Luin Kirjainta (ja erästä vuosikirjaa)

Hesarin jutussa (jota en ottanut talteen), jossa esiteltiin Leena Landerin uusin kirja Liekin lapset, todettiin hänen olevan lähestulkoon Suomen pätevin vuoden 1918 esittäjä. Kirjain-lehti 2/2010 taas aloittaa yhden juttunsa ingressillä "Suomen parhaita kaunokirjailijoita taitavat nykyään olla - historioitsijat". Vähän on tontit sekaisin.

Lyhyiden alkukappaleiden jälkeen Kirjaimessa esiteltiin Markku Kuisman, Mirkka Lappalaisen, Anna Kortelaisen ja Mikko Majanderin ajatuksia. (Yllätys, yllätys: kaikilta tuore(ehko) kirja markkinoilla.)

Kortelainen ja Majander korostivat lähes sairaalloisen intohimoista arkistotyötä. Lappalaista lainataan liittyen tulkintaan: "Asiakirjoista löytyneet tiedot vaativat tutkijan ajatustyötä ja omaa panosta, siis tulkintaa. Ilman sitä ei ole mitään." Majander samoilla linjoilla: "Tutkijan perustyö on tarkastella alkuperäislähteitä omin silmin, kuoria kerroksia auki ja pohtia, mistä myytit ja huhupuheet ovat syntyneet ja ennen kaikkea miksi ne ovat jääneet elämään." Tuli selväksi, vaativaa on.

Kuisman uutuus rosvoparoneista on kuvauksen perusteella jättänyt lähdeviitteet väliin eli kuulunee ruotsalaisen termin populärvetenskap alle. Tälle löytyi määritelmä Åsa Karlssonin kirjoittamasta kirja-arvostelusta Karolinska förbundets årsbok 2009:ssä:

"Med populärvetenskap menar jag litteratur där en forskare populariserar egna forskningsresultat medan populärhistoria innebär att en författare skriver om historia, oftast utifrån vetenskaplig litteratur eller trykta källor."

Ja sama suomeksi? Mikä olikaan tietokirjan ja tiedekirjan välinen ero?