Ensimmäinen seikka, joka täällä hämmästyttää taloon astuvaa ulkomaalaista, on että ovissa ei ole salpoja, ei riippulukkoja eikä toisinaan lukkoa lainkaan. Minun ovessani on yksinkertainen salpa ja monina öinä se jää auki. Kunnioitus vierasta omaisuutta kohtaan on juurtunut syvään. Sanottaneen, että kun kenelläkään ei ole rahaa kotona, ei ole vaaraa, että varkaat sen veisivät; tämä on totta, mutta myös se, että kun joku haluaa varastaa, hän vie mitä vain käsiin osuu.
Pelkästään avaamalla ulko-oven voisi tehdä hyvän kaappauksen rosvoamalla tamburin eli eteisen, johon jätetään kaikki päällysvaatteet ja kalossit, hatut, sateenvarjot jne., siis kaikki mikä kuuluu toiseen vaatekertaan, joka puetaan ylle ulos mentäessä. Jos käy kymmenellä vierailulla samana päivänä, on kymmeneen kertaan toistettava kaikkien varusteiden riisumis- ja pukemisoperaatio, johon toisinaan menee enemmän aikaa kuin itse vieraskäyntiin. Julkisissa rakennuksissa on tungoksen aikana tambur eli vaatteiden säilytyspaikka suoranainen kadotuksen esikartano. Toisinaan ei ole muuta keinoa, kuin että jokainen laskee päällysvaatteensa mihin vain voi ja luottaa siihen, että löytää ne lähtiessään.
torstai 23. joulukuuta 2010
Porstuat auki
Taannoin esittelin keräämiäni räsymattovarkauksia ja ihmettelin Helsingin ilmiselvästi avoimia ovia. Niitä ihmetteli myös kaupungissa vuosina 1896-97 asunut espanjalainen diplomaatti Angel Ganivet. Hän nimittäin kertoi maanmiehilleen (Suomalaiskirjeitä s. 168):
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti