Tavanomainen retkiraportti, osa 2/2

Sunnuntain ensimmäinen kohde oli Äetsän Riihimäki, jonka Museoviraston kylttikin lupasi olevan rautakautinen kalmisto. Todellisuudessa paikalta oli tutkittu yksi röykkiö, jonka sisältö oli enimmäkseen keskiajalta. Tähän pettymykseen verrattuna Roisamalan Ristimäki oli mielenkiintoisempi. Siellä tuijoitimme rautakautista kiviröykkiötä, joka oli oikeasti hauta.

Karkun Pyhän Maarian kirkolla kaivoin esiin oikean kameran kännykän sijaan, sillä toivo sukukirjan "Kokemäen Gottelebenien esipolvet" valmistumisesta elää edelleen. Keskiaikainen kastemalja kelvannee kuvitukseksi samoin kuin ulkokuvat eli siinä on jo ainakin kaksi sivua sisältöä! Kirkon sisällä meitä opasti paikallinen opas niin mallikkaasti, että tajusin hahmottaa Luukkaan kappelin jäännökset. Sen sisällä pappisesi-isäni ovat valmistautuneet jumalanpalveluksen pitoon.

Opastuksesta selvisi myös, että sekä Pyhän Maarian kirkossa että läheisessä Pyhän Olavin kirkossa oli viime sidan aikana Kansallisarkiston materiaaleja evakossa. Eräs ryhmämme jäsen oli äidiltään laatikoista kuullut, mutta ei päässyt hänelle enää totuutta kertomaan. Jotain eksoottisempaa ajatusta oli niihin oli ilmeisesti ehditty liittää.

Sitten suuntasimme juuri Pyhän Olavin kirkolle, jossa olin käynyt viimeksi viime vuonna. Otin lisää ulkokuvia samaista edellä mainittua kirjaa varten, siltä varalta, että viime vuotiset ovat joutuneet hukkaan. Muistaakseni otin viime kerrallakin järviotoksen. Maisema ansaitsi useammankin ja paremman kuvaajan ottamana.

Lounasta syötiin Urjalalassa Metsälinnan kartanossa, joka oli Honkolan kartanonrouvaa varten 1928 rakennettu piilopirtti/kesämökki eikä mikään ihan-oikea-kartano. Komea rakennus kuitenkin. Sieltä lähtiessä melkein näimme Väinö Linnan synnyinkodin rauniot. Pysähdyimme kuitenkin vasta Urjalan vanhalla sakastilla.
Sen sisällä on mystinen maalaus, joka esittää miekka heiluttavaa pipopäistä miestä, jonka vasemmassa kädessä oli kuusijalkainen otus. Paikallisekspertti puhui kuusijalkaisesta hirvestä ja shamaanisista näyistä. Minusta kyseessä oli hummeri, mutta en saanut kannatusta näkemykselleni.

Sakastilta jatkoimme pellolle, jonka keskeltä löytyi päivän pakolliset kuppikivet (Häihälä). Sateisessa ja kylmässä säässä nautin niistä täsmälleen yhtä vähän kuin päivän kivikautisesta asuinpaikasta (Palomäki).
Viimeisenä kohteena pysähdyimme Hakoisten linnavuorella, jolle olen kerran kiivennyt kauniilla säällä. Kivipinnoilla liukastelu ei innostanut, joten jäin kuivattelemaan lenkkareita linja-autoon.