sitä vastaan hän ei ollut oikein onnellinen; sillä kiukkuinen, pikainen luonteensa teki hänet usein tylyksi perheelleen.
Kuulkahatte kuulut herrat,
Suomen ruhtinaat suloiset,
Minä huuan huolissani,
Valittelen vaivoissani:
Suomess' ei elä runoilla,
Ei tule leipä laulamalla,
Työstä on Suomessa surua,
Leivänsaaliista Savossa.
Maat on kaikki kankahia,
Kaikki kallioperiä,
Toiset korpia kovia,
Synkkiä syänsaloja,
Pellonpaikat on pahoja,
Kivikoita, kallioita;
Niiss' on työtä tyhjän kanssa
Saaha einettä etehen,
Ruvetessani runoille.
Viel' on raskas Herran vitsa,
Tauti päälle painavainen,
Kaikki tässä kappelissa,
Joitten joukossa minäkin
Olen saanut outo olla,
Parvessa parasna miesnä,
Kaikki on kattoni kulunna,
Kaikki pääni paljastunna;
Ei ole soittoni soreat,
Eikä kuulu kanteleeni,
Nyt ei kanna köyhän koppa,
Pää paljas puhua paljon,
Suru soittoni hajoitti,
Katkoi kielet kanteleeni.
tiistai 9. lokakuuta 2012
Fiktiosta materiaalia historiankirjoitukseen?
Taisin ehtiä täällä(kin) julistamaan, että seuraavana projektinani puurtaisin kauvatsalaisia talonpoikaisesivanhempiani. Mutta käänsin kelkkani ja työn alla on nyt Anna Elisabet Sarénin elämä ja esivanhemmat.
Heti alkuun tuli tenkapoo. AES eli lapsuutensa ja nuoruutensa saarella eikä minulla ole harmaintakaan aavistusta millaista moinen elämänmuoto 1700-luvun alkupuolella olisi voinut olla. Mutta samalla saarella (Kokemäen Kiettare) oman lapsuutensa viettänyt Liisa Paasikari-Salo on varmasti asiantuntevampi ja hän on uskaltautunut menneisyyttä kuvittelemaan romaanissaan Silta luodolta lukaaliin (2008). Arvatenkin omia kokemuksiaan hyödyntäen.
Maanmittaushallitus - Maanmittaushallituksen uudistusarkisto - Kokemäki - Kiettare; Tiluskartta ja selitys 1769-1785 (A41:22/1-9) ja Kiettare; N:o 1-4, isojaonjärjestely, kartta ja asiakirjat 1871-1897 (A41:22/16-29) sekä moderni näkymä Maanmittauslaitoksen laillisista latauksista, muistissa vain tiedostonimi UM3323H.png
Maanmittauslaitoksen palvelusta on saatavissa avoimesti korkeusmalli dataa, mutta ei suoraan käyttöliittymästä. Poikkeamalla Paikkatietoikkunaan saa keskelle Kiettareen kylää rinkulan, joka siis ilmeisesti on juuri se Purrin mäki, jolla AES vietti ensimmäiset vuotensa. Ja jota en olisi äkännyt ilman fiktioon tarttumista.
Mutta varoituksen sana vielä. Paasikari-Salon esittämästä talo- ja sukuhistoriasta olen osittain eri mieltä. Osa käyttämistään lähteistä, jotka on listattu kirjan loppuun, ovat tuttuja, mutta yksityiset tutkimukset, joista eriävät faktat todennäköisesti juontuvat, eivät.
Heti alkuun tuli tenkapoo. AES eli lapsuutensa ja nuoruutensa saarella eikä minulla ole harmaintakaan aavistusta millaista moinen elämänmuoto 1700-luvun alkupuolella olisi voinut olla. Mutta samalla saarella (Kokemäen Kiettare) oman lapsuutensa viettänyt Liisa Paasikari-Salo on varmasti asiantuntevampi ja hän on uskaltautunut menneisyyttä kuvittelemaan romaanissaan Silta luodolta lukaaliin (2008). Arvatenkin omia kokemuksiaan hyödyntäen.
"Rintamain taakse on kautta aikain tultu hakemaan hiljaisuutta ja rauhaa. Luodolla ei vieläkään tarvitse pelätä tulevansa kovistelluksi." (s. 38) "Luodon vakinainen asukas tiesi asuvansa joen keskellä toisten avunannon varassa." (s. 54) "Asiaton joen ylittäminen koettiin naapurien hyljeksimisenä."(s. 55)Ehkä näin. Joen ylityksestä sai kirjasta uskottavan kuvan. Kesällä:
"Koskaan aikaisemmin hänen ei ollut tarvinnut huhuilla saaren puolelle soutajaa. Hänet oli huomattu kaukaa." (s. 31) "Vastarannalla liikkuja arvioitiin ennen kuin veneelle kävellään. Joskus vieras sai seistä Pukkalan puolella kauan, eikä rannalta noussut yksikään silmäpari." (s. 52) "Soutaja lähtee heti, jos tulija näyttää olevan kyläläinen, jonkun hyväksytty tuttava, sotilas tai odotettu asioitten hoitaja." (s. 38) "Joen yli kulkijoilla ei saanut olla salaisuuksia, oli sitten tulossa tai menossa" (s. 51)Talvella:
"Talvella ei voi valita, kuka luotoon tulee" (s. 39) "Talvella ihmisten ilmoille pääsee vaivatta kaikki. Joen ylityksessä ei tarvita toisten vahtimista, jos vaan kengät pakkasta kestää." (s. 43)Kevään tullen:
"Järvien jäätiet kestivät keväisin pidempään kuin kosken yläpuolella virtaavan joen kinttupolut" (s. 54) "Kevätjäillä täältä ei kannata lähteä minnekään. Mantereen puolella asuvat sanovat meitä rospuuton vangeiksi." (s. 43)Entäs kylän kuvaus?
"Purrin mäki oli näköalapaikka. Siihen kannatti rakentaa talo, jonka pihalta katse keksi yhdellä silmäyksellä kalastajan joelta ja mahdollisen ostajan vastarannalta."(s. 26) "Vasemmalla häämöttää Hannulan rakennukset, oikealla Takun umpipiha ja mäen päällä Purri." (s. 40)Mäkeä ei erotu tavallisissa kartoissa:
Maanmittaushallitus - Maanmittaushallituksen uudistusarkisto - Kokemäki - Kiettare; Tiluskartta ja selitys 1769-1785 (A41:22/1-9) ja Kiettare; N:o 1-4, isojaonjärjestely, kartta ja asiakirjat 1871-1897 (A41:22/16-29) sekä moderni näkymä Maanmittauslaitoksen laillisista latauksista, muistissa vain tiedostonimi UM3323H.png
Maanmittauslaitoksen palvelusta on saatavissa avoimesti korkeusmalli dataa, mutta ei suoraan käyttöliittymästä. Poikkeamalla Paikkatietoikkunaan saa keskelle Kiettareen kylää rinkulan, joka siis ilmeisesti on juuri se Purrin mäki, jolla AES vietti ensimmäiset vuotensa. Ja jota en olisi äkännyt ilman fiktioon tarttumista.
Mutta varoituksen sana vielä. Paasikari-Salon esittämästä talo- ja sukuhistoriasta olen osittain eri mieltä. Osa käyttämistään lähteistä, jotka on listattu kirjan loppuun, ovat tuttuja, mutta yksityiset tutkimukset, joista eriävät faktat todennäköisesti juontuvat, eivät.
maanantai 8. lokakuuta 2012
Taas Suomea saksalaisessa kuva-albumissa
Pitkästä aikaa kurkistin Europeanaan ja tein paikannimihaun. Esiin tuli joukko ihania Ateneumin kuvia, mutta hetken ihmeteltyäni tajusin, että niitä sai vain katsoa, ei koskea. Eli ulkomaalaisen aineiston pariin.
Europeanan joukkoistushankkeessa Europeana 1914-1918 on Carola Eugster kontribuoinut kotialbumin Album mit Postkarten und Fotos von der Ostfront und Finnland (Fam. Hofmann). Olisiko siinä yhtä makeita kuvia kuin äskettäin Flickr:stä löytämäni?
Ei. Albumiin oli Suomen osalta liimattu postikortteja, joita olisi voitu digitoida muualtakin ja odottavat ehkä katsojaansa jossain muuallakin. Mutta tänään esillä tässä ja nyt.
Saksalaisten hauta Helsingin vanhalla hautausmaalla. Oikealla erottuu hautausmaan portti ja paikalla on nykyään muistomerkki.
Mikonkatu 19 – Vilhonkatu 6, Helsinki
Mikonkatu, Helsinki
Kansallismuseo, Helsinki
Runebergin patsas Esplanadilla, Helsinki
Kallion kirkko, Helsinki
Kaksi kuvaa Viipurin asemasta
Kajaani
Hanko?
Oulun kauppatori
Oulun lohipato
Jossain Suomessa?
Suomessa? Viipurin linna taustalla?
Europeanan joukkoistushankkeessa Europeana 1914-1918 on Carola Eugster kontribuoinut kotialbumin Album mit Postkarten und Fotos von der Ostfront und Finnland (Fam. Hofmann). Olisiko siinä yhtä makeita kuvia kuin äskettäin Flickr:stä löytämäni?
Ei. Albumiin oli Suomen osalta liimattu postikortteja, joita olisi voitu digitoida muualtakin ja odottavat ehkä katsojaansa jossain muuallakin. Mutta tänään esillä tässä ja nyt.
Saksalaisten hauta Helsingin vanhalla hautausmaalla. Oikealla erottuu hautausmaan portti ja paikalla on nykyään muistomerkki.
Mikonkatu 19 – Vilhonkatu 6, Helsinki
Mikonkatu, Helsinki
Kansallismuseo, Helsinki
Runebergin patsas Esplanadilla, Helsinki
Kallion kirkko, Helsinki
Kaksi kuvaa Viipurin asemasta
Kajaani
Hanko?
Oulun kauppatori
Oulun lohipato
Jossain Suomessa?
Suomessa? Viipurin linna taustalla?
sunnuntai 7. lokakuuta 2012
Kalastettua
Reijo Valta kirjoitti Suomen ensimmäisistä siviiliavioliitoista. Anneli ajatteli ongelmalapsia 100 vuotta sitten.
Raili Mikkanen miettii uutta kirjaa: "Kansallisarkistossa olen jo käynyt. Vesiperä. Kansalliskirjasto on meneillään. Sieltä löytyi jotain ja toivottavasti löytyy vähän lisääkin tuon ajan lehdistä."
Ilari Aalto oli pitämässä historian oppituntia ja mietti menneisyyttä vieraana maana. Charlotte Vainio valmisteli på svenska luentoa ristiretkistä ja kyseenalaisti vahvasti sen Suomen ensimmäisen.
Juha Siro runoili Kustaa III:sta. Anna Mikkola ehdotti aateliston palauttamista, mutta Kaasuputken FB-sivulla totesi "Sellainen caveat että toi kirjoitus on todella huumoriprovo, eikä mikään allekirjoittaneen selvinpäin antama vakava mielipide." ja "Ja toki oon vetänyt siinä mutkia suoraksi, mutta tosiaan, jos kirjoittaisin vaikka Agricolaan aiheesta vakavissani, niin olisin jämptimpi!"
Olli Bäckström tarkasteli 30-vuotisen sodan myyttejä. Stadin friidu kertasi Helsingin torihistoriaa. Pää auki -blogissa paljastettiin Helsingin kaupunkiarkkitehtuurin historiaa Lönnrotinkadulta.
Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen verkkolehti Hiiskuttua esitteli Kirsi Keravuoren lisensiaattitutkimuksen laivuriperheen kirjeistä ja Pasi Engesin väitöskirjan tenonsaamelaisesta uskomusperinteestä. Alusta!-lehdessä Ville Vuolanto kommentoi pergamentinpalasta.
TAHITI – Taidehistoria tieteenä -verkkolehdessä julkaistiin Mia Åkerfeltin lektio väitöksestään För fremlingarnes trefnad – byggmästaren Hilda Hongell och iscensättningen av badorten Mariehamn på 1890-talet ja Johanna Vuolaston lektio väitöksestään Pietismin kuva – ikkuna yksityiseen hengellisyyteen. Johann Arndtin opetukset pietistisen embleemin perustana.
Minulla oli lippu Suomen marsalkan ensi-iltaan, mutta en ollut oikealla tuulella menemään paikan päälle. Leffan näki ainakin Zepanderi ja Sylvi-lehden Manu Haapalainen ja Jaana S. Semeri.
Laura kävi katsomassa Svenska Teaternin Kristina från Duvemålan.
Minna luki Jyrki Heinon Kellarin. Jaana luki Kristina Carlsonin romaanin William N. päiväkirja. Juha Makkonen luki Mirkka Lappalaisen uutuuden Jumalan vihan ruoska: Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697. Juha Haataja luki Rainer Knapasin kirjan Tiedon valtakunnassa: Helsingin yliopiston kirjasto - Kansalliskirjasto 1640-2010.
Mairea katsomassa
Kun noin kuukausi sitten kuulin, että Porin teatteriin syysohjelmistoon tulee Maire Gullichsenin elämästä kertova näytelmä innostuin heti. Hieman hankala selittää miksi. En tiedä ao. naisesta juuri mitään eli en ole hänestä koskaan ollut kiinnostunut.
Vetovoimaa oli kuitenkin tarpeeksi, että esitystä varten matkustin Helsingistä Satakuntaan historiallisen sateisena viikonloppuna. Enteet eivät olleet otolliset, mutta esitys vei minut eilen illalla mukanaan. Ehkäpä juuri siksi, että tarinan vaiheet eivät olleet ennestään tuttuja? Mieleen nimittäin tuli taannoinen Aurora-kokemus, josta en pitänyt alkuunkaan yhtä paljon.
Yhteistä näille teatteriesityksille oli minimalistinen lavastus ja yläluokkainen päähenkilö kronologisessa tarinassa. Ja episodinen rakennekin. Ajallisesti ja maantieteellisesti Maire oli lähempänä, mutta se tuskin oli ratkaisevaa. Paremmat näyttelijät tai käsikirjoitus?
Suurin osa Mairen sivuhenkilöistä jäi kiiltokuviksi, mutta sekään ei haitannut kokonaista. Käsikirjoittaja oli onnistunut minulle sopivasti valitsemaan kohtauksia, joista syntyi mielekäs kokonaisuus. Joka ei tietenkään ole koko totuus.
Mutta herätti mielenkiinnon muita totuuksia kohtaan. Mitä tapahtui Mairen veljille? Miksi Mairen yksi setä oli Kauvatsalla juuri ennen vuoden 1918 sotaa?
Wikipedian lisäksi lisätietoa voi ilmaiseksi verkossa hakea Biografiakeskuksen talousvaikuttaja-artikkeleista Walter Ahlström ja Harry Gullichsen. Historiallisesta sanomalehtiarkistosta löytyi tietoja kesäkuun 1906 kuolemantapauksesta, johon näytelmän unissakävelykohtauksessa viitattiin. Muolaan Suursaaren sahanhoitajaa, omistajaa (Mairen isä), prokuristia ja työnjohtajaa oli metsästä ammuttu ja yksi miehistä kuoli.
Kuvassa Heidi Rantakeisu Mairena. Janne Alhonpää, Porin teatterin lehdistökuvat
Vetovoimaa oli kuitenkin tarpeeksi, että esitystä varten matkustin Helsingistä Satakuntaan historiallisen sateisena viikonloppuna. Enteet eivät olleet otolliset, mutta esitys vei minut eilen illalla mukanaan. Ehkäpä juuri siksi, että tarinan vaiheet eivät olleet ennestään tuttuja? Mieleen nimittäin tuli taannoinen Aurora-kokemus, josta en pitänyt alkuunkaan yhtä paljon.
Yhteistä näille teatteriesityksille oli minimalistinen lavastus ja yläluokkainen päähenkilö kronologisessa tarinassa. Ja episodinen rakennekin. Ajallisesti ja maantieteellisesti Maire oli lähempänä, mutta se tuskin oli ratkaisevaa. Paremmat näyttelijät tai käsikirjoitus?
Suurin osa Mairen sivuhenkilöistä jäi kiiltokuviksi, mutta sekään ei haitannut kokonaista. Käsikirjoittaja oli onnistunut minulle sopivasti valitsemaan kohtauksia, joista syntyi mielekäs kokonaisuus. Joka ei tietenkään ole koko totuus.
Mutta herätti mielenkiinnon muita totuuksia kohtaan. Mitä tapahtui Mairen veljille? Miksi Mairen yksi setä oli Kauvatsalla juuri ennen vuoden 1918 sotaa?
Wikipedian lisäksi lisätietoa voi ilmaiseksi verkossa hakea Biografiakeskuksen talousvaikuttaja-artikkeleista Walter Ahlström ja Harry Gullichsen. Historiallisesta sanomalehtiarkistosta löytyi tietoja kesäkuun 1906 kuolemantapauksesta, johon näytelmän unissakävelykohtauksessa viitattiin. Muolaan Suursaaren sahanhoitajaa, omistajaa (Mairen isä), prokuristia ja työnjohtajaa oli metsästä ammuttu ja yksi miehistä kuoli.
Kuvassa Heidi Rantakeisu Mairena. Janne Alhonpää, Porin teatterin lehdistökuvat