Inrikes tidningar julkaisi 14.6.1796 kaksi Suomeen liittyvää ilmoitusta. Ilomantsin kirkkoherra kuulutti vaimon Anna Jäskeläin asiaa. Tämän mies Johan Luckarin oli ollut sotilas Karjalan jääjäripataljoonassa, mutta paennut armeijan riveistä pääsiäisen aikaan 1790 eikä tämän jälkeen ollut antanut itsestään elonmerkkejä.
Hiskin mukaan pariskunnalle oli syntynyt useampia lapsia: Anna 18.2.1783 (kun vanhempien avioliitto oli vasta lupaus), Sophia 5.11.1784, Johan 12.4.1786 ja Anders 17.8.1788. Toisessa lehden ilmoituksessa halusi Saarijärvellä naimisiin armeijasta eronnut sotilas Johan Hällman. Armeijan lisäksi hän oli ollut laivan kokkina, tuolloin nimellä Johan Holmberg. Viitasaarella hänelle oli kirjoitettu ikätodistus 21.1.1794 nimellä Johan Danielsson. Nykyajan ihmisen silmiin kolmella eri nimellä kirjoitetut todistukset vaikuttavat lähes epäilyttävältä, mutta ilmeisesti Johan oli antanut ne rehellisin ja avoimin mielin. Mitään estettä ei ilmaantunut ja Hiskin mukaan "Inhs. uk. Johan Dan. Hollberg" sai Karininsa Saarijärvellä 22.9.1796.
lauantai 29. syyskuuta 2012
perjantai 28. syyskuuta 2012
Sotilastutkimusta, kolme kertaa
Nyt on takana Arbiksen kurssista Soldatforskning kolme introkertaa. Näillä on käyty läpi historiallista kehitystä ja ensi viikolla pääsemme asiakirjoihin.
Ensimmäisen kerran katsauksessa päästiin keskiajalta 1600-luvulle. Ainoa melkein mielenkiintoinen asia muistiinpanoissani on se, että 1600-luvulla pystytetyssä järjestelmässä ei sotilaita rekrytoitu koko maasta. Pohjoisen miehet saivat olla rauhassa.
Toisella kerralla aloitettiin 1600-luvun lopulta, jolloin Blekingeen sijoitettuun laivastoon vietiin miehiä perheineen Suomenkin rannikolta, erityisesti Pohjanmaalta. Verensekoitusta toiseen suuntaan tuli suuren Pohjan sodan loppuessa kun suomalaisia yksikköjä täydennettiin ruotsalaisilla.
Lisäksi noteerasin (taas kerran?) sanojen ryttare ja dragon eron. Molemmat ratsastivat sotaan, mutta rakuuna nousi ratsailta taiston alkaessa. Kotona selailin Nykysuomen sanakirjaa ja totesin, että suomeksi rajanveto on haastavampaa. Ratsumies on nimittäin "ratsuväen sekä jalkaväen ratsuryhmien sotamiesten virallinen yleisnimitys". Yksiselitteisin tapa kääntää ryttare on "ratsuväen ratsumies"?
Kolmannella kerralla käsiteltiin autonomian aika, joka tästäkin tarkastelukulmasta oli paljon monipuolisempi kuin päässäni 1800-luvusta edelleen hahmottuva harmaa makkara.
Jollei Napoleon olisi hyökännyt Venäjälle, Suomessa ei olisi ollut omia armeijayksikköjä 50 vuoteen. (Olipa hyvä että meni viime viikolla minulle jakeluun tuo samanaikaisuus.) Kun Napoleon kerran hyökkäsi niin Suomessa oli autonomian ajan alusta alkaen värvättyjä joukkoja parikymmentä vuotta. Sitten suurin osa niistä lakkautettiin pariksi kymmeneksi vuodeksi.
Sitten laitettiin hetkeksi pystyyn uusi ruotuväkisysteemi. Ilmeisesti tämän jäänteenä olen muistaakseni Kokemäen kirkonarkiston papereissa törmännyt ruotumiehen palkkaussopimukseen. Tämä meininki loppui 1867 ruuan myötä. Runsaan kymmenen vuoden päästä saatiin rullaamaan arvontoihin perustuva asevelvollisuusarmeija, jonka arvan numeroihin rippikirjoissa on lähes tulkoon jokainen sukututkija törmännyt.
Suomen omat armeijayksiköt lakkautti tunnetusti Bobrikoff ja mummoni isä päätyi juuri alkaneelta sotauraltaan maatalouskouluun ja veljensä hiihteli pitkin Pohjanmaata kehottamassa kutsuntalakkoihin. Tämä oli tuttua, mutta koskaan (!) en ollut tajunnut, että passiivinen vastarintamme tehosi ja miehemme eivät todellakaan menneet mihinkään palvelukseen väkisten 1900-luvun alussa.
Jollain kerralla oli puhetta ruotsalaisten verkkotietokannasta Soldatregister ja moisen puutteesta Suomessa. Nyt kolmannen kerran alussa eräs kurssilainen selitti opettajalle ennen tunnin alkua, että hän aikoo esittää hankkeen tarpeellisuutta eräälle SSS:n hallituksen jäsenelle. Hieno juttu, mutta SSS on tuskin oikea paikka uudelle projektille. Valitettavasti sotahistoriallisten seurojemme jäsenet ovat ensisijaisesti kiinnostuneita 1900-luvusta, joten heiltäkään tuskin löytyy innostusta.
Ensimmäisen kerran katsauksessa päästiin keskiajalta 1600-luvulle. Ainoa melkein mielenkiintoinen asia muistiinpanoissani on se, että 1600-luvulla pystytetyssä järjestelmässä ei sotilaita rekrytoitu koko maasta. Pohjoisen miehet saivat olla rauhassa.
Toisella kerralla aloitettiin 1600-luvun lopulta, jolloin Blekingeen sijoitettuun laivastoon vietiin miehiä perheineen Suomenkin rannikolta, erityisesti Pohjanmaalta. Verensekoitusta toiseen suuntaan tuli suuren Pohjan sodan loppuessa kun suomalaisia yksikköjä täydennettiin ruotsalaisilla.
Lisäksi noteerasin (taas kerran?) sanojen ryttare ja dragon eron. Molemmat ratsastivat sotaan, mutta rakuuna nousi ratsailta taiston alkaessa. Kotona selailin Nykysuomen sanakirjaa ja totesin, että suomeksi rajanveto on haastavampaa. Ratsumies on nimittäin "ratsuväen sekä jalkaväen ratsuryhmien sotamiesten virallinen yleisnimitys". Yksiselitteisin tapa kääntää ryttare on "ratsuväen ratsumies"?
Kolmannella kerralla käsiteltiin autonomian aika, joka tästäkin tarkastelukulmasta oli paljon monipuolisempi kuin päässäni 1800-luvusta edelleen hahmottuva harmaa makkara.
Jollei Napoleon olisi hyökännyt Venäjälle, Suomessa ei olisi ollut omia armeijayksikköjä 50 vuoteen. (Olipa hyvä että meni viime viikolla minulle jakeluun tuo samanaikaisuus.) Kun Napoleon kerran hyökkäsi niin Suomessa oli autonomian ajan alusta alkaen värvättyjä joukkoja parikymmentä vuotta. Sitten suurin osa niistä lakkautettiin pariksi kymmeneksi vuodeksi.
Sitten laitettiin hetkeksi pystyyn uusi ruotuväkisysteemi. Ilmeisesti tämän jäänteenä olen muistaakseni Kokemäen kirkonarkiston papereissa törmännyt ruotumiehen palkkaussopimukseen. Tämä meininki loppui 1867 ruuan myötä. Runsaan kymmenen vuoden päästä saatiin rullaamaan arvontoihin perustuva asevelvollisuusarmeija, jonka arvan numeroihin rippikirjoissa on lähes tulkoon jokainen sukututkija törmännyt.
Suomen omat armeijayksiköt lakkautti tunnetusti Bobrikoff ja mummoni isä päätyi juuri alkaneelta sotauraltaan maatalouskouluun ja veljensä hiihteli pitkin Pohjanmaata kehottamassa kutsuntalakkoihin. Tämä oli tuttua, mutta koskaan (!) en ollut tajunnut, että passiivinen vastarintamme tehosi ja miehemme eivät todellakaan menneet mihinkään palvelukseen väkisten 1900-luvun alussa.
Jollain kerralla oli puhetta ruotsalaisten verkkotietokannasta Soldatregister ja moisen puutteesta Suomessa. Nyt kolmannen kerran alussa eräs kurssilainen selitti opettajalle ennen tunnin alkua, että hän aikoo esittää hankkeen tarpeellisuutta eräälle SSS:n hallituksen jäsenelle. Hieno juttu, mutta SSS on tuskin oikea paikka uudelle projektille. Valitettavasti sotahistoriallisten seurojemme jäsenet ovat ensisijaisesti kiinnostuneita 1900-luvusta, joten heiltäkään tuskin löytyy innostusta.
Kuvitus: Daniel Nyblinin mv-valokuvat, KKA
Gunnar Berndtson: Root ja Spoof hyökkäävät venäläisen muonasaattueen kimppuun 1808, 1880
Gunnar Berndtson: Talviaamu (Kaartilaisia mäenlaskussa), 1891
Albert Edelfelt: Sotilasvanhus, 1901
torstai 27. syyskuuta 2012
Avoin, mutta piilossa
Projekt Runebergin FB-sivun päivitys kuului eilen
Historiallisen sanomalehtikirjaston alkuaikoina (vuoden 2004 paikkeilla) käyttäjä sai ocr-tekstin suoraan käytettäväkseen, nykyään vaatii pdf-kierrätyksen, jonka opin vuonna 2009. Siellä taustalla se siis elää ja vaikuttaa, mutta ei näy hakukoneiden roboteille. PR:n ylläpitäjä jatkoi kommenttiaan
The Finnish national library has digitized lots of journals and newspapers, but Google doesn't seem to find the content. To illustrate this problem, just one year (6 issues from 1908) of the Finnish library journal was copied to Project Runeberg the other day. And the content can already be found by searching.Eipä ole koskaan tullut mieleen, että Kansalliskirjaston digitoitujen aineistojen ocr-tekstit voisivat putkahtaa ulos verkkohaussa. Internet Archiven vastaavat tulevat toisinaan eteen ja ihan hyödyllistähän se on. Eikä niiden koneluku ole paljoa parempi kuin Kansalliskirjastonkaan.
Historiallisen sanomalehtikirjaston alkuaikoina (vuoden 2004 paikkeilla) käyttäjä sai ocr-tekstin suoraan käytettäväkseen, nykyään vaatii pdf-kierrätyksen, jonka opin vuonna 2009. Siellä taustalla se siis elää ja vaikuttaa, mutta ei näy hakukoneiden roboteille. PR:n ylläpitäjä jatkoi kommenttiaan
The fact that their instruction to search robots forbids indexing of PDF files might be part of the explanation. But why would anybody do something so stupid?Liikenteen rajoittamiseksi? Ajattelemattomuuttaan? OCR:n laadun piilottamiseksi? Resurssien tuhlaukselta tuntuu se, että PR latailee samaa materiaalia omille sivuilleen pelkästään hakutulosten mahdollistamiseksi.
Kesälahdella 1751
Suomettaressa 26.6.1857 oli otsikolla "Kaikkia uskoivat papitki vielä 100 vuotta sitte" seuraava kuvaus, jonka sanotaan olevan Kesälahden kirkkoherra Weckmanin käsialaa ja vuodelta 1751. Pitäjänkokouksen pöytäkirjasta vai tuomiokirjatodistusta? Traumatisoituneen tytön mielikuvitusta vai pelkkää satuilua?
"Talonpojan Kaarle Heikinpojan Pellikaisen Varmoniemen kylästä Anni-nimisen, 11:vuotisen tytön oli viime kesänä (1750), kello 10 päivällä niinkuin kerrotaan, pahat henget varastaneet, kahden miehen muodossa, puetut sinisiin vaatteihin, ollen yhdellä miehellä saappaat ja niissä kannustimet, vaan toisella ainoastaan saappaat, tukka kumpasellaki punanen ja jäykkä kuin sian harja, ja kumpasetki paljain päin.
Tyttö kulki kujaa, kun kuuli lehdosta pellon pientareelta huminan, eikä tietänytkään ennenkuin sai ikäänkuin peitteen päänsä yli ja havaitsi miehet. Ne ottivat tytön syliinsä ja lentää humahuttivat kartanon likeiseen isoon koivuun. Kotinsa nähtyä rupesi tyttö pahoin parkumaan, vaan se toinen mies laittoi koivun oksia ja niillä esti kotia näkemästä. Siitä olivat ne, tyttö sylissä, lentäneet järven yli Sarvisalon saareen ja siellä näkymättöminä ilmauneet pellolle leikkuumiesten luokse. Tyttö tunsi paikan ja väen, aikoiki niitä tervehtiä tavallisella sanalla: Jumal' avuksi! vaan ei saanut sanoneeksi enempiin kuin: Jumal', jonka leikkuuväki oli kuullut, ja kummastelivat kuin eivät ketään nähneet.
Talossa keitettiin paraikaa puuroa (huttua), ja miehet, sanoen heillä olevan nälän, menivät puuropadan luokse ja hajottivat kekäleet padan alta, saadaksensa emäntää kiroomaan, jolloin puuro olisi ollut heidän. Vaan kuin ei niin käynytkään, lensivät miehet toiselle saarelle neljänneksen matkaa, missä vanhemman näkönen oli käskenyt nuorempaa hankkimaan heti ruokaa. Se toiki heti, kantaen vadissa ikäänkuin hyytynyttä kalanlientä, jota tahtoivat pakottaa tytön maistamaan, vaan hän oli kieltänyt sitä hengen haastollakaan maistavansa. Sitte nielivät miehet liemen suuhunsa.
Lensivät taas yli järven kolmanteen taloon, Hyvämäki nimiseen, missä viipyivät vähän aikaa, ja sitte yli metsien ja korpien Ahosenniemen kartanoon Kiteen seurakuntaa, minne on tytön kotoa 3 1/2 peninkulmaa(?). Nyt pyysivät kärttämällä tyttöä lähtemään heidän kotiinsa, jossa olisi muka paljo lapsia ja sentähden hyvin lysti olla; mutta tyttö antoi vaan lyhyet kiellot, ja pyrki kotiinsa. Olivatpa viimein arvelleet: "tästä lapsesta ei meille lähde mitään: viekäämme häntä kotiinsa; sillä täällä tehdään paljo vipu- vapu(?)". Alinomaa olivat keskenään puhuneet outoa kieltä, josta tyttö ei muistanut muuta kuin sanan: vemä, jota yhä olivat käyttäneet.
Vihdoin olivat vieneet tytön kotiinsa yön aikana ja jättäneet kujalle, mistä olivat ottaneetki, ja niistä huomenelta haettaissa hänet löydettiin, täynnä sinisiä naarmuja yli koko ruumiin ja hyvin raukeana. Hän oli sittemminki jonkun ajan suuressa kiusauksessa, kunne häntä tuotiin luokseni: vaan nyt hän on, Jumalan kiitos! kiusauksesta päässyt".
"Talonpojan Kaarle Heikinpojan Pellikaisen Varmoniemen kylästä Anni-nimisen, 11:vuotisen tytön oli viime kesänä (1750), kello 10 päivällä niinkuin kerrotaan, pahat henget varastaneet, kahden miehen muodossa, puetut sinisiin vaatteihin, ollen yhdellä miehellä saappaat ja niissä kannustimet, vaan toisella ainoastaan saappaat, tukka kumpasellaki punanen ja jäykkä kuin sian harja, ja kumpasetki paljain päin.
Tyttö kulki kujaa, kun kuuli lehdosta pellon pientareelta huminan, eikä tietänytkään ennenkuin sai ikäänkuin peitteen päänsä yli ja havaitsi miehet. Ne ottivat tytön syliinsä ja lentää humahuttivat kartanon likeiseen isoon koivuun. Kotinsa nähtyä rupesi tyttö pahoin parkumaan, vaan se toinen mies laittoi koivun oksia ja niillä esti kotia näkemästä. Siitä olivat ne, tyttö sylissä, lentäneet järven yli Sarvisalon saareen ja siellä näkymättöminä ilmauneet pellolle leikkuumiesten luokse. Tyttö tunsi paikan ja väen, aikoiki niitä tervehtiä tavallisella sanalla: Jumal' avuksi! vaan ei saanut sanoneeksi enempiin kuin: Jumal', jonka leikkuuväki oli kuullut, ja kummastelivat kuin eivät ketään nähneet.
Talossa keitettiin paraikaa puuroa (huttua), ja miehet, sanoen heillä olevan nälän, menivät puuropadan luokse ja hajottivat kekäleet padan alta, saadaksensa emäntää kiroomaan, jolloin puuro olisi ollut heidän. Vaan kuin ei niin käynytkään, lensivät miehet toiselle saarelle neljänneksen matkaa, missä vanhemman näkönen oli käskenyt nuorempaa hankkimaan heti ruokaa. Se toiki heti, kantaen vadissa ikäänkuin hyytynyttä kalanlientä, jota tahtoivat pakottaa tytön maistamaan, vaan hän oli kieltänyt sitä hengen haastollakaan maistavansa. Sitte nielivät miehet liemen suuhunsa.
Lensivät taas yli järven kolmanteen taloon, Hyvämäki nimiseen, missä viipyivät vähän aikaa, ja sitte yli metsien ja korpien Ahosenniemen kartanoon Kiteen seurakuntaa, minne on tytön kotoa 3 1/2 peninkulmaa(?). Nyt pyysivät kärttämällä tyttöä lähtemään heidän kotiinsa, jossa olisi muka paljo lapsia ja sentähden hyvin lysti olla; mutta tyttö antoi vaan lyhyet kiellot, ja pyrki kotiinsa. Olivatpa viimein arvelleet: "tästä lapsesta ei meille lähde mitään: viekäämme häntä kotiinsa; sillä täällä tehdään paljo vipu- vapu(?)". Alinomaa olivat keskenään puhuneet outoa kieltä, josta tyttö ei muistanut muuta kuin sanan: vemä, jota yhä olivat käyttäneet.
Vihdoin olivat vieneet tytön kotiinsa yön aikana ja jättäneet kujalle, mistä olivat ottaneetki, ja niistä huomenelta haettaissa hänet löydettiin, täynnä sinisiä naarmuja yli koko ruumiin ja hyvin raukeana. Hän oli sittemminki jonkun ajan suuressa kiusauksessa, kunne häntä tuotiin luokseni: vaan nyt hän on, Jumalan kiitos! kiusauksesta päässyt".
keskiviikko 26. syyskuuta 2012
Lapsien historiaa à la Kaari Utrio
Maanantai-iltana tutustuin Leppävaaran kirjastoon, jota kauppakeskuksen mukaan kutsutaan Sellon kirjastoksi. Oi aikoja, oi tapoja. Sinne olivat Espoon kirjailijat kutsuneet esitelmöimään Kaari Utrion aiheesta Lapsi Suomen historiassa.
Tekstin ja esiintymisen ammattilaista oli ilo kuunnella. Saimme sujuvan ja näppärästi rakennetun koosteen lapsen yhteiskunnallisesta asemasta menneisyydessä. Utrio aloitti lapsiin vaikuttavista lain määräyksistä. Lasta sai kurittaa, muttei pysyvään haittaan asti. Ei saanut hylätä, surmata, naittaa alaikäisenä, myydä eikä luovuttaa orjuuteen tai prostitutioon. Jonkinlaista lastensuojelua sentään siis.
Utrion mielestä aviottomana syntyneiden osuus 1,5% kertoi "minimaalisen vähäisestä" avioliiton ulkopuolisesta seksuaalisesta kanssakäymisestä. Hän mainitsi osuuden nousevan 1700-luvun lopulla ja mieleeni tuli tietenkin Tiina Miettisen tuore väitöskirja Ihanteista irrallaan. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun (vieläkin lukematta).
Utrio esitti maaherran ja tilattoman turvaverkot täysin erilaisina. Tästä olen jossain määrin eri mieltä, sillä isän kuollessa virkamiesperhe oli melko lailla tyhjän päällä (ks. esim Eräs lapsuus). Yhtä mieltä Utrion kanssa olen siitä, että kaikkien hyvinvointi oli kiinni maataloudesta. Mutta en käyttäisi ilmaisua "yhteisö oli äärimmäisen epävakaa" kun yhteiskuntamme pysyi perusraiteillaan läpi vuosisatojen.
Sitten päästiin terveydenhuoltoon. Hieman särähti korvaan Utrion toteamus suomalaisen kätilökoulutuksen aloituksesta vuonna 1816. Vainio-Korhosen Ujostelemattomia sopisi muistaa myös, vaikka eivät maaseudulla suurta vaikutusta tehneetkään.
Maaseudun töihin kasvatuksen ja opetuksen Utrio esitti erinomaisen työläänä ja vaativana. Varmasti näin olikin, mutta minuun teki lähtemättömän vaikutuksen toissakesäiset köydenkiertäjät ja pari viikkoa sitten televisiossa näytetyn lapsi-dokumentin afrikkalaiset taaperot, jotka touhukkaasti jauhoivat kivillään äidiltä saadun mallin mukaan. Kun kaikki yhteisössä tekivät töitä, lapset usein (?) halusivatkin olla mukana. Mikä olisi ollut parempaa? Hiljaa koulussa istuminen?
Koulutukseen Utrio lopetti ja se oli hänen mukaansa tuonut suomalaiset "pitkälle nälän ja kulkutautien maailmasta". Tottahan tuo, mutta ei menneisyyteenkin olisi voinut löytää pari positiivista sävyä.
Kaikki kuvat Valtion taidemuseon Kuvataiteen keskusarkiston digitoimista Daniel Nyblinin (1856–1923) lasinegatiiveista:
Adolf von Becker: Pienokaisen esittely (1875)
Albert Gebhard: Orpo (1895)
Albert Edelfelt. Talonpoikaistuvan sisusta (1889)
Gunnar Berndtson: Pesu (noin 1890)
Maria Wiik: Poika (1903)
Tekstin ja esiintymisen ammattilaista oli ilo kuunnella. Saimme sujuvan ja näppärästi rakennetun koosteen lapsen yhteiskunnallisesta asemasta menneisyydessä. Utrio aloitti lapsiin vaikuttavista lain määräyksistä. Lasta sai kurittaa, muttei pysyvään haittaan asti. Ei saanut hylätä, surmata, naittaa alaikäisenä, myydä eikä luovuttaa orjuuteen tai prostitutioon. Jonkinlaista lastensuojelua sentään siis.
Utrion mielestä aviottomana syntyneiden osuus 1,5% kertoi "minimaalisen vähäisestä" avioliiton ulkopuolisesta seksuaalisesta kanssakäymisestä. Hän mainitsi osuuden nousevan 1700-luvun lopulla ja mieleeni tuli tietenkin Tiina Miettisen tuore väitöskirja Ihanteista irrallaan. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun (vieläkin lukematta).
Utrio esitti maaherran ja tilattoman turvaverkot täysin erilaisina. Tästä olen jossain määrin eri mieltä, sillä isän kuollessa virkamiesperhe oli melko lailla tyhjän päällä (ks. esim Eräs lapsuus). Yhtä mieltä Utrion kanssa olen siitä, että kaikkien hyvinvointi oli kiinni maataloudesta. Mutta en käyttäisi ilmaisua "yhteisö oli äärimmäisen epävakaa" kun yhteiskuntamme pysyi perusraiteillaan läpi vuosisatojen.
Sitten päästiin terveydenhuoltoon. Hieman särähti korvaan Utrion toteamus suomalaisen kätilökoulutuksen aloituksesta vuonna 1816. Vainio-Korhosen Ujostelemattomia sopisi muistaa myös, vaikka eivät maaseudulla suurta vaikutusta tehneetkään.
Maaseudun töihin kasvatuksen ja opetuksen Utrio esitti erinomaisen työläänä ja vaativana. Varmasti näin olikin, mutta minuun teki lähtemättömän vaikutuksen toissakesäiset köydenkiertäjät ja pari viikkoa sitten televisiossa näytetyn lapsi-dokumentin afrikkalaiset taaperot, jotka touhukkaasti jauhoivat kivillään äidiltä saadun mallin mukaan. Kun kaikki yhteisössä tekivät töitä, lapset usein (?) halusivatkin olla mukana. Mikä olisi ollut parempaa? Hiljaa koulussa istuminen?
Koulutukseen Utrio lopetti ja se oli hänen mukaansa tuonut suomalaiset "pitkälle nälän ja kulkutautien maailmasta". Tottahan tuo, mutta ei menneisyyteenkin olisi voinut löytää pari positiivista sävyä.
Kaikki kuvat Valtion taidemuseon Kuvataiteen keskusarkiston digitoimista Daniel Nyblinin (1856–1923) lasinegatiiveista:
Adolf von Becker: Pienokaisen esittely (1875)
Albert Gebhard: Orpo (1895)
Albert Edelfelt. Talonpoikaistuvan sisusta (1889)
Gunnar Berndtson: Pesu (noin 1890)
Maria Wiik: Poika (1903)
tiistai 25. syyskuuta 2012
Kaksi elokuvaa sodasta
Perjantaina alkoi Rakkautta ja anarkiaa elokuvafestari ja sunnuntai-iltaan mennessä olin käyttänyt 2/3 ostamistani lipuista.
Perjantai-illan Cooking history oli päätynyt ostoslistalleni, sillä sen kuvattiin kertovan ruuasta sotien historiassa. Elokuva koostui useamman ihmisen muistelmista 1900-luvun sodista. Kaikki ne olivat mielenkiintoisia ja innovatiivisesti kuvattuja, mutta vaikeasti yhteen tiivistettäviä. (Elokuvan trailerin voi katsoa verkossa.) Päällimmäiseksi muistikuvaksi jäivät kuvatut teurastukset ja lihan käsittely. Piti tappaa, jotta saataisiin ruokittua tappajia?
Ruoka oli ollut sotilaille selvästi merkittävää ja siitä he pystyivät puhumaan silloinkin, kun välttelivät sodan kauheuksiin liittyviä kysymyksiä. Tässä(kin) on varmaan joku ajatus, josta en saa kunnolla kiinni.
Sunnuntaina ohjelmassa oli Taistelu Näsilinnasta. Se minun piti, piti ja piti mennä katsomaan keväällä, mutta joku harasi vastaan. En halunnut nähdä surullista elokuvaa, pelkäsin väkivaltaa tai epäilyttävää esitystapaa. Tai jotain.
Onneksi nyt vihdoin näin, sillä minusta elokuva oli pääosin vaikuttava. Ei suomalaisille elokuville valitettavan tavallista melodraamaa vaan asiallista realismia. Väkivalta oli sitä mitä oli, ainakaan sitä ei glorifioitu. Kokemus tuntui tulevan läpi. Kameralle puhuvat näyttelijät autenttisin muistoin hyvä ratkaisu.
Koska olen muutama vuosi sitten selvitellyt mummoni isän vaiheita Tampereen taistelussa, peruslinjat olivat tuttuja. Ehkä siksi minusta alkuperäiset valokuvat ja faktaspiikkaukset olisi voinut jättää pois. Antaa poikien tulla melko taustattomina taisteluun ja kadota hämärään tms. Haastetteluista lainatut pätkät toivat mukaan tarpeeksi "totuutta" ja muu olisi voinut jäädä geneerisemmäksikin.
Perjantai-illan Cooking history oli päätynyt ostoslistalleni, sillä sen kuvattiin kertovan ruuasta sotien historiassa. Elokuva koostui useamman ihmisen muistelmista 1900-luvun sodista. Kaikki ne olivat mielenkiintoisia ja innovatiivisesti kuvattuja, mutta vaikeasti yhteen tiivistettäviä. (Elokuvan trailerin voi katsoa verkossa.) Päällimmäiseksi muistikuvaksi jäivät kuvatut teurastukset ja lihan käsittely. Piti tappaa, jotta saataisiin ruokittua tappajia?
Ruoka oli ollut sotilaille selvästi merkittävää ja siitä he pystyivät puhumaan silloinkin, kun välttelivät sodan kauheuksiin liittyviä kysymyksiä. Tässä(kin) on varmaan joku ajatus, josta en saa kunnolla kiinni.
Sunnuntaina ohjelmassa oli Taistelu Näsilinnasta. Se minun piti, piti ja piti mennä katsomaan keväällä, mutta joku harasi vastaan. En halunnut nähdä surullista elokuvaa, pelkäsin väkivaltaa tai epäilyttävää esitystapaa. Tai jotain.
Onneksi nyt vihdoin näin, sillä minusta elokuva oli pääosin vaikuttava. Ei suomalaisille elokuville valitettavan tavallista melodraamaa vaan asiallista realismia. Väkivalta oli sitä mitä oli, ainakaan sitä ei glorifioitu. Kokemus tuntui tulevan läpi. Kameralle puhuvat näyttelijät autenttisin muistoin hyvä ratkaisu.
Koska olen muutama vuosi sitten selvitellyt mummoni isän vaiheita Tampereen taistelussa, peruslinjat olivat tuttuja. Ehkä siksi minusta alkuperäiset valokuvat ja faktaspiikkaukset olisi voinut jättää pois. Antaa poikien tulla melko taustattomina taisteluun ja kadota hämärään tms. Haastetteluista lainatut pätkät toivat mukaan tarpeeksi "totuutta" ja muu olisi voinut jäädä geneerisemmäksikin.
maanantai 24. syyskuuta 2012
Arkistosta sukuun, huomioita
Heikki Halosen Arkistosta sukuun on ilmaiseksi jaettava e-kirja eli arkisemmin ilmaistuna pdf-tiedosto. (Latauslinkki on Kirjaputiikki-sivun lisätiedot-osassa.) Se on toisaalta rinnastettavissa perinteisiin kirjoihin ja toisaalta verkkosivustoihin. Oleellisinta on tietenkin ja kuitenkin sisältö, jonka avaa alaotsikko sukututkimus alkuun internetissä. Ote on konkreettinen alusta alkaen:
Sitten tulevat tuttuun tapaan lipastonlaatikot ja haastattelut. Jälkimmäisten tukimateriaalina mainitaan valokuvat. Tähän olisi voinut lisätä myös kartat ja jopa Googlen katunäkymät.
Haastattelujen kanssa saman otsikon alla on seurakunnalle osoitettu sukututkimustilaus. Itse olen tehnyt moiset vapaamuotoisella kirjeellä, mutta Halonen esittelee lomakkeen, jolla rajaus ehkä onnistuu helpommin ja yksiselitteisemminkin.
Tämänkään jälkeen ei olla tarttumassa lähteisiin vaan osiossa 4 käydään läpi mitä reittejä päästään enismmäiselle rippikirjasivulle ja osiossa 5 esitellään muistiinpanovälineet. Ehkä loogisesti olisivat voineet olla toisessa järjestyksessä? Mutta päädytään joka tapauksessa lukuun 2, joka käsittelee rippikirjaa. Alkaen sivunumeroiden muistiin merkitsemisestä, asiallisia neuvoja esitetään. Rippikirjojen välillä siirtyminen vaikuttaa hieman sekavalta, mutta sitähän se on reaalimaailmassakin. (Koska kyse on pdf-tiedostosta olisi lukuihin viitatessa voinut lisätä mukaan hyperlinkin oikeaan paikkaan siirtymiseksi? Sisällysluettelo olisi auttanut sisällysluettelon hahmotukseen?)
Luvussa 3 esitellään aineistoja internetissä. Vasemmassa reunassa on kustakin sivustosta niitä perustietoja, joita lähdekriittinen käyttäjä kaipaa. Kuvakaappaukset tekevät liikkumisesta selvää, mutta valitettavasti ne vanhenevat suhteellisen nopeasti. Nipotusta
Luvussa 6 siirrytään valtionverotuksen lähteisiin keskittyen henkikirjoihin. Katsaus jää melko lyhyeksi, avaamatta jää jopa tyypillinen lasten lukumäärän merkintä B:1-1, joka kertoo lasten sukupuolten jakauman. Luvussa 7 esitellään matrikkeleita, rajoittuen alaotsikon mukaisesti internetissä saatavilla oleviin. Ja niistäkin vain kahteen. Miksei sukutilat-sivustoa? Miksi sotasurmat 1914-1922, mutta ei menehtyneitä 1939-45? Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721?
Luvussa 8 ollaan sekalaisemmissa tutkimuksen apuvälineissä. Esittelytekstit ovat melko lyhyitä ja ainakin karttojen kohdalle olisin kaivannut vinkkejä lisätiedon lähteistä sekä painokkaampaa ilmaisua siitä, että kylien paikka nyt ei ole sama kuin kylien paikka ennen. Lukuun 9 on eroteltu sukututkimussivustoja ja luvussa 10 selviää, että hieman kaipaamani yleinen verkkohaku oli tarkoituksellisesti jätetty pois, sillä "Niillä saattaa vain helposti löytää epävarmaa tietoa ja suorastaan kaikenlaista roskaa." Mutta ehkä olisi voinut esittää peukalosäännöt siitä, miten verkkosivujen luotettavuutta voi arvioida?
Kokonaisuutena Halosen e-kirja vaikuttaa ei-aloittelijan silmillä ansiokkaalta. Toivottavasti se löytää tiensä myös oikeiden aloittelijoidenkin testattavaksi.
Voidakseen tutkia sukua internetissä tarvitsee tietoa n. 1880-1910 syntyneestä henkilöstä. Ajankohta riippuu paikkakunnasta, tiedon laadusta ja siitä onko liittynyt Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen jäseneksi.Ilahduttavasti Halonen ei ohjaa lukijoitaan suoraan verkkosivuille eikä myöskään lipastonlaatikoille tai haastattelemaan.Vaan ensin mietitään tutkimuskysymystä! Ja tuodaan esiin lähdetietojen merkitsemisen tärkeys! Ja lähdekritiikkikin! Mielikuvani on, että nämä kaikki puuttuvat monesta painetusta sukututkimusoppaasta.
Sitten tulevat tuttuun tapaan lipastonlaatikot ja haastattelut. Jälkimmäisten tukimateriaalina mainitaan valokuvat. Tähän olisi voinut lisätä myös kartat ja jopa Googlen katunäkymät.
Haastattelujen kanssa saman otsikon alla on seurakunnalle osoitettu sukututkimustilaus. Itse olen tehnyt moiset vapaamuotoisella kirjeellä, mutta Halonen esittelee lomakkeen, jolla rajaus ehkä onnistuu helpommin ja yksiselitteisemminkin.
Tämänkään jälkeen ei olla tarttumassa lähteisiin vaan osiossa 4 käydään läpi mitä reittejä päästään enismmäiselle rippikirjasivulle ja osiossa 5 esitellään muistiinpanovälineet. Ehkä loogisesti olisivat voineet olla toisessa järjestyksessä? Mutta päädytään joka tapauksessa lukuun 2, joka käsittelee rippikirjaa. Alkaen sivunumeroiden muistiin merkitsemisestä, asiallisia neuvoja esitetään. Rippikirjojen välillä siirtyminen vaikuttaa hieman sekavalta, mutta sitähän se on reaalimaailmassakin. (Koska kyse on pdf-tiedostosta olisi lukuihin viitatessa voinut lisätä mukaan hyperlinkin oikeaan paikkaan siirtymiseksi? Sisällysluettelo olisi auttanut sisällysluettelon hahmotukseen?)
Luvussa 3 esitellään aineistoja internetissä. Vasemmassa reunassa on kustakin sivustosta niitä perustietoja, joita lähdekriittinen käyttäjä kaipaa. Kuvakaappaukset tekevät liikkumisesta selvää, mutta valitettavasti ne vanhenevat suhteellisen nopeasti. Nipotusta
- Siirtolaisuusinstituutin kohdalla olisi kannattanut ohjata katsomaan rekisterien maantieteellinen ja ajallinen kattavuus.
- Tarkennusta olisi kaivannut ause "Ancestry.comin käyttöoikeudella pääsee myös käyttämään eri maiden paikallisia Ancestry-sivustoja,". Käyttöoikeuksia voi nimittäin ostaa erilaisilla maantieteellisillä rajauksilla, joista maailmanlaajuinen on vain yksi vaihtoehto.
- FamilySearchin osalta jää mainitsematta aineisto, joka on käytettävissä kuvina, joihin ei ole (vielä) hakemistoa.
- Ellis Islandin kohdalla olisi voinut muistuttaa seuraavan kuvan tarkistuksen tärkeydestä. Esimerkissä kaikki matkustajalistan tieto oli yhdellä puolella paperia, mutta usein puolet tiedosta on vasta kääntöpuolen kuvassa.
Luvussa 6 siirrytään valtionverotuksen lähteisiin keskittyen henkikirjoihin. Katsaus jää melko lyhyeksi, avaamatta jää jopa tyypillinen lasten lukumäärän merkintä B:1-1, joka kertoo lasten sukupuolten jakauman. Luvussa 7 esitellään matrikkeleita, rajoittuen alaotsikon mukaisesti internetissä saatavilla oleviin. Ja niistäkin vain kahteen. Miksei sukutilat-sivustoa? Miksi sotasurmat 1914-1922, mutta ei menehtyneitä 1939-45? Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721?
Luvussa 8 ollaan sekalaisemmissa tutkimuksen apuvälineissä. Esittelytekstit ovat melko lyhyitä ja ainakin karttojen kohdalle olisin kaivannut vinkkejä lisätiedon lähteistä sekä painokkaampaa ilmaisua siitä, että kylien paikka nyt ei ole sama kuin kylien paikka ennen. Lukuun 9 on eroteltu sukututkimussivustoja ja luvussa 10 selviää, että hieman kaipaamani yleinen verkkohaku oli tarkoituksellisesti jätetty pois, sillä "Niillä saattaa vain helposti löytää epävarmaa tietoa ja suorastaan kaikenlaista roskaa." Mutta ehkä olisi voinut esittää peukalosäännöt siitä, miten verkkosivujen luotettavuutta voi arvioida?
Kokonaisuutena Halosen e-kirja vaikuttaa ei-aloittelijan silmillä ansiokkaalta. Toivottavasti se löytää tiensä myös oikeiden aloittelijoidenkin testattavaksi.
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
Kerättyä
Kuva: Nordiska museet/Flickr
Turun yliopiston Kultuurihistoriablogissa maales (Maarit Leskelä-Kärki?) raportoi Pohjoismaisen sukupuolihistorian konferenssin annista. Eva Ahl-Waris kertoi på svenska kuulumiset Rauman kirkkohistoriallisesta seminaaripäivästä.
Reijo Valta uusjulkaisi Ernst Lampénin Tuttavallista juttelua Herodotoksen kanssa.
Hanna Kuusela kommentoi Europeanan metadata-avausta.
Elina toteaa: "Viime talven oppimisprojektini villan käsittelyn, kehräämisen ja pystykangaspuukudonnan parissa sekä kaikki väripatojen äärellä taitavia värjäreita fanittaessa viettämäni hetket ovat konkretisoineet aivan uudella tavalla sen, miten tavattoman arvokasta kangas oli."
Historianopiskelija Kimmo Kamppari on päättänyt laajentaa blogiaan muotoilun ja designin ulkopuolle:
Historioitsija on tarkkailija, jonka tuleekin ymmärtää maailmaa laajasti. Hän ymmärtää teoriaa ja käytäntöjä. Hän ei ole vain yhden metodologian, yhden kurkistusaukon vanki. Totuus on enemmän kuin osiensa summa, joten historioitsija yhdistää kaikkea kokemaansa, näkemäänsä ja ymmärtämäänsä. Hän esittää kysymyksiä ja hakee vastauksia.Kari Hintsala ei suuremmin innostunut Aurajoesta ongitusta myllynkivestä.
Jani Kaaro kirjoitti lapsuuden historiasta.
Heli Hämäläinen luki lehtijutun Mirkka Lappalaisen tuoreimmasta kirjasta.
Iida kirjoittaa
Toissapäivänä luin puolet meidän historiankirjasta ihan vain, koska se oli niin kivaa. Oikeasti piti lukea vain pari kappaletta, mutta jäin koukkuun. Historia on vaan niin.... ...kiinnostavaa! Voisin puhua siitä vaikka kuinka kauan, tahdon tietää aina vain enemmän ja enemmän menneistä ajoista. Kaikkein kiinnostavinta on esihistoria oijoijoi no ehkä en piinaa teitä enempää.Aino-Maria Savolainen katsoi elokuvat Puhdistus ja Härmä. Talle näki Kirjan aika -festivaalilla näytelmän Fritz, Eino ja Fredrika.
Seppo-zen-selällään luki Michel Foucault'n Sanat ja asiat. Sarka-A. von W-K luki Antti Tuurin Kylmien kyytimiehen. Kirjavinkkien Irja luki Timo Ernamon ja Sanna-Mari Hovn kirjan: Illallisella Pirkko K. Koskinen. Irja luki myös Eeeva Kilven kirjan Kuolinsiivous. Maria Lähteenmäki luki Anthony Beevorin kirjan Toinen maailmansota, josta hän oli keskustelemassa myös Yleisradion Kirjakerho-ohjelmassa. Kai Hirvasnoro aloittaa Päätalon Iijoki-sarjan lukemisen kolmannen kerran.
Terveisiä maailmalta
Innostuin yhdessä yli 70 000 muun kanssa ilmoittautumaan Courserassa viikko sitten alkaneelle kurssille A History of the World since 1300. Pitäähän sitä välillä tehdä sitä mitä muutkin eikä jatkuvasti yrittää yksilöllisyyttä.
Luennoija Jeremy Adelman on Princeton Universityn leivissä, mutta tästä ilmaisesta kurssista ei ole luvassa minkäänlaista suoritusmerkintää. Osallistujilta kuitenkin odotetaan muutakin kuin videoiden katsomista ja kuuntelua. Toistaiseksi tehtäviä ei ole julkaistu, joten niiden vaativuus on vielä tuntematon. Todennäköisesti kuulun siihen suureen massaan, joka jättää kurssin kesken.
Luennoissa aloitettiin vuodesta 1300 ja ovelasti muistutettiin mieliin, että nykyisillä kansallisvaltioiden rajoilla ei ollut tuolloin merkitystä. Adelman yksinkertaisti koko maailman kyliin, joissa käytännöllisesti katsoen kaikki tuolloin asuivat ja uskoivat maailma olevan jumalolennon luoma. Nämä yksinkertaiset kommentit tuottivat minulle ahaa-elämyksen, sillä olen kärsinyt pahasta alemmuudentunteesta verratessani Suomen maaseutua Italian renesanssimeininkiin. Mutta asiat Suomessa olivatkin aivan niin kuin muuallakin.
Meillä vaan syntyi vähemmän varakkuutta eli tuotantoa yli käyttötarpeen. Niinpä yhteydet ulkomaailmaan olivat vähäisempiä kuin Aasiassa, johon Adelman keskittyi kertoessaan miten kulkuvälineiden kehitys, talous, aatteet, väkivalta ja taudit alkoivat tuoda maailman osia yhteen.