Lueskelin Raisa Maria Toivon väitöskirjaa Witchcraft and Gender in Early Modern Society (2008), joka käsittelee satakuntalaista talonpoikaiselämää 1600-luvun lopulla. Elämää, jonka olen kokenut aina kovin vieraaksi. Kaikkien piti uskoa samaan uskoon, tehdä samaa työtä. Ei ollut vaihtoehtoja, ei (silminnähtävää) muutosta.
Mutta (kuten olen jo muutamaan kertaan täällä muistuttanut) ei ollut harmonista yhteiseloakaan. Oli ihmisiä, jotka sosiaalisilla taidoillaan pystyivät hurmaamaan neidon sänkyynsä, naapurin jyvät lainaksi ja vasikan polkuhintaan. Ja niitä riidanhaastajia, joista mielummin pysyttiin kaukana.
Yhtäkkiä ymmärsin, että kylä oli loppujen lopuksi vähän niinkuin nykyaikainen työpaikka. Jossain vaiheessa vuotta pomot tulevat kertomaan tuotantosuunnitelmat (kylvö), jossain vaiheessa huomataan miten firmalla oikeasti menee (sadonkorjuu), säännöllisesti kokoonnutaan yhteen kuuntelemaan strategiaa ja yrityksen arvohöpinää (jumalanpalvelukset), jota kukaan ei saa julkisesti kieltää.
Hyvää työntekijää arvostetaan; varsinkin ne, jotka jättävät oman osuutensa tekemättä. Siinä missä ennen katsottiin pahalla sitä, joka oikoi selkäänsä viljanleikkuussa, morkataan nyt (jossain huonosti johdetuissa yrityksissä) sitä, joka ei tee korvauksetonta ylityötä. Ainoastaan vanhemmuutta voidaan arvostaa työhön verrattavalla tavalla.
Ei liity pelkästään tähän mainioon kirjotukseen, mutta toteutat bloggaamisen ideaa parhaimmillaan.
VastaaPoista