Eilisillan asunto-osakeyhtiön yhtiökokous ei antanut jäädä hyödyntämään Kansallisarkiston keskiviikoista pidennettyä aukioloa, mutta poikkesin kuitenkin työpäivän jälkeen käymään. (Jotain piti tehdä, jotta kokoukseen saapuisi mahdollisimman positiivisessa mielentilassa. Joka ei kokouksen alettua kauaa kestänyt.)
Kirjoittaessani nimeäni vieraskirjaan havaitsin, että päivystäjä selvästi halusi kertoa minulle jotain. Kyllä. Olin reklamoinut digitaaliarkiston vastaaville sekaisin olevasta henkikirjasta (josta valitin täälläkin) itsevarmasti todeten, ettei ainakaan alkuperäinen kirja voi olla niin sekaisin kuin digitaaliarkiston kuvat. Uuups.... mea culpa, mea culpa. Pertti Vuorinen näytti minulle alkuperäisen henkikirjan, joka oli juuri niin sekaisin kuin siitä kuvattu mikrofilmi ja siitä digitoidut kuvat. Eli jonkun jo manalle menneen kirjansitojan olisi syytä sanoa mea maxima culpa. (Rooman historiasta en edelleenkään tiedä mitään, mutta latinan fraasit jäävät vuosilukuja helpommin päähän.)
Eli nykyisten työntekijöiden palveluinnossa ei (taaskaan) ollut mitään valittamisen varaa. Toisesta positiivisesta kokemuksesta kuulin soitettuani illalla vanhemmilleni.
Isäni on kiinnostunut latinalaisesta Amerikasta, joten olin vinkannut hänelle Kansallisarkistossa parhaillaan olevasta Suomi-Meksiko -näyttelystä. Hän oli äitini kanssa ollut siihen tiistaina tutustumassa ja oman tulkintansa mukaan lukenut näyttelytekstejä sellaisella innolla, että vahtimestari oli kiikuttanut kotilukemiseksi kirjan. "Etkö sinä saanut sellaista", kysyi isäni ja jouduin paljastamaan, etten ollut näyttelyyn vielä kurkistanut.
Tsempattavaa riittää. Jo kauan on ollut tiedossani, että Olof Ångerman ja poikansa olivat ratsuväessä eli varsin todennäköisesti heidät voisi löytää ajan sotilaslistoista. "Mutta minkälaisia ne mahtavat olla, uskallanko koskea, saanko selvää?" Pyh, turha miettiä, ainoa tapa eteenpäin on KATSOA. Minkä tein eilisellä KA-pyrähdyksellä. Nimilistoja 1500-luvun käsialalla ihan niinkuin verolähteetkin, ei mitään pelättävää. Ainoana tuskana tolkuton mikrofilmiveivaus, johon soveltuu tulevan lauantain aukiolo mainiosti.
Aiemmin tällä viikolla väsäsin sähköpostin Viroon. Sen kirjoittamista olin vetkutellut jo useamman viikon, pyytää nyt apua vieraalta ihmiseltä ja vieraasta maasta. Just joo. Sain ystävällisen vastauksen muutaman tunnin kuluttua täysin ymmärrettävällä suomen kielellä ja Sonnenburgin hallinta on nyt Ihan Oikeasti selvillä. Ei kun kirjoittamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti