Kerrottuaan eilen lainatussa pätkässä paikallisesta tietäjästä Aleksanteri Leinonen selosti mihin saamansa innoitus riitti vuoden 1853 paikkeilla Paltamon Melalahdella.
Olin kuullut, että velhoilla olivat "taikapussissaan" kaikenkaltaiset "välikappaleet," joilla he voivat tehdä joto hyvää taikka pahaa. Semmoinen piti minullakin olla. Minä ompelin nyrkin kokoisen pussin hienosta nahkasta, johon aloin kerätä kaikkea mitä mielestäni merkillisintä käsiini sain. Minä keräsin siihen ensiksi kaiken värisiä vaatteentilkkuja ja kaiken väristä lankaa. Mielestäni kaikkian merkillisimmät esineet olivat siinä karhun kynsi ja myllynkiven välissä sileäksi litistynyt rautanaula. Tämän aarteeni minä säilytin aitan sillan alla. Joka päivä kävin sitä salaisesti katselemassa, käärin sen aina punaisella langalla ja panin sen taas salaiseen piilopaikkaansa. Ei kenelläkään kotiväestä, eikä parhaimmalla leikkitoverillakaan ollut pienintäkään vihjaa aarteestani. Samalla kun se oli olevinansa taikapussi, se oli myöskin leikkikalu ja sen vuoksi minä kävin sitä joka päivä salaisesti katselemassa.
Minulla oli ollut se noitapussi jo parisen vuotta, kun eräänä syksynä toin sen salaisesti pirttiin ja kätkin sen uunilla muutamaan komeroon. Siten voin sitä talvellakin joka päivä katsella.
Oli eräs talvipäivä, jolloin miehet olivat ulkotöissä ja naisia vaan oli kotoisalla. Minä nikartelin pirtin laattialla. Piika Miina meni uunille jotakin etsimään ja sattuu saamaan kouraansa minun noitapussini. Hän siunaa ja sylkäsee, lennättää sen laattialle ja parkasee: "Mikä tuo on!?"
Naiset kerääntyivät sen ympärille; heillä alkoivat nousta hiukset kauhusta pystyyn. Minä en kääntänyt päätänikään sinne päin ja nikartelin vaan, ikään kuin mytty ei olisi ollenkaan minua liikuttanut. Siinä tehtiin arveluita, mahtoiko tuossa olla kirkonväki vai pajanväki, ja kuka vihollinen oli tuommoisen taloon kuljettanut. Piika Miinassa heräsi uteliaisuus ja hän esitti että käärö avattaisiin.
"Älkää menkö aukomaan tuommoista, sillä siitä voipi paha seurata. Ei sitä ole pahansuopa hyvässä tarkoituksessa taloon kuljettanut," virkkoi ruotiukko Honkanen pirtin loukosta.
Taas arveltiin ja aprikoitiin, että ketä tuolla oli aivottu vahingoittaa, ihmisiäkö vai eläimiä. Yksi päätti niin ja toinen näin.
Kurki-Anna sattui juuri silloin tulemaan meille. Kuultuansa mikä kumma löytö tässä talossa oli tehty, hän ei meillä kauan viipynyt — sana oli saatava joka taloon siitä kummasta. Kun kylä oli tiheä, niin heti olivat naapuritalojen vaimot meillä. Mitä useampia arvelioita kokoontui, sitä suuremmaksi kasvoi kauhu kaikissa.
"Voi, mikä tässä tehdään!" vaikeroi emäntä. "Eikä sattunut muuta miestäkään kotoisalle, kun tuo vapiseva ruoti-ukko!"
Vaikka ukko olikin vanha ja vapiseva, niin hänkin oli aikanansa ollut "myrrysmiehiä" ja hän tahtoi vielä vanhanakin näyttää ei olevansa arkalainen. Hän haki pajasta pihdit ja kantoi niillä peljätyn esineen "kalamalaudalle," jota säilytettiin aitan alla. Sieltä tultuansa hän selitti, että kuuluupa Erkki T—n menevän ensi pyhänä kirkolle ja kyllä se on semmoinen raakalainen, joka tohtii viedä kirkonväen takaisin kirkkomaalle, josta se on otettukin.
Tämä rauhoitti melkoisesti naisväkeä, mutta paljon pelättiin vieläkin koko se viikko, jonka se minun noitapussini oli siellä kalmalaudalla, kunnes Erkki T—n todellakin vei sen kirkolle mennessänsä hautausmaalle. Silloin loppui pelko, mutta pitkiä aikoja vielä senkin jälkeen puhuttiin ja aprikoitiin, että mikä vihollinen se koetti semmoisella keinolla taloa vahingoittaa.
Minä olin koko sen jupakan ajan hiljaa kuin kala, aivan niin kuin en olisi koko pussista mitään tietänyt. vasta nyt, viidettäkymmentä vuotta tapauksen jälkeen, tunnustan julkisesti, että minä siihen kauhistukseen olin oikeastaan syyllinen.(Kajaanin lehti 23.2.1901)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti