Harvoin olen tömähtänyt ulos historiallisen romaanin tunnelmasta yhtä vauhdikkaasti kuin avattuani Lennart Rydsjön nuortenkirjan Spionerna från Sveaborg (1985). Takakannen mukaan eletään vuotta 1790 ja ensimmäisten rivien mukaan kevättä. Puolessa välissä sivua päähenkilön nimetään Onniksi. Hän, ystävänsä Olga ja äitinsä Irja ovat kotoisin Sipoosta.
Tietoni etunimien historiasta ovat kertyneet epäjärjestelmällisesti sukututkimuksen yhteydessä. Olen mahdollisesti erehtynyt, mutta rohkenen epäillä, että Onni tuli käyttöön vasta suomalaisuusajattelun myötä 1800-luvun loppupuolella. Irjakin tuntuu tuoreelta ja Olga niin venäläiseltä, että luulisin yleistyneen vasta 1800-luvun puolella.
Mutta täytyy tietenkin olla varovainen. Tuttu 1700-luvun tuntija hermostui ruotsalaisen tv-ohjelman AD 1790 Helsinki-kuvauksesta, jossa lapsi oli vankilassa vastoin ajan rangaistuskäytäntöjä. Yritin pehmitellä, että voihan sitä tapahtua tavanomaisesta poikkeavaa. Jopa nimivalinnoissa, mutta uskottavampaan tulokseen Rydsjö olisi pääsyt perinteisemmällä valinnalla.
Internet-haut kertoivat, että tämä ei ollut Rydsjön ensimmäinen nuorille suunnattu historiallinen kirja, mutta jäi ilmeisesti viimeiseksi. Miehen taustasta ei selvinnyt mitään, mutta kirjat julkaistu Ruotsissa, joten varmaankin riikinruotsalainen, joka on arponut suomalaisen oloisia etunimiä puhelinluettelosta tms?
Toinenkin riikinruotsalainen ja historiallinen nuortenkirja osui kirjastohakuuni. Kim M. Kimselius on kirjoittanut sarjan aikamatkaseikkailuita, joista kymmenes sijoittui Suomen sotaan otsikolla Det glömda kriget 1808-1809 ja julkaistiin muisteluvuonna 2008. Kuten jo aiemmin totesin, aikamatkoista en suuremmin välitä, joten hyppäsin varsinaisen tekstin ohi kirjan loppuun.
Sieltä löytyi kirjailijan terveiset lukijoille. Hän toteaa, että päähenkilöt joutuvat kirjoissa tekemään hieman epätodennäköisiä asioita, mutta muuten yritetään pysyä tunnetussa historiassa. Kimselius kertoo tätä kirjaa varten tutkineensa aineistoa Hanasaaren kulttuurikeskuksen arkistossa (?). Kirjan tapahtumapaikoista hän oli käynyt Viaporissa ja Oravaisissa, tekstin kirjoittamisen jälkeen (!).
Loppusivuilla oli myös pari faktaruutua, aikajana ja sanalista tarjoamassa tukea lukijoille. Todellisia henkilöitä oli tekstiin upotettu näemmä huomattavia määriä. Sanalistassa oli mukana jopa Finland, siltä varalta ettei lukija tiedä ennestään sen olevan Ruotsin länsinaapuri...
Lisäys 24.11.2011 8:40. Aika ottaa jälleen hirsi omasta silmästä. Kimseliuksen faktapätkässä Suomi oli Ruotsin itänaapuri, tietenkin.
Kai se on niin, että ei kirjailijoilta tai muilta taiteilijoilta voi odottaa tutkijan tarkkuutta. Silti historiallisessa kuvauksessa kömmähdys yksityiskohdissakin harmittaa. Mieleeni on jäänyt suuresti arvostamani Jaan Krossin "Uppiniskaisuuden kronikassa" yksityiskohta, jossa kerrotaan romaanin henkilön yöpyneen Salossa matkallaan Turkuun. Eipä tainnut Salo-nimistä paikkakuntaa olla olemassakaan 1500-luvulla. Tällaiset asiat ne jäävät mieleen hyvästäkin kirjasta.
VastaaPoistaWikipedian mukaan kumminkin:
VastaaPoistaSalon nimi esiintyy ensimmäisen kerran Turun tuomiokirkon Mustassa kirjassa vuonna 1325. Salo oli tällöin Uskelan pitäjän kappelina.
Keskeisen kauppareittien varrella olevan sijaintinsa vuoksi Salo kasvoi kauppapaikkana. Halikonlahti oli yleinen purjehdusväylä, ja Salonjokea pitkin pääsi purjehtimaan Saloon saakka. Lisäksi Kuninkaantien ja Hiidentien risteyskohta oli pitäjässä. 1300-luvulla rakennettiin Salon tori, silta ja krouvi. Krouvin ympärille kehittyi asutusta, jossa 1680-luvulla asunut seppä Laurin katsotaan olevan Salon kylän ensimmäinen asukas.[7] Salon kehittymistä edesauttoi Halikonjoen mataloituminen, minkä seurauksena perinteinen markkinapaikka siirtyi Salonjoen varrelle. Tämän jälkeen halikkolaisten tuella on Salossa ollut pitkä markkinaperinne salolaisten ajoittaisesta vastustuksesta huolimattakin.[8]
Eli Kuninkaantien ja Hiidentien risteys oli Salossa, ja vanha keskiaikainen kauppapaikka. Mikä ettei siis, vaikka aluetta olisi ehkä yleisemmin kutsuttu Halikoksi tai Uskelaksi.
"... Finland, siltä varalta ettei lukija tiedä ennestään sen olevan Ruotsin länsinaapuri."
VastaaPoistaPutosin kartalta
Voi ***! Kiitos Anitta, täytyy kirjoittaa pieni jälkikirjoitus.
VastaaPoistaMuistelen kirjallisuudenprofessorini aikanaan todenneen, että muualla maailmassa historiallisessa romaanissa voidaan huidella miten vain, mutta Suomessa ihmiset lukevat niitäkin kuin tutkimuksia ja tekijälle kyllä huomautetaan, jos löytyy virhe. Mikä kyllä on ihan oikein: ainakin minusta kirjan tai elokuvan tai näytelmän uskottavuus ja sitä myötä kiinnostavuus häviää, jos siellä on oikein pahoja anakronismeja.
VastaaPoistaLaihian seurakunnan historiaa tutkiessani tein gallupia nimimuodista. 1700-luvulla nimisuosikit olivat Maria ja Liisa, Jaakko ja Matti. 1800-luvulla skaala laajeni:
"Maria ja Jaakko, jotka olivat olleet kaikkein suosituimpia 1700-luvulla, säilyttivät asemansa myös autonomian aikana. Sen sijaan muut muotinimet muuttuivat hieman, useasta laihialaislapsesta tuli Anna tai Susanna (Sanna), Juho tai Mikko.
1800-luvun lopulla myös virallisessa kastettujen luettelossa alkoivat esiintyä viimein nimien suomenkieliset muodot Jaakko ja Mikko, ei enää Jakob tai Michel. Ensimmäinen Matti — ei siis Matias eikä Matts — kastettiin jo vuosisadan puolenvälin jälkeen.
Nimivalikoima oli melko rajallinen aina 1880-luvulle saakka, jolloin suomen kieli nousi viralliseen asemaan. Vaikutuksensa uusien nimien suosioon saattoi olla myös Kansanvalistusseuran kalenterilla nimilistoineen. Kuvaavaa on, että yhtä aikaa kielen vaihtumisen kanssa vanhat suosikkinimet jäivät vähemmistöksi: kun vuonna 1880 Laihialla kastettiin 29 Mariaa ja 24 Jakobia, saivat kaksikymmentä vuotta myöhemmin vain yksi tyttö ja kaksi poikaa nämä nimet, ja jälkimmäisetkin suomalaisessa Jaakko-muodossa. Anna-nimi, tosin sekin uudessa muodossa Anni, piti sitkeimmin puolensa autonomian ajan loppuun saakka, vaikkei enää yhtä suosittuna kuin aikaisemmin joutuessaan kilpailemaan lukuisien uusien nimien kanssa.
Suomen kielen nousu aiheutti sen, että lapsille haluttiin antaa nimenomaan suomalaisia nimiä, puhtaasti merkityksellinen sana — Kasvi, Aalto, Taimi, Ilma — tai toiveikkaasti Rauha, Toivo, Tyyni, Uljas. Jaakon lisäksi suomalaisista pojannimistä suosituksi tulivat Yrjö ja Eino, tyttöjen nimistä Lempi ja Hilma. Kuitenkin myös vanhaan tapaan lapsista voitiin tehdä jonkun arvostetun henkilön kaima."
Eli jos joinkin Onnin ja Olgan vielä hyväksyisin, niin Irjaa en kyllä... :)