Krimin sodan alkutunnelmat Lokalahdella

Viime vuosina monet vanhemmat ovat varmasti miettineet miten sodasta ja sen uhasta puhutaan lapsille tai heidän kuullen. Vastaavaa harkintaa ei ilmeisesti harrastettu Lokalahdella Krimin sodan alkaessa, sillä Paavo, joka vuonna 1853 oli 5-vuotias, muisteli myöhemmin aikaa seuraavasti.

Sodan tulon tiesivät jo kaikki vanhat ämmätkin eikä heillä muusta enää puhettakaan ollut, ja piisasi siitä puhetta miehillekin. Suurta surua sanoma tuotti kaikille, erittäinkin heikkohermoisille naisille. Kun heitä kokoontui yhteen useampia, puheltiin vaan sodan kauhuista. Lapset pistetään aidanseipäisiin roikkumaan. Naisilta leikataan rinnat, nuoret neitoset viedään vihollisen leiriin. Ja torpan äiti tiesi lisäksi kertoa, että meitä onnettomia tulee vielä kiduttamaan sellaisia "koerankuonosia", joilla on kuonossa terävä piikki kuin piipunvarsi, jonka se pistää kristityn ihmisen sisään ja imee kaiken veren kuiviin.

- Eihän toki sellaisia tuotane? Voi, voi, meitä raukkoja.

- Nii oikke, kyl' Löfgren sen ties' kosk hän nii sano, hän ko vast kaupungis kävi nii sielt hän sen tieron toi. Engesman ja Fransma niit sielt Turkimaast tuova.

- Ja Hakalan Kristiankin ol pienen poikan kuul vanhoje sanova, et ko Iso-Turk nouse, ni sillon tule maelma lop, ja ny se nouse — —.

- Kylmar ne kaik maelma loppu ennustava, merkit o jo kuus, aurink pimene ja Turk nouse — —.

-Torpa äit ol itken nii ete kolmen päävän leip pala ol suuhus pistän, eik Muuri Maika viime yön ene saan unt silmis. Uudentorpan Kais tul juur koht kippiäks oikke sängynpääl, ko se tiet tul, et ny sota tlee mut ko hän papi ittiäs ripittämä hak, nii nyy kuulu oleva vähä paree.

Kun sitä surkeutta siinä sitten sydän kurkussa puhuttiin ja aina vähän väliä itkuksi pistettiin niin Pruukin Eeva sanoi minulle:

-Ekkös snäki ny pelk ko sota tle?

Minä pieni piimäsuu vastasin:

-En mnä siit mittä välit.

-Voi hyväs siunakko tuota last kummone o, ete mittä mistä ymmär, ilmankost se ei lukemanka op, kute mistä mittä välit.

Kun siinä vielä täten puheltiin, niin sattui saaristosta tulemaan vielä Mustan Eeva lisäksi joka ei vielä tiennyt sodan tulosta mitään. Nytpä vasta muoreilla päivittelyä ja valittelua riitti. [...]

Ryssiä tuli, ja niitä majoitettiin joka taloon. Sotamiehiä värvättiin. Ruotujärjestelmä pantiin käytäntöön. Kun jäät keväällä sulivat, saatiin kuulla että suuria sotalaivoja risteilee Suomen vesillä. Koko laivaliikkeemme oli kerrassaan seisattunut, merimiehet joutivat maantöihin tai sotamiehiksi. Laivat kuljetettiin vihollista piiloon joihinkin sisälahdelmiin, kuten esim. uuskaupunkilaiset veivät laivansa Heikkala-lahteen, vaan eivät voineet mitään ehkäistäkseen vihollista sinne pienillä aluksillaan pääsemästä. Vihollinen poltti koko suurilukuisen Uudenkaupungin kauppalaivaston Heikkalan lahdella. (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 11.3.1913)

Sotavuosina kuului joskus selvästi tykkien pauke Roolle. Eräänäkin päivänä kaiken päivää, vieläpä illallakin, niin ettei tullut uni silmiin, alituiseen kuului pom, pom, pom. Toinen pamaus seurasi toisiaan muutaman minuutin väliajalla. Kerran pyhäpäivänä kuului kirkonaikanakin kauhea kaukainen jyminä.(Paavo Pajumaan pakinoita. Kodin lehti 1.3.1913) 

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla. 

Lokalahden kirkko nähtynä ja koettuna 1800-luvun puolivälissä

Lokalahden kirkko 2000-luvulla. Mikkoau, Wikimedia

Lokalahden puukirkko rakennettiin 1760-luvulla ja sen sisustus on ehtinyt muuttua useaan kertaan. Paavo (s. 9.1.1848) muisti sen yksityiskohtia ennen vuonna 1857 alkaneita muutostöitä.

Lokalahden kirkko ennen nykyistä muotoaan oli pystylaudoilla vuorattu ja punaiseksi maalattu. Akkunat olivat perin matalat ja muutenkin verrattain pienet. Lasipuitteissa olivat ruudut, tehty pienistä neliskolkkaisista lasinpaloista lyijyvälikkeillä toisiinsa yhdistettyinä. Sisustuksena oli kirkossa siihen aikaan neljä penkkiriviä, niin että seinänvieressä olivat n. s. lyhyet penkit, joihin ainoastaan kaksi ihmistä mahtui istumaan. Sitten siinä oli kaitanen käytävä, joka eroitti lyhyet ja pitkät penkit toisistaan. Saarnatuoli oli hyvin iso, mustaksi maalattu, leppäpuusta tehty. Nykyinen saarnatuoli oli pieni kuin tynnöri ja oli sijoitettu sakaristoon, jossa joskus lienee pidetty rippisaarnoja, vaan joka sitten kirkkoa korjattaissa suurennettiin ja asetettiin nykyiselle paikalleen.

Saarnatuolin laidalla oli ajanmittari, eli niin sanottu tuntilasi, jonka suntio vähän ennen papin saarnatuoliin nousua kävi kääntämässä toisinpäin, niin että lasin sisässä oleva hiekka tuli lasin yläpuoliseen osaan, joka sitten tunnin kuluttua pienen reijän kautta valui lasin alimpaan päähän. Se oli ajan osoitus, mitenkä pitkään papin oli seurakunnalle saarnattava.

Penkkirivit olivat jaetut niin, että kuorista ensimäinen penkki kuului aatelissäätyisille, toinen aatelittomille vallassäätyläisille ja kolmas rusthollareille j. n. e. Kuorissa kahdenpuolen alttaria oli muutamia penkkejä lukkaria y. m. kirkonpalvelijoita sekä vihittäviä parikuntia varten. Morsiuspenkin otsikkoon oli maalattu sulhasen ja hänen rinnallaan kruunupään morsiamen, puhemiehen ja kaason kuvat, kaikki loistavissa hääpukimissaan. 

Taidemaalauksista lienee "helvetintaulu" suurinta huomiota puoleensa vetänyt, jonka taidemaalari oli maalannut mitä räikeimmillä väreillä. Se kuvasi mitenkä mustat sarvipäät kolmihaaraisilla palohakoillaan tulisissa liekeissä piinasivat ja kauheissa tuskissaan korventelivat niitä, jotka sinne syntiensä kautta olivat joutuneet. Mutta kun sitä katsellessa jotkut heikommat pyörtyivät ja muutamat omantunnon tuskissaan tulivat joksikin aikaa heikkopäisiksi, niin pastori Sandell [?] vainajan aikana himmennettiin sanottu taulu ja maalattiin morsiuspenkin laidasta edelläsanotut kuvat näkymättömiksi. 

Samaan aikaan lienee kolehtihaavien pohjissa riippuneet pienet kilikellotkin poistetut, jotka kolehtia kerätessä  —toimitus tehtiin keskellä saarnan aikaa — kilinällään häiritsivät yleistä hartautta. Niinä aikoina vapautettiin suntiotkin siitä, ettei heidän enää tarvinnut saarnan aikana kuleksia pitkin kirkkoa ja kädessään olevalla pitkällä ruovolla, joka oli kuin onkivapa ainakin, kirkossa nukkuvia herätellä kuten siihen asti oli tapana ollut josta he sen „unilukkarin" arvonimen olivat saaneet, joksi heitä vielä kauvan sen jälkeenkin, kun herätystoimi lakkautettiin, "karahteerattiin". [...]

Hartautta tavallaan häiritsi sekin, kun rikoksentekijät tuotiin vankivaatteissaan raudat jaloissaan istumaan n. s. mustaapenkkiä keskelle kirkon ristikäytävää. Mustapenkki oli kolmenkerroksinen: ensimäisestä rikoksestaan tuomittu sai istua alimmalla istuimella, vaan toisesta jo toisella, sitten jo kaikkein korkeimmalla. Saarnan jälkeen tuli pappi käytävälle lähemmäksi kuoria. Mustassapenkissä istuja meni ja polvistui papin eteen. Pappi luki määrätyt luvut, teki kysymykset, johon rikoksentekijä, joka jo oli muut rangaistukset kärsinyt, vastasi tehden julkisen tunnustuksensa ja anteeksipyyntönsä, jolloin hän jälleen otettiin krist. seurakunnan yhteyteen. (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 22.04.1913) 

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.