Aleksin noitapussi

Kerrottuaan eilen lainatussa pätkässä paikallisesta tietäjästä Aleksanteri Leinonen selosti mihin saamansa innoitus riitti vuoden 1853 paikkeilla Paltamon Melalahdella.

Olin kuullut, että velhoilla olivat "taikapussissaan" kaikenkaltaiset "välikappaleet," joilla he voivat tehdä joto hyvää taikka pahaa. Semmoinen piti minullakin olla. Minä ompelin nyrkin kokoisen pussin hienosta nahkasta, johon aloin kerätä kaikkea mitä mielestäni merkillisintä käsiini sain. Minä keräsin siihen ensiksi kaiken värisiä vaatteentilkkuja ja kaiken väristä lankaa. Mielestäni kaikkian merkillisimmät esineet olivat siinä karhun kynsi ja myllynkiven välissä sileäksi litistynyt rautanaula. Tämän aarteeni minä säilytin aitan sillan alla. Joka päivä kävin sitä salaisesti katselemassa, käärin sen aina punaisella langalla ja panin sen taas salaiseen piilopaikkaansa. Ei kenelläkään kotiväestä, eikä parhaimmalla leikkitoverillakaan ollut pienintäkään vihjaa aarteestani. Samalla kun se oli olevinansa taikapussi, se oli myöskin leikkikalu ja sen vuoksi minä kävin sitä joka päivä salaisesti katselemassa.

Minulla oli ollut se noitapussi jo parisen vuotta, kun eräänä syksynä toin sen salaisesti pirttiin ja kätkin sen uunilla muutamaan komeroon. Siten voin sitä talvellakin joka päivä katsella.

Oli eräs talvipäivä, jolloin miehet olivat ulkotöissä ja naisia vaan oli kotoisalla. Minä nikartelin pirtin laattialla. Piika Miina meni uunille jotakin etsimään ja sattuu saamaan kouraansa minun noitapussini. Hän siunaa ja sylkäsee, lennättää sen laattialle ja parkasee: "Mikä tuo on!?"

Naiset kerääntyivät sen ympärille; heillä alkoivat nousta hiukset kauhusta pystyyn. Minä en kääntänyt päätänikään sinne päin ja nikartelin vaan, ikään kuin mytty ei olisi ollenkaan minua liikuttanut. Siinä tehtiin arveluita, mahtoiko tuossa olla kirkonväki vai pajanväki, ja kuka vihollinen oli tuommoisen taloon kuljettanut. Piika Miinassa heräsi uteliaisuus ja hän esitti että käärö avattaisiin.

"Älkää menkö aukomaan tuommoista, sillä siitä voipi paha seurata. Ei sitä ole pahansuopa hyvässä tarkoituksessa taloon kuljettanut," virkkoi ruotiukko Honkanen pirtin loukosta.

Taas arveltiin ja aprikoitiin, että ketä tuolla oli aivottu vahingoittaa, ihmisiäkö vai eläimiä. Yksi päätti niin ja toinen näin.

Kurki-Anna sattui juuri silloin tulemaan meille. Kuultuansa mikä kumma löytö tässä talossa oli tehty, hän ei meillä kauan viipynyt — sana oli saatava joka taloon siitä kummasta. Kun kylä oli tiheä, niin heti olivat naapuritalojen vaimot meillä. Mitä useampia arvelioita kokoontui, sitä suuremmaksi kasvoi kauhu kaikissa.

"Voi, mikä tässä tehdään!" vaikeroi emäntä. "Eikä sattunut muuta miestäkään kotoisalle, kun tuo vapiseva ruoti-ukko!"

Vaikka ukko olikin vanha ja vapiseva, niin hänkin oli aikanansa ollut "myrrysmiehiä" ja hän tahtoi vielä vanhanakin näyttää ei olevansa arkalainen. Hän haki pajasta pihdit ja kantoi niillä peljätyn esineen "kalamalaudalle," jota säilytettiin aitan alla. Sieltä tultuansa hän selitti, että kuuluupa Erkki T—n menevän ensi pyhänä kirkolle ja kyllä se on semmoinen raakalainen, joka tohtii viedä kirkonväen takaisin kirkkomaalle, josta se on otettukin.

Tämä rauhoitti melkoisesti naisväkeä, mutta paljon pelättiin vieläkin koko se viikko, jonka se minun noitapussini oli siellä kalmalaudalla, kunnes Erkki T—n todellakin vei sen kirkolle mennessänsä hautausmaalle. Silloin loppui pelko, mutta pitkiä aikoja vielä senkin jälkeen puhuttiin ja aprikoitiin, että mikä vihollinen se koetti semmoisella keinolla taloa vahingoittaa.

Minä olin koko sen jupakan ajan hiljaa kuin kala, aivan niin kuin en olisi koko pussista mitään tietänyt. vasta nyt, viidettäkymmentä vuotta tapauksen jälkeen, tunnustan julkisesti, että minä siihen kauhistukseen olin oikeastaan syyllinen.(Kajaanin lehti 23.2.1901)

Tietäjä Toivas-Erkki Paltamosta

Aleksanteri Leinonen ja hieman nuorempi seuraajansa (*) Paltamon Melalahden muistelijana tunsivat Toivas-Erkin. Matkailia-nimimerkkiä käyttänyt Leinonen ei tosin maininnut häntä ensimmäisessä tekstissään, joten innoituksen saanut täydensi.

"Matkailian" kertomukseen velhoista eli "tietäjistä", kuten niitä kutsuttiin, tekee mieleni lisätä, että jos "Mattilan Penna", sittemmin "Ojaniemen Penna" oli luotettu velho koko pitäjässä, niin eiköhän sitä Toivas-Erkkiä, joka ikänsä asui siellä Pentinlammin rannalla, pyöreistä koivuista tehdyssä saunassa äitinsä "Toivas-muorin" kanssa, pidetty luotettavimpana sillä alalla, sillä olihan se sananpartena, että "Toivas-Erkin luona käynti ja muualla kuletus ei mene koskaan hukkaan", ja että sillä ei jää mikään "korjaamatta". Hän elikin sillä töin ikänsä ja häntä kuletettiin koko pohjois- ja itä-Suomessa. Joutoaikoinaan hän kulki ongella kaikista sydänmaan lammeista ja jokiloista ja sai kaloja, satoi tahi paistoi. Hän oli muutoin siivo ja hiljainen mies ryypyssäänkin, eikä sanonut korjaavansa vikapaikkoja loitsimalla vaan "välikappalten" kautta. Hevosenkin hän voi "pidättää" niinkin lujaan ettei se liikkunut ollenkaan kotoa, mutta saattoi sen käydä löysäämässäkin. (Kajaanin lehti 4.10.1899)

Hän myös selosti Toivas-Erkin tarkemman asuinpaikan suhteessa kotiinsa.

Naapureina oli ainoastaan, paitsi edellämainittu "toinen talo" [Melasenharju], mäkemme länsi-liepeellä "Keränen", ja itäisellä rinteellä "Hepoharju" sekä "Pentinmäki" saman nimisen lammin etelärannalla ja vastapäätä pohjoisrannalla "Toivas-muorin" ja "Toivas-Erkin" koivunen sauna; kaikki nämä noin puolen neljänneksen päässä. Näihin sitä pienempänä, vanhusten luvan saatua, mentiin aina "kylässä käymään". (Kajaanin lehti 18.10.1899) 

Ehkä näistä innoittuneena Aleksanteri Leinonen kuvasi myöhemmässä muistelmapätkässään samaa miestä.

Minä kasvoin taika-uskon ja velhouden keskellä, josta kerron tässä erään pienen tositapauksen, joka samalla kuvaa ympäristöänikin. Taisin olla silloin noin seitsenvuotias. Kylämme suurin velho oli eräs sydänmaalla mökissä asuva Erkki T—n, joka usein kävi kotonani. Hän oli oikea vanhan suomalaisen perikuva, lyheläntä ja tanakka, mustapartainen, käveli kumarassa ja patalakki hänellä oli aina päässä. Hänen luultiin "tietävän" kaikki, hän tunsi kaikki velhojen taikatemput ja vielä kehui saaneensa mahtia "Leniruutin loihtukirjastakin." Kun vanhemmat pitivät häntä mahtimiehenä, niin luonnollisesti minäkin pidin häntä semmoisena ja aloin häntä jälitellä. Minäkin tein itselleni patalakin ja kävelin kyhärähartiaisena, mutta parta minulta tietenkin puuttui, paitsi milloin laitoin naavoista taikka tappuroista semmoisen. (Kajaanin lehti 23.2.1901)

(*) Kajaanin lehdessä 4.10. 18.10., 21.10., 28.10., 1.11 ja 4.11.1899 

Herra fallesmannin toinen erehdys

Toinen nimimerkin S-nen tositapauksena Pohjois-Suomesta esittämä tarina Amerikan Uutisissa 4.6.1896.

Oli muutamassa talossa kaksi tytärtä, jotka poimivat puolanmarjoja ja puristivat niistä nestettä liinariepuin läpi ja panivat sen nesteen lasiin ja ne marjanesteessä punaseksi painuneet rievut nakkasit läsnä olevain katajapensasten päälle kuivamaan. Eräs mies kun osui siitä ohi kulkemaan, nauroivat tyttäret miehelle, että noin koreata väriä he saattaa painaa ja maistelivat lasistansa punasta puolanmarjanestettä vielä kerskaten, että heillä on näin koreata viinaakiin.

Miehelle pöllähti päähän heti pirullinen juoni, koettaa noitten tytärten viattomalla leikillä keinotella nimismieheltä tuo lumottu 15 markkaa, ja niin menee päätäsuoraa sinne ja sanoo että nyt on Mierolan Maija tehnyt jalkalapsen salaa ja ne ovat sen tappaneet, nähneensä katajapensasten päällä veriset resut kuivaamassa, lisäten tuon emättömän valeen, että niin sitä on huhu kertonutkin, että Mierolan Maija on siunatussa tilassa, vaan jopa se nyt tuli ilmi. 

Herra juuri hätäisesti asian kuultuaan, antaa miehelle 15 markka, ja niin lähtee rättärin kanssa oitis Mierolaan. — Löytää mielä liinarievut katajapensasten päällä, korjaa ne kapsäkkiinsä ja sitte Maijan puheille, jolle pitää seuraavan kantturasaarnan viran puolesta: 

"Sinä suuri portto, sinä förspannattu, sinä elä irstainen, sinä isopuustöytäri hakka lapsen henki ulos, sinä tahto olla flikka kans, aa sinä renttu, sinä istu linnan muurin sisä pitkä aika, sinä seiso rautakaula, sinä kehrä suuri rukki spinhuusis, sinä saa vesileipä ja raippavitsa. Minä anta sinun mennä linna, funterama siellä sinun asia kans." 

Ja niin herra vihdoin pääsee loppuosaan tuota virallista opetusta, köyttää Maijan, vie vankivyöräriin, lyöpi rautoihin ja passittaa linnaan. 

Maija linnassa asetetaan tohtorin tutkittavaksi, mutta nyt löydettiin Maija viattomaksi neitseeksi. Nyt menee nimismiehelle semmoinen raportti ja liina rievut, jotka hän oli sinetöidyssä lippaassa lähettänyt, tutkittiin ja löyttiin puolukanmarjanesteellä painetuiksi. 

Nyt herra fallesmanni jo tuli huomaamaan, että noin isot aukot ei ole pienillä tilkuilla paikattu. Maija lähetettiin kiireen kanssa takaisin ja nyt oli herran yksinomaisesti tyydytettävä ainoastansa Maija, johon kuului murhasyytös, kunnianloukkaus, rautainkanto, linnassapito, kainouden sääntöjä loukkaava tarkastus, kärsittävä aika ja kulut y. m. m. — Nyt olisi ollut herra huutavassa hukassa, jos Maija olisi antanut asiansa oikeuden käsiin, mutta nöyrät rukoukset sai sen aikaan, että Maija sopi ilman lakiinmenoa. Herra toimitti Maijalle useita satoja markkoja, jotka kuitenkaan ei olleet tuin lippolantteja sen suhteen mitä herra olisi tullut lain mukaan maksamaan. 

Näitä samankaltaisia päinmäntyyn johtavia juttuja olisi kymmenittäin lisää kerrottavana, vaan olkoon tässä tällä kerralla näistä jo kyllin huomauttamaan, mihin yksinvaltaisen hallitsijamahdin kiihkoinen virkaura johtaa.