Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:
Kaupunkimme ylpeys, neitsyeiden ja sotamiesten onnela, nyt niin kaunis ja hyvinhoidettu Esplanaadi oli jo silloin olemassa yhtä laajana kuin nytkin, mutta siunaa ja varjele minkä näköinen se silloin oli! Keskellä esplanaadia kasvoi siihen aikaan kaksinkertaisessa rivissä vaahteroita, jotka olivat aina kuihtuvassa tilassa ja kuolemaisillaan, kun niiden juuret vain tunkeutuivat vähänkään syvemmälle vesiperäiseen maahan kasvinsijoillaan. Katujen puoleisilla sivuilla kasvoi salavoita, joiden nuoret latvat säännöllisesti leikattiin tasaisesti poikki. Nurmi sai rehevästi kasvaa heinäsadoksi ja koko esplanaadia ympäröi viheriäiseksi maalattu säleaita. Minkäänlaisia sohvia tahi istumapaikkoja ei siellä ollut, vasta paljoa myöhemmin ilmestyi sinne muutamia viheriävärisiä penkkejä. Siinä paikassa, jossa nyt hauska ja paljon käytetty Kappeli tarjoaa hupaisan istumapaikan, oli siihen aikaan pieni, omituisesti rakennettu kupurakennus -- jonkunlainen myymäläkoju, jossa oli myytävänä limonaatia ja appelsiineja, ja tämän »huvimajan» molemmille puolille oli asetettu ahdas puusohva, jolla myymälän harvat kantavieraat tavallisesti istuivat. Mutta yhtä runsaasti hyöri ja vilisi kaupungin hienompaa yleisöä kauniina kevätpäivinä tälläkin Esplanaadilla, jota siihen aikaan vielä tavallisesti kutsuttiin Vasikkahaaksi, ja sirosti puettuja lapsia leikitteli siellä kaikessa rauhassa riemuiten. Alemmat kansankerrokset, sotamiehet ja työväenluokka, jotka nyt ovat anastaneet Esplanaadin milt'ei yksinomaiseen huostaansa, eivät silloin vielä siellä tungeskelleet, vaan olivat he tyytyväisiä saadessaan silloin tällöin ohikulkiessaan heittää kaihomielisen katseen yli vihreän säleaidan tuolle alueelle, ymmärtäen hyvin, ett'ei sitä oltu heitä varten aijottu. Siihen aikaan oli se vielä yksinomaan »paremman kansan» sovittuna yhtymäpaikkana, jossa siihen luokkaan kuuluvat voivat tavata toisiaan, jutella ja kuherrella keskenään mielinmäärin. Eräässä siihen aikaan esitetyssä huvinäytelmässä »Per ja Pål», jonka R. Frenckell oli kirjoittanut, esiintyy eräs silloin suuresti pidetty kupletti, jonka vielä muistan ja jossa esplanaadielämää ylistellään seuraavasti:
»On koira, kissa kävelyllä
keikaillen tuoll' Espiksellä,
jossa pöyhkeet mammat istuu -- niinpä niin!
ja tyttäret ne tirkistelee -- ymmärrätte -- siin'!»
Pohjois-esplanaadinkatu, joka nyt on kaupungin suuremmoisin, yksi sen valtasuonista ja jonka varrella pitkin sen pituutta kohoaa palatsimaisia rakennuksia, oli siihen aikaan yksi vähäpätöisimmistä kaduista, jota pienet, matalat, mitättömät ja puoleksi maan sisään vajonneet yksikerroksiset talot reunustivat. Niinpä seisoa törrötti silloin Mikonkadun kulmauksessa, jossa nyt Merkurion talo komeilee, Kroppin nahkuritehdas ja muutaman askeleen päässä siitä sijaitsi avonainen teurastajan-myymälä. Myöskin yhdensuuntaisesti Pohjois-esplanaadinkadun kanssa kulkevan Aleksanterinkadun varsilla näkyi vain kirjava hökkelien sekoitus ja joku ainoa paremmanpuoleinen talo.
lauantai 26. heinäkuuta 2008
perjantai 25. heinäkuuta 2008
Ensimmäinen höyrylaiva Helsingissä
Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:
Oli selkeä, helteinen iltapäivä toukokuun lopulla vuonna 1836. Olin silloin lähes neljän vuoden vanha. Koko tuo herrain ja naisten joukko oli kokoontunut asuntoomme saadakseen sen ikkunoista ja ulkoparvekkeilta katsella jotain erittäin kummallista: höyrylaivan saapumista Helsinkiin. Sen piti laskea rantalaituriin juuri meidän asuntomme edessä. Vanhempani asuivat siihen aikaan näet eteläsatamassa olevan suuren Heidenstrauchin talon ensimäisessä kerroksessa, joka talo sitten vuoden perästä myötiin keisarilliseksi palatsiksi, jona se vieläkin on.
Salit olivat pian täynnä kärsimättömästi odottelevaa joukkoa, ja vähäväliä käytiin ulkona parvekkeella tähystelemässä, eikö jo näkyisi tuota ihmeellistä kapinetta.
Taajoja väkijoukkioita oli saman uteliaisuuden valtaamina kerääntynyt Tähtitorninmäelle, rantatorille ja laitureille, jossa kärsimättömyydellä odottavia katselijoita kerrassaan vilisi.
Vihdoin kuului huudahdus: katsokaahan, tuolla se tottatotisesti tulee -- katsokaa! katsokaa! -- ja kaikki kiirehtivät ulkoparvekkeelle.
Ilta jo alkoi joutua, aurinko laskeutui pilvettömälle taivaanrannalle ja meri päilyi peilikirkkaana. Kaukana etäisyydessä, Viaporin tuolla puolen näkyi paksu, musta savu nousevan ylös ja jäävän siihen seisomaan ikäänkuin jonkun käsittämättömän häntänä, joka hiljaa liikkui eteenpäin. Tuo jokin lähestyi yhä enemmän. Savupatsas muodostui yhä paksummaksi ja mustemmaksi. Höyrylaiva meni sitten Gustafssvärdin salmeen, ja pian senjälkeen saatiin nähdä ihme: laiva, joka tyyntä veden pintaa myöten ja ilman purjeita liukui hiljoilleen satamaan. Leveiden siipirataskomeroiden alla velloivat vedessä punaiset siivet niin että vesi vaahtosi niissä; kajahti sitten kolme laukausta laivan keulaan asetetuista tykkisistä ja pian senjälkeen laski laiva rantalaituriin juuri meidän asuntomme edessä. Riemu oli valtava, kansajoukko huusi ja hurrasi, eikä tahtonut todeksi uskoa tuota ihmelaitosta. Tämä oli ensimmäinen höyrylaiva, joka oli kaupunkiin poikennut, ja oli se ruotsalainen alus »Solide». Se ei ollut suurempi nykyaikaisia saaristopursia, vaan kyllin iso kuitenkin voidakseen herättää yleistä hämmästystä. Vasta muutaman vuoden perästä alkoivat sitten uudet, puusta rakennetut siipihöyrylaivat »Storfursten» ja »Furst Menschikoff» välittää liikettä Pietarin, Suomen ja Ruotsin välillä ja saivatkin ne yksin pitää tätä liikennettä yllä yli kymmenen vuotta.
Oli selkeä, helteinen iltapäivä toukokuun lopulla vuonna 1836. Olin silloin lähes neljän vuoden vanha. Koko tuo herrain ja naisten joukko oli kokoontunut asuntoomme saadakseen sen ikkunoista ja ulkoparvekkeilta katsella jotain erittäin kummallista: höyrylaivan saapumista Helsinkiin. Sen piti laskea rantalaituriin juuri meidän asuntomme edessä. Vanhempani asuivat siihen aikaan näet eteläsatamassa olevan suuren Heidenstrauchin talon ensimäisessä kerroksessa, joka talo sitten vuoden perästä myötiin keisarilliseksi palatsiksi, jona se vieläkin on.
Salit olivat pian täynnä kärsimättömästi odottelevaa joukkoa, ja vähäväliä käytiin ulkona parvekkeella tähystelemässä, eikö jo näkyisi tuota ihmeellistä kapinetta.
Taajoja väkijoukkioita oli saman uteliaisuuden valtaamina kerääntynyt Tähtitorninmäelle, rantatorille ja laitureille, jossa kärsimättömyydellä odottavia katselijoita kerrassaan vilisi.
Vihdoin kuului huudahdus: katsokaahan, tuolla se tottatotisesti tulee -- katsokaa! katsokaa! -- ja kaikki kiirehtivät ulkoparvekkeelle.
Ilta jo alkoi joutua, aurinko laskeutui pilvettömälle taivaanrannalle ja meri päilyi peilikirkkaana. Kaukana etäisyydessä, Viaporin tuolla puolen näkyi paksu, musta savu nousevan ylös ja jäävän siihen seisomaan ikäänkuin jonkun käsittämättömän häntänä, joka hiljaa liikkui eteenpäin. Tuo jokin lähestyi yhä enemmän. Savupatsas muodostui yhä paksummaksi ja mustemmaksi. Höyrylaiva meni sitten Gustafssvärdin salmeen, ja pian senjälkeen saatiin nähdä ihme: laiva, joka tyyntä veden pintaa myöten ja ilman purjeita liukui hiljoilleen satamaan. Leveiden siipirataskomeroiden alla velloivat vedessä punaiset siivet niin että vesi vaahtosi niissä; kajahti sitten kolme laukausta laivan keulaan asetetuista tykkisistä ja pian senjälkeen laski laiva rantalaituriin juuri meidän asuntomme edessä. Riemu oli valtava, kansajoukko huusi ja hurrasi, eikä tahtonut todeksi uskoa tuota ihmelaitosta. Tämä oli ensimmäinen höyrylaiva, joka oli kaupunkiin poikennut, ja oli se ruotsalainen alus »Solide». Se ei ollut suurempi nykyaikaisia saaristopursia, vaan kyllin iso kuitenkin voidakseen herättää yleistä hämmästystä. Vasta muutaman vuoden perästä alkoivat sitten uudet, puusta rakennetut siipihöyrylaivat »Storfursten» ja »Furst Menschikoff» välittää liikettä Pietarin, Suomen ja Ruotsin välillä ja saivatkin ne yksin pitää tätä liikennettä yllä yli kymmenen vuotta.
torstai 24. heinäkuuta 2008
Kaivopuiston loistonaika
Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:
Kun suuri joukko Venäjän maineikkaita ja rikkaita perheitä 1830-luvulla oli ulkomaisissa kylpy- ja pelipaikoissa tuhlannut omaisuutensa ja saattanut venäläisen nimen huonoon huutoon, kielsi keisari Nikolai sellaisilta passinsaannin ulkomaille matkustamista varten. Kun heidän täten täytyi ryhtyä etsiskelemään jotakin oleskelupaikkaa valtakunnan sisällä, kiintyivät heidän katseensa meidän pieneen Helsinkiimme, jossa he arvelivat voivansa elostella miten väin mielensä teki.
Tämän maahamme muuttavan lauman etunenässä kulki kuuluisa monenmiljoonan omistaja, ruhtinatar Jussupoff, syntyisin Narischkin. Tämä ylenylhäinen nainen oli jo Pietarissa tullut kuuluisaksi ylellisten hurjastelujensa kautta, jotka usein esiintyivät mitä sopimattomimmissa muodoissa. Niinpä oli hän kerran toimeenpannut juhlan omassa, Moikka-kanavan varrella sijaitsevan suuren Jussupoffin palatsin viereisessä puistossaan, jossa hän oli nostattanut pois kaikki pystykuvat jalustoiltaan ja panettanut niiden sijaan elävät henkilöt seisomaan samoissa asennoissa ja huomaamattoman vähäisissä pukimissa -- tai sitten ilkisen alasti -- kuin kuvapatsaatkin. Ja nämä elävät kuvapatsaat valaistiin juhlan aikana tulisoihduilla ja bengaalitulella, ja musiikki pauhaten kaikui ja samppanja virtanaan kuohui. Juhla oli kerrassaan Neron juhlan tapainen, niinkuin siitä kerrotaan teoksessa »Quo vadis?»
Sellainen taidekäsitys ja aistisuunta oli tällä ylhäisellä naisella, joka silloin saapui pieneen kaupunkiimme rakennuttaakseen siellä itselleen kesäasunnon. Hän valitsi asuntonsa paikaksi korkeimman mäentöyryn Kaivopuistossa ja rakennutti sinne muhkean huvilan, jonka Grönqvist nykyjään omistaa. Kerrotaan, että huvilapaikan valitsemiseen olisi määräävästi vaikuttanut se, että tällä korkeasukuisella naisella oli rakas ystävä, kaunis kapteeni Isakoff, joka oli jostakin rikoksesta alennettu sotamieheksi ja siirretty Viaporiin. Huvilastaan oli ruhtinattarella vapaa näköala hänen karkoituspaikalleen; ja vieläpä voi ruhtinatar salakähmää käydä hänen luonaankin ja ehkäpä sai kapteenikin, päällikkökunnan luvalla, pistäytyä ruhtinatarta katsomassa. Kaivopuisto saakin synnystään mahdollisesti etupäässä kiittää kapteeni Isakoffia.
Kaupungilla kerrottiin tästä huvihimoisesta, nautinnonhaluisesta ruhtinattaresta milt'ei mahdottomiin meneviä juttuja ja kuinka hän täälläkin koetti elää samanlaista ylellistä elämää kuin keisarikaupungissakin, mutta että vedenjuontilaitoksen hoitaja, asessori Rabbe sai kuitenkin, monenmoisten vaikeuksien jälkeen ja panemalla liikkeelle kaiken kykynsä ja liukkaan mielistelytaitonsa, hillityksi ainakin tuon elämän ulkonaiset, yleisöä loukkaavat ilmaisut.
Ruhtinatar Jussupoffin esimerkkiä seurasi pian, mitä loistoon tulee vieläkin jos mahdollista huimapäisempi kreivitär Opperman, samoin ruhtinattaret Gagarin, Urusoff, Uvaroff, Trubetskoj, Kotschubej, kreivitär Mussin-Puschkin, rouva Demidoff (sittemmin rouva Karamzin) y. m., pian koko hienoin, kullassa kuppelehtiva pietarilainen ylhäisseurapiiri, »le monde ou on s'amuse», huvituksen pyörteissä hekkumoiva maailma; ja kaikilla oli heillä omat hevosensa, ajoneuvonsa, seurueensa ja suuri palvelijajoukkonsa.
Tämä antoi aiheen konsuli, sittemmin kauppaneuvos Borgströmille ryhtyä ajattelemaan jonkinlaisen yhtiöliiton muodostamista, joka sitten perustaisi Kaivopuistoon uudenaikaisen terveysvesi-ja kylpypaikan; se taas voisi pysyväisesti kiinnittää nuo kysymyksessä olevat loistavat seurapiirit paikkakunnallemme. Niin tapahtuikin, ja pian oli Kaivopuisto suunniteltu, tasoiteltu ja sinne puut istutettu ja rakennukset kyhätty. Lyhyessä ajassa saatiin kylpylaitos ja kaivohuone täysin valmiiksi ja sitäpaitsi suuri joukko huviloita puiston itäisellä sivulla, niiden joukossa m. m. kylpylaitoksen johtajan, asessori Rabben komea Kalliolinna. Erinomaisen hyvin kannattikin rakennuttaa huviloita, sillä parin kolmen kesän vuokratuloilla ne sai maksetuksi.
Liike kasvoi yhä vilkkaammaksi ja yhä taajemmiksi muodostuivat huvia haluavain vieraiden joukot, joita sinne kokoontui, aamusin terveyslähteestä, iltasin samppanjapulloista ammentaakseen voimia uusiin ylellisyyshurjasteluihin. Mutta samalla kun tulokkaat kylvivät täysin kourin kultaa ympärilleen, toivat he myös tullessaan paljon itämaista ylellisyyttä ja itämaisia tapoja -- eli oikeammin sanottuna huonoja tapoja, ja myöskin uhkapelit löysivät heidän kanssaan tien tänne. Huolimatta ankarasta kiellosta, kukoisti hermostuttava uhkapeli kuitenkin täydessä vauhdissaan, ja suuret omaisuudet kuuluvat livahtaneen sangen nopeasti omistajan kädestä toiselle omistajalle. Jos käteiset rahat loppuivat, saivat »sielut», ylhäisten muukalaisten maaorjat astua pelissä käytettäväksi rahamääräksi. Niinpä kerrottiin, että eräänäkin yönä eräs kreivi Kuscheleff -- huonon pelionnen tähden -- oli menettänyt tuhannen maaorjaansa ja että eräs kenraalinrouva Kristschanoffsky, jolla oli kuuluisa kokki, oli pannut tämän peliin suurta rahasummaa vastaan ja menetti tuon kalliin »sielunsa».
Tämä ulkomainen yleisö arveli voivansa täällä pikkukaupungissa toimeenpanna minkälaisia hurjasteluja tahansa ja hullaantuikin usein siihen määrään asti, että poliisiviranomaisten oli ryhdyttävä asioihin käsiksi. Parhaimman ennätyksen tällä alalla saavutti varmaan eräs nuori Jakovleff, velttoutunut, raaka ja säädytön nuori mies, joka isältään, yhdeltä Uralin rikkaimmista vuorilaitoksen omistajista, oli saanut perinnöksi miljoonia, joita hän nyt koetti hävittää ja tuhota niinkuin itseäänkin. Tämä herra oli kerran toimeenpannut kilpa-ajot kaupungin pika-ajurien kesken. Hän valitsi heidän huonoimmat hevoskaakkinsa ja lupasi viisisataa ruplaa hopeassa palkinnoksi sille, joka ensimäiseksi onnistuisi ajamaan hevoskoninsa kuoliaaksi ja kolmikertaisen palkinnon ja korvauksen niille hevosille, jotka kaatuivat hengettöminä yhden tunnin kuluessa. Kukin voi kuvitella itselleen sen mielettömän ruoskinnan, raivoavan ryntäilyn ja karkuajon yhtä katua ylös, toista alas, kiroilun, räminän, läiskeen ja hoilotuksen, joka tuollaisessa rytäkässä syntyi ja kesti, ennenkuin nuo kaakkiraukat suistuivat menehtyneinä maahan.
Toisen kerran huvittelihe tuo samainen herra heittelemällä rantalaiturilta kiiltävillä hopearuplilla niin kutsuttuja »viilikehloja» eli »voileipiä», josta oli seurauksena, että kaupungin katupojat kuolemaa halveksien yrittelivät sukeltamalla saada niitä käsiinsä, kunnes poliisin täytyi hillitä ja estää moiset hengenvaaralliset yritykset. Hullunkurisin oli kuitenkin hänen päähänpistonsa suututtaa ylhäistä seurapiiriä lopettamalla koko kaupungissa olevan samppanjavaraston, jonka viinipaljouden hän oli ostanut kaupoista tahi tilannut hotelleista. Ja loppu, mitä hän ja hänen hieno seuransa ei jaksanut juoda, sai vuotaa katuojiin, ja ylhäisen hienoston täytyi kuin täytyikin tulla monta pitkää päivää toimeen ilman lempijuomaansa, kunnes sitä ennätettiin muilta paikkakunnilta hankkia, ja se ei tottatosiaan senaikuisten kulkuneuvojen välityksellä käynyt nopeasti päinsä.
Joskus olivat nuo hienot seurapiirit huvitelleet itseään pukeutumalla talonpoikaisväeksi ja menemällä sitten ostoksiaan tekevän ja tavaroitaan myöskentelevän rahvaan joukkoon kauppatorille, jossa he aikaansaivat niin hullunkurisia kohtauksia ja mellakoitakin, että poliisin oli jouduttauduttava paikalle selvittelemään sotkuista vyyhteä. Sitäpaitsi vielä monenlaisia muita ilkeämmänpuoleisia ilveitä toimeenpantiin, joista ei tässä voi lähemmin kertoa.
Mutta myöskin todella hienoja tilaisuuksia voitiin joskus toimeenpanna. Niinpä puhuttiin vielä kauan jälestäkinpäin eräästä »fête champetresta», ulkoilmajuhlasta ja toisen kerran eräästä »fête venetiennestä», venetsialaisesta juhlasta, jotka kreivitär Mussin-Puschkin, syntyisin Stjernvall, oli toimeenpannut kesällä 1840 asumallaan Melalahden tilalla ja joiden juhlain vertaista hienostuneessa loistossa ja ylellisyydessä, aistissa ja siroudessa ei siihen asti vielä maassamme oltu nähty. Muun muassa saatiin ihailla keinotekoista saarta, jossa palmujen varjossa erityisesti tilaisuutta varten Pietarista haettu mustilaisseurue lauleli ja tanssi ja jonne parooni A. Mannerheim yritti soutaa pienellä palkovenheellä, joka kuitenkin kellahti kumoon jo rantamatalikolla, jotta -- niin kerrottiin -- tuo hieno parooni saisi siten tilaisuuden esiintyä koko loppuillan eriskummallisen mielikuvituksellisessa, »kokonaan tuotapikaa tekaistussa puvussa».
Kaupunkilaiset eivät yleensä katsoneet karsain silmin tällaisten rikkaiden muukalaisten vierailuja kaupungissa, sillä he jättivät suuria rahasummia jälkeensä, hotellit ansaitsivat erinomaisesti, kauppapuodit saivat runsaasti myödyksi kaikenlaista rihkamaa ja monet kaupunkilaiset saivat kesäisin muuten tyhjinä olevat huoneustonsa vuokratuiksi vieraille korkeasta vuokramaksusta. Minunkin isäni otti kerran onkeensa tuollaisen houkuttelevan tarjouksen ja vuokrasi huoneustomme eräälle amiraali Lazareffille, mutta katua sai hän tätä kauppaansa. Sillä kun me palasimme syksyllä kaupunkiin, täytyi huoneustossamme toimeenpanna korjauksia niin paljon, ett'eipä vuokrarahat niihin lähimainkaan riittäneet. Parkettilattiat olivat täynnä naarmuja, kuurnia ja orkosia, sillä nuori väki oli sitä käyttänyt luistelupaikkanaan, seinäpapereilla päilyi rasvatäpliä niillä paikoin, joissa pyhimyskuvain paikat oli ollut, huonekalut olivat pahasti ruhjoutuneet ja turmeltuneet ja pöytäliinavaatteita oli käytetty pölyriepuina. Eikä isäni koskaan uusinut vuokraamisyritystään.
Mutta kun ylhäisömaailmalle julistettu kielto, joka oli estänyt heitä matkustelemasta ulkomaille, 1840-luvun loppupuolella peruutettiin, jätti tuo ylhäisö kaupunkimme, jolloin myöskin loppui Kaivopuiston lyhyt vaan loistava aikakausi ja se muuttui vähitellen sellaiseksi kuin se nytkin on.
Kun suuri joukko Venäjän maineikkaita ja rikkaita perheitä 1830-luvulla oli ulkomaisissa kylpy- ja pelipaikoissa tuhlannut omaisuutensa ja saattanut venäläisen nimen huonoon huutoon, kielsi keisari Nikolai sellaisilta passinsaannin ulkomaille matkustamista varten. Kun heidän täten täytyi ryhtyä etsiskelemään jotakin oleskelupaikkaa valtakunnan sisällä, kiintyivät heidän katseensa meidän pieneen Helsinkiimme, jossa he arvelivat voivansa elostella miten väin mielensä teki.
Tämän maahamme muuttavan lauman etunenässä kulki kuuluisa monenmiljoonan omistaja, ruhtinatar Jussupoff, syntyisin Narischkin. Tämä ylenylhäinen nainen oli jo Pietarissa tullut kuuluisaksi ylellisten hurjastelujensa kautta, jotka usein esiintyivät mitä sopimattomimmissa muodoissa. Niinpä oli hän kerran toimeenpannut juhlan omassa, Moikka-kanavan varrella sijaitsevan suuren Jussupoffin palatsin viereisessä puistossaan, jossa hän oli nostattanut pois kaikki pystykuvat jalustoiltaan ja panettanut niiden sijaan elävät henkilöt seisomaan samoissa asennoissa ja huomaamattoman vähäisissä pukimissa -- tai sitten ilkisen alasti -- kuin kuvapatsaatkin. Ja nämä elävät kuvapatsaat valaistiin juhlan aikana tulisoihduilla ja bengaalitulella, ja musiikki pauhaten kaikui ja samppanja virtanaan kuohui. Juhla oli kerrassaan Neron juhlan tapainen, niinkuin siitä kerrotaan teoksessa »Quo vadis?»
Sellainen taidekäsitys ja aistisuunta oli tällä ylhäisellä naisella, joka silloin saapui pieneen kaupunkiimme rakennuttaakseen siellä itselleen kesäasunnon. Hän valitsi asuntonsa paikaksi korkeimman mäentöyryn Kaivopuistossa ja rakennutti sinne muhkean huvilan, jonka Grönqvist nykyjään omistaa. Kerrotaan, että huvilapaikan valitsemiseen olisi määräävästi vaikuttanut se, että tällä korkeasukuisella naisella oli rakas ystävä, kaunis kapteeni Isakoff, joka oli jostakin rikoksesta alennettu sotamieheksi ja siirretty Viaporiin. Huvilastaan oli ruhtinattarella vapaa näköala hänen karkoituspaikalleen; ja vieläpä voi ruhtinatar salakähmää käydä hänen luonaankin ja ehkäpä sai kapteenikin, päällikkökunnan luvalla, pistäytyä ruhtinatarta katsomassa. Kaivopuisto saakin synnystään mahdollisesti etupäässä kiittää kapteeni Isakoffia.
Kaupungilla kerrottiin tästä huvihimoisesta, nautinnonhaluisesta ruhtinattaresta milt'ei mahdottomiin meneviä juttuja ja kuinka hän täälläkin koetti elää samanlaista ylellistä elämää kuin keisarikaupungissakin, mutta että vedenjuontilaitoksen hoitaja, asessori Rabbe sai kuitenkin, monenmoisten vaikeuksien jälkeen ja panemalla liikkeelle kaiken kykynsä ja liukkaan mielistelytaitonsa, hillityksi ainakin tuon elämän ulkonaiset, yleisöä loukkaavat ilmaisut.
Ruhtinatar Jussupoffin esimerkkiä seurasi pian, mitä loistoon tulee vieläkin jos mahdollista huimapäisempi kreivitär Opperman, samoin ruhtinattaret Gagarin, Urusoff, Uvaroff, Trubetskoj, Kotschubej, kreivitär Mussin-Puschkin, rouva Demidoff (sittemmin rouva Karamzin) y. m., pian koko hienoin, kullassa kuppelehtiva pietarilainen ylhäisseurapiiri, »le monde ou on s'amuse», huvituksen pyörteissä hekkumoiva maailma; ja kaikilla oli heillä omat hevosensa, ajoneuvonsa, seurueensa ja suuri palvelijajoukkonsa.
Tämä antoi aiheen konsuli, sittemmin kauppaneuvos Borgströmille ryhtyä ajattelemaan jonkinlaisen yhtiöliiton muodostamista, joka sitten perustaisi Kaivopuistoon uudenaikaisen terveysvesi-ja kylpypaikan; se taas voisi pysyväisesti kiinnittää nuo kysymyksessä olevat loistavat seurapiirit paikkakunnallemme. Niin tapahtuikin, ja pian oli Kaivopuisto suunniteltu, tasoiteltu ja sinne puut istutettu ja rakennukset kyhätty. Lyhyessä ajassa saatiin kylpylaitos ja kaivohuone täysin valmiiksi ja sitäpaitsi suuri joukko huviloita puiston itäisellä sivulla, niiden joukossa m. m. kylpylaitoksen johtajan, asessori Rabben komea Kalliolinna. Erinomaisen hyvin kannattikin rakennuttaa huviloita, sillä parin kolmen kesän vuokratuloilla ne sai maksetuksi.
Liike kasvoi yhä vilkkaammaksi ja yhä taajemmiksi muodostuivat huvia haluavain vieraiden joukot, joita sinne kokoontui, aamusin terveyslähteestä, iltasin samppanjapulloista ammentaakseen voimia uusiin ylellisyyshurjasteluihin. Mutta samalla kun tulokkaat kylvivät täysin kourin kultaa ympärilleen, toivat he myös tullessaan paljon itämaista ylellisyyttä ja itämaisia tapoja -- eli oikeammin sanottuna huonoja tapoja, ja myöskin uhkapelit löysivät heidän kanssaan tien tänne. Huolimatta ankarasta kiellosta, kukoisti hermostuttava uhkapeli kuitenkin täydessä vauhdissaan, ja suuret omaisuudet kuuluvat livahtaneen sangen nopeasti omistajan kädestä toiselle omistajalle. Jos käteiset rahat loppuivat, saivat »sielut», ylhäisten muukalaisten maaorjat astua pelissä käytettäväksi rahamääräksi. Niinpä kerrottiin, että eräänäkin yönä eräs kreivi Kuscheleff -- huonon pelionnen tähden -- oli menettänyt tuhannen maaorjaansa ja että eräs kenraalinrouva Kristschanoffsky, jolla oli kuuluisa kokki, oli pannut tämän peliin suurta rahasummaa vastaan ja menetti tuon kalliin »sielunsa».
Tämä ulkomainen yleisö arveli voivansa täällä pikkukaupungissa toimeenpanna minkälaisia hurjasteluja tahansa ja hullaantuikin usein siihen määrään asti, että poliisiviranomaisten oli ryhdyttävä asioihin käsiksi. Parhaimman ennätyksen tällä alalla saavutti varmaan eräs nuori Jakovleff, velttoutunut, raaka ja säädytön nuori mies, joka isältään, yhdeltä Uralin rikkaimmista vuorilaitoksen omistajista, oli saanut perinnöksi miljoonia, joita hän nyt koetti hävittää ja tuhota niinkuin itseäänkin. Tämä herra oli kerran toimeenpannut kilpa-ajot kaupungin pika-ajurien kesken. Hän valitsi heidän huonoimmat hevoskaakkinsa ja lupasi viisisataa ruplaa hopeassa palkinnoksi sille, joka ensimäiseksi onnistuisi ajamaan hevoskoninsa kuoliaaksi ja kolmikertaisen palkinnon ja korvauksen niille hevosille, jotka kaatuivat hengettöminä yhden tunnin kuluessa. Kukin voi kuvitella itselleen sen mielettömän ruoskinnan, raivoavan ryntäilyn ja karkuajon yhtä katua ylös, toista alas, kiroilun, räminän, läiskeen ja hoilotuksen, joka tuollaisessa rytäkässä syntyi ja kesti, ennenkuin nuo kaakkiraukat suistuivat menehtyneinä maahan.
Toisen kerran huvittelihe tuo samainen herra heittelemällä rantalaiturilta kiiltävillä hopearuplilla niin kutsuttuja »viilikehloja» eli »voileipiä», josta oli seurauksena, että kaupungin katupojat kuolemaa halveksien yrittelivät sukeltamalla saada niitä käsiinsä, kunnes poliisin täytyi hillitä ja estää moiset hengenvaaralliset yritykset. Hullunkurisin oli kuitenkin hänen päähänpistonsa suututtaa ylhäistä seurapiiriä lopettamalla koko kaupungissa olevan samppanjavaraston, jonka viinipaljouden hän oli ostanut kaupoista tahi tilannut hotelleista. Ja loppu, mitä hän ja hänen hieno seuransa ei jaksanut juoda, sai vuotaa katuojiin, ja ylhäisen hienoston täytyi kuin täytyikin tulla monta pitkää päivää toimeen ilman lempijuomaansa, kunnes sitä ennätettiin muilta paikkakunnilta hankkia, ja se ei tottatosiaan senaikuisten kulkuneuvojen välityksellä käynyt nopeasti päinsä.
Joskus olivat nuo hienot seurapiirit huvitelleet itseään pukeutumalla talonpoikaisväeksi ja menemällä sitten ostoksiaan tekevän ja tavaroitaan myöskentelevän rahvaan joukkoon kauppatorille, jossa he aikaansaivat niin hullunkurisia kohtauksia ja mellakoitakin, että poliisin oli jouduttauduttava paikalle selvittelemään sotkuista vyyhteä. Sitäpaitsi vielä monenlaisia muita ilkeämmänpuoleisia ilveitä toimeenpantiin, joista ei tässä voi lähemmin kertoa.
Mutta myöskin todella hienoja tilaisuuksia voitiin joskus toimeenpanna. Niinpä puhuttiin vielä kauan jälestäkinpäin eräästä »fête champetresta», ulkoilmajuhlasta ja toisen kerran eräästä »fête venetiennestä», venetsialaisesta juhlasta, jotka kreivitär Mussin-Puschkin, syntyisin Stjernvall, oli toimeenpannut kesällä 1840 asumallaan Melalahden tilalla ja joiden juhlain vertaista hienostuneessa loistossa ja ylellisyydessä, aistissa ja siroudessa ei siihen asti vielä maassamme oltu nähty. Muun muassa saatiin ihailla keinotekoista saarta, jossa palmujen varjossa erityisesti tilaisuutta varten Pietarista haettu mustilaisseurue lauleli ja tanssi ja jonne parooni A. Mannerheim yritti soutaa pienellä palkovenheellä, joka kuitenkin kellahti kumoon jo rantamatalikolla, jotta -- niin kerrottiin -- tuo hieno parooni saisi siten tilaisuuden esiintyä koko loppuillan eriskummallisen mielikuvituksellisessa, »kokonaan tuotapikaa tekaistussa puvussa».
Kaupunkilaiset eivät yleensä katsoneet karsain silmin tällaisten rikkaiden muukalaisten vierailuja kaupungissa, sillä he jättivät suuria rahasummia jälkeensä, hotellit ansaitsivat erinomaisesti, kauppapuodit saivat runsaasti myödyksi kaikenlaista rihkamaa ja monet kaupunkilaiset saivat kesäisin muuten tyhjinä olevat huoneustonsa vuokratuiksi vieraille korkeasta vuokramaksusta. Minunkin isäni otti kerran onkeensa tuollaisen houkuttelevan tarjouksen ja vuokrasi huoneustomme eräälle amiraali Lazareffille, mutta katua sai hän tätä kauppaansa. Sillä kun me palasimme syksyllä kaupunkiin, täytyi huoneustossamme toimeenpanna korjauksia niin paljon, ett'eipä vuokrarahat niihin lähimainkaan riittäneet. Parkettilattiat olivat täynnä naarmuja, kuurnia ja orkosia, sillä nuori väki oli sitä käyttänyt luistelupaikkanaan, seinäpapereilla päilyi rasvatäpliä niillä paikoin, joissa pyhimyskuvain paikat oli ollut, huonekalut olivat pahasti ruhjoutuneet ja turmeltuneet ja pöytäliinavaatteita oli käytetty pölyriepuina. Eikä isäni koskaan uusinut vuokraamisyritystään.
Mutta kun ylhäisömaailmalle julistettu kielto, joka oli estänyt heitä matkustelemasta ulkomaille, 1840-luvun loppupuolella peruutettiin, jätti tuo ylhäisö kaupunkimme, jolloin myöskin loppui Kaivopuiston lyhyt vaan loistava aikakausi ja se muuttui vähitellen sellaiseksi kuin se nytkin on.
keskiviikko 23. heinäkuuta 2008
Kesäretkiraportointia
Maanantaina kävin katsomassa ystäväni jälkikasvun kehitystä Noormarkussa. Vähän heikolla etukäteisvalmistelulla, ulkomuistin varassa, yritin matkalla hahmottaa Sara Qvistin asuinpaikkaa. Olin ajatellut, että sen pitäisi olla tehdasalueella, mutta Ruosniemen tie toi suoraan Myllykoskelle. Joka on kuvassa.Tiistaina retkeilimme Raumalle täysin ilman sukututkimuskytkentöjä, niin uskomattomalta kuin kuullostaakin. Matkalla olisi teoriassa voinut käydä kurkkaamassa Lappi Tl:ssä asuneiden esivanhempien maisemia, mutta ulkomuisti ei riittänyt ihan niin pitkälle.
Raumalla kävimme Lönnströmin taidemuseossa ja kotimuseossa. Ja välissä lounaalla kauniissa puuhuvilassa merenrannalla.
Paluumatkalla poikkesimme Euran Nauravassa lohikäärmeessä. Edellisestä käynnistä oli muutama vuosi ja muistin paikan pienempänä. Pienihän se on, mutta paljon mielenkiintoista katsottavaa. "Miehen maailma" huoneessa oli hauskoja listoja, joilla omaksui tietoa lähes huomaamattaan. Valittetavasti en älynnyt tehdä yhdestäkään muistiinpanoja, joten en voi antaa esimerkkiä.
Opastuskeskuksen verkkosivuilta löytyy perustiedot Euran esihistoriasta. Euran sivuilla on myös toisenlainen vilaus esihistoriasta.
Opastuskeskuksen EU-rahoilla tehty näyttävä esite olisi myös kannattanut laittaa verkkoon, olihan se nyt kuitenkin jaossa ilmaiseksi eteisessä. Kauniisti taitettu ja kuvitettu lavastetuin valokuvin. Tekstiosuus koostui faktasta sekä tuhannen vuoden takaisen kuvitellun elämän kuvauksesta:
Tytär Aura lopettaa itkunsa, kun Kanerva kietoo lampaantaljan vielä
tiukemmin lapsen ympärille. On meneillään vuoden kylmin aika. ... Kanerva
kiiruhtaa maalattian poikki padan luokse. Hän hämmentää puukauhalla ohrasta
tehtyä puuroa. Puuron seassa näkyy lihanpaloja...
tiistai 22. heinäkuuta 2008
Lähtö kotipesästä!
Kun väsäsin Forsby-tutkimusta, törmäsin lähes sattumalta talossa vielä olleisiin papereihin. Olisi pitänyt älytä kysyä, mutta merkkasin opituksi, että kotilähteet pitää muistaa.
Just joo. Komppasinko tuolloin mummoni (ja hänen sisaruksensa) laatikot? En. Kirjan julkaisusta on vuosi ja nyt olin järjestelmässä mummon pyynnöstä hänen papereitaan. Joukosta löytyi pienehkö kirjekuori, johon oli kirjoitettu päälle "kapinan aikaisia papereita". Sieltä löytyi
- punaisten antama kuitti 100 kilosta lihaa
- erinäisiä muita elintarvikeluovutuksiin liittyviä kuitteja
- vuoden 1921 sokerikortteja koko taloudelle
- mummoni isän matkustuslupia toukokuulle 1918
Mummoni syntyi vasta vuonna 1922, mutta kysyin silti hänen arveluitaan matkustussyyksi. "No Verner (mummon setä) taisi olla vankina, ja olihan se Oskarikin (mummon isänisä) aina välillä hukassa". Täh! Ei tällaisestä ole ollut mitään puhetta! Ja miksi en tarkistanut Vernerin asuinpaikkakunnan 1918 muisteluita... Ei nämä mitään suuria puutteita ole, mutta jos, oi jos, olisin tehnyt huolellisempaa työtä... Kuittejakin olisi voinut käyttää kuvituksena...
Mutta positiivisemmalta kannalta katsoen: hienoa, että kirjekuori oli tallella; hienoa, että löysin; hienoa, että nyt ymmärsin niiden merkityksestä jotain; ja että oli käsillä mummo, jolta kysyä edes arvauksia.
Just joo. Komppasinko tuolloin mummoni (ja hänen sisaruksensa) laatikot? En. Kirjan julkaisusta on vuosi ja nyt olin järjestelmässä mummon pyynnöstä hänen papereitaan. Joukosta löytyi pienehkö kirjekuori, johon oli kirjoitettu päälle "kapinan aikaisia papereita". Sieltä löytyi
- punaisten antama kuitti 100 kilosta lihaa
- erinäisiä muita elintarvikeluovutuksiin liittyviä kuitteja
- vuoden 1921 sokerikortteja koko taloudelle
- mummoni isän matkustuslupia toukokuulle 1918
Mummoni syntyi vasta vuonna 1922, mutta kysyin silti hänen arveluitaan matkustussyyksi. "No Verner (mummon setä) taisi olla vankina, ja olihan se Oskarikin (mummon isänisä) aina välillä hukassa". Täh! Ei tällaisestä ole ollut mitään puhetta! Ja miksi en tarkistanut Vernerin asuinpaikkakunnan 1918 muisteluita... Ei nämä mitään suuria puutteita ole, mutta jos, oi jos, olisin tehnyt huolellisempaa työtä... Kuittejakin olisi voinut käyttää kuvituksena...
Mutta positiivisemmalta kannalta katsoen: hienoa, että kirjekuori oli tallella; hienoa, että löysin; hienoa, että nyt ymmärsin niiden merkityksestä jotain; ja että oli käsillä mummo, jolta kysyä edes arvauksia.
maanantai 21. heinäkuuta 2008
Paikkausta
Kesäkuisella Kokemäen vierailulla en huomannut Maatalousmuseon Kokemäenkartanon pienoismallin alla olleita pohjapiirroksia eli kun viikonloppuna olin taas paikkakunnalla piti poiketa kameran kanssa uudestaan. Otin saman tien muitakin kuvituskuvia: kuurireki, kräksyviikatteet, fluugit, susien peloittelu tykki... Ja jaarittelin oppaalle ummet ja lammet Knorring-projektistani. Serkkujeni pitkästyttäminen lauantaisella juhlalounaalla ei ollut riittänyt.
Opas mainitsi, että 2 euron pääsymaksu kattoi samana päivänä myös ulkomuseon. Kieppasin majapaikkaani ja houkuttelin äidin mukaan. Ei ollut pitkä matka enkä odottanut liikoja.
Mutta kesäopas yllätti perusteellisella esityksellään. Näytti monta mielenkiintoista esinettä, joista en olisi edes älynyt kysyä. Yksi kirnun oloinen oli kynttilöiden kastoa varten ja toinen tupakan pienentämistä.
Olin unohtanut päärakennuksen suuruuden, keskellä oli kaksi kamaria. Seinällä oli muutamia valokuvia, mm. 1926 Kokemäen maatalouskoulun oppilaita, joista joku voisi olla hyvinkin kiinnostunut. Mutta ei välttämättä ymmärtäisi lähteä ulkomuseolta hakemaan.
Muut ulkomuseon rakennukset eivät olleet auki, mutta opas kertoi niistä perusasiat. Ja puolihuolimattomasti lisäsi loppuun, että "tuolla katoksessa on tappureita". Sitten meikäläinen painelikin suoraviivaisesti metsämaaston halki käsilaukku heiluen. Tappureita!
Puimakoneiden historiaan äskettäin tutustuneena oli tosi kiva päästä katsomaan livenä. Oma innostus kyllä huvitti ja isä nauroi iltaruualla, että hän muisti ajan kun tappureista oli yritetty päästä eroon.
Katoksessa oli myös Åbo jernmanufakturbolagin Palmcrantz modell (ja käsilaukkuni):
Opas mainitsi, että 2 euron pääsymaksu kattoi samana päivänä myös ulkomuseon. Kieppasin majapaikkaani ja houkuttelin äidin mukaan. Ei ollut pitkä matka enkä odottanut liikoja.
Mutta kesäopas yllätti perusteellisella esityksellään. Näytti monta mielenkiintoista esinettä, joista en olisi edes älynyt kysyä. Yksi kirnun oloinen oli kynttilöiden kastoa varten ja toinen tupakan pienentämistä.
Olin unohtanut päärakennuksen suuruuden, keskellä oli kaksi kamaria. Seinällä oli muutamia valokuvia, mm. 1926 Kokemäen maatalouskoulun oppilaita, joista joku voisi olla hyvinkin kiinnostunut. Mutta ei välttämättä ymmärtäisi lähteä ulkomuseolta hakemaan.
Muut ulkomuseon rakennukset eivät olleet auki, mutta opas kertoi niistä perusasiat. Ja puolihuolimattomasti lisäsi loppuun, että "tuolla katoksessa on tappureita". Sitten meikäläinen painelikin suoraviivaisesti metsämaaston halki käsilaukku heiluen. Tappureita!
Puimakoneiden historiaan äskettäin tutustuneena oli tosi kiva päästä katsomaan livenä. Oma innostus kyllä huvitti ja isä nauroi iltaruualla, että hän muisti ajan kun tappureista oli yritetty päästä eroon.
Katoksessa oli myös Åbo jernmanufakturbolagin Palmcrantz modell (ja käsilaukkuni):
Tämän tunnistin nyt niittokoneeksi, mutta pari viikkoa sitten en olisi tunnistanut. Eli olen edelleen oppimiskykyinen.
sunnuntai 20. heinäkuuta 2008
Mitä on vanhuus?
Kustaa H. J. Vilkuna on analysoinut vanhuutta kuolinsyynä haudattujen luetteloissa 1750-1900. Aineistossa puolet on nuorempia kuin 78 vuotta ja puolet vanhempia. Säätytausta ei vaikuttanut eikä paikkakuntien välillä ollut merkittäviä eroja. (Tekstistä ei ilmene millä periaatteella analysoidut seurakunnat ja jaksot on valittu. Hiskiä on hyödynnetty.)
Nuorimmasta päästä vanhat ovat 50-vuotiaita. Vanhuuden osuus kuolinsyynä kasvaa selvästi 65. elinvuoden jälkeen. Mutta yli 90-vuotiaatkin voivat kuolla sairauteen, eivät pelkkään vanhuuden heikkouteen. Äkkikuolemaa tai tuntematonta sairautta kuitenkin esiintyi vanhuksilla vähemmän kuoleman selityksenä.
Vanhuus miellettiin toisaalta yksilön työkyvyn heikentymisen kautta ja toisaalta sosiaalisesti ihmisen ajauduttua eläkeläiseksi, eläkeläisen puolisoksi tai vaivaiseksi ja muiden ylläpidettäväksi.
Myllytulli eli henkivero on voinut luoda psykologisen vanhuusrajan: 60 vuotta. 1750-luvulla upseerit saivat eläketurvan, joka vaati yli 20-vuotiaana 30 vuoden palvelusta. Ruotusotilaat katsottiin jo alle 50-vuotiaina kelvottomiksi sotapalvelukseen.
Referoitu Kustaa H. J. Vilkunan artikkelista Ikäihmiset ja vanhuuden tauti kirjassa Vanhuus, vaivat ja erilaiset. Jyväskylän historiallinen arkisto 4. 1999. Kuva on ote Välskärin kertomusten kuvituksesta.
Nuorimmasta päästä vanhat ovat 50-vuotiaita. Vanhuuden osuus kuolinsyynä kasvaa selvästi 65. elinvuoden jälkeen. Mutta yli 90-vuotiaatkin voivat kuolla sairauteen, eivät pelkkään vanhuuden heikkouteen. Äkkikuolemaa tai tuntematonta sairautta kuitenkin esiintyi vanhuksilla vähemmän kuoleman selityksenä.
Vanhuus miellettiin toisaalta yksilön työkyvyn heikentymisen kautta ja toisaalta sosiaalisesti ihmisen ajauduttua eläkeläiseksi, eläkeläisen puolisoksi tai vaivaiseksi ja muiden ylläpidettäväksi.Myllytulli eli henkivero on voinut luoda psykologisen vanhuusrajan: 60 vuotta. 1750-luvulla upseerit saivat eläketurvan, joka vaati yli 20-vuotiaana 30 vuoden palvelusta. Ruotusotilaat katsottiin jo alle 50-vuotiaina kelvottomiksi sotapalvelukseen.
Referoitu Kustaa H. J. Vilkunan artikkelista Ikäihmiset ja vanhuuden tauti kirjassa Vanhuus, vaivat ja erilaiset. Jyväskylän historiallinen arkisto 4. 1999. Kuva on ote Välskärin kertomusten kuvituksesta.